Viipurinlahden taistelu (1940)

Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksensä 2. maaliskuuta lähtöalueinaan Viipurinlahden eteläiset pitkät niemet. Ensimmäiset iskut kohdistuivat Tuppuraan Ja Teikarsaareen, joiden puolustajat yllätettiin. Saaria puolusti puutteellisen jalkaväkikoulutuksen saaneita osastoja. Tuppurasta oli lisäksi evakuoitu suurin osa raskaasta kalustosta eikä tykistölle ollut ammuksia tehokkaiden sulkujen ampumiseen. Säkkijärven Ristiniemen linnakkeen järeä patteri tuki Tuppuran taistelua ainoalla ehjällä 12 tuuman tykillään ampumalla viisikymmentäkahdeksan laukausta. Tuppuran raskas patteri ampui kaikki jäljellä olleet laukauksensa. Tykki oli kuumentunut päivän kuluessa niin, että lämpölaajentunut putki oli voitelusta huolimatta tarttua palautumisen aikana kiinni kehtoonsa. Venäläisdivisioonan onnistui yöllä 2.–3. maaliskuuta pimeän turvin saartaa Tuppura, ja ne loivat jäälle panssarivaunuilla saartorenkaan saaren ympärille. Suomalaisten keskuudessa syntyi osittainen paniikki ja irtautuminen muuttui osin hajanaiseksi paoksi. Teikaria venäläiset eivät saaneet vastaavalla tavalla piiritetyksi. Hyökkääjän jalkaväkimassoja ja hyökkäysvaunuja oli kuitenkin mahdotonta torjua ilman tarkoituksenmukaista aseistusta ja riittävää tulivoimaa, joten saarta puolustaneet pataljoonat Hällfors ja Häyrinen vetäytyivät mantereelle yöllä 3.–4. maaliskuuta Teikari yritettiin vielä vallata takaisin, mutta yritys epäonnistui.[1]

Rannikkolohkon oikealla sivustalla hyökkääjä ei onnistunut saamaan samanlaista sokkivaikutusta saarten puolustajissa massiivisilla iskuillaan. Seurauksena oli verinen viikon kestänyt ns. ”saaristotaisteluvaihe”. Puna-armeija pyrki saartamaan suomalaisten asemat ja neuvostojoukot suorittivat useita vyörytyksiä rantaviivalle. Hyökkääjä kohdisti lisäksi kovan rumputulen saarten puolustajia vastaan. Tuhovaikutus oli erittäin suuri, sillä maaperä oli kallioista ja kivikkoista. Valtaosan suomalaisten tappioista aiheuttikin tykistötuli.

4. divisioonan saarilohkoja puolustivat everstiluutnantti Kustaa Inkalan jalkaväkirykmentti 11 ja everstiluutnantti Aaro Rautiaisen jalkaväkirykmentti 12. Rykmenttien komentajilla ei ollut tietoa rintamatilanteesta, koska viestiyhteydet olivat poikki. Mantereelta ei saatu apua, sillä reservejä ei ollut. Saarten puolustaminen kävi lopulta mahdottomaksi ja suomalaisjoukot vetäytyivät mantereelle 10. maaliskuuta mennessä. Ravansaaresta jouduttiin murtautumaan läpi ja Piispansaaresta irtautujat vetäytyivät mantereelle venäläiset muutaman sadan metrin päässä kannoillaan.

Rannikkoryhmän komentajaksi oli 1. maaliskuuta määrätty kenraalimajuri Kurt Wallenius. Mutta hän ”ei ollut tehtävänsä tasalla” ja hänet korvattiin jo 3. maaliskuuta Yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Karl Oeschilla.

Puna-armeijalla oli Tuppuran ja Teikarin valtauksen jälkeen avoin ura Viipurinlahden luoteisrannalle Häränpääniemeen ja Vilaniemeen. Hyökkäys manteretta vastaan alkoi 4. maaliskuuta ja vasemmalla sivustalla rannikkoa puolustaneet erilliset pataljoonat joutuivat heti vaikeuksiin. Venäläisten hyökkäysvaunujen odottamaton tunkeutuminen jääkentän yli sai aikaan jo itsestään melkoisen sokkivaikutuksen. Suomalaisten onneksi Vilajoenlahden pohjukkaan edenneet panssarit etenivät liian nopeasti edeltävään jalkaväkeen nähden. Jalkaväki torjuttiin ja Vilaniemeen päässeet panssarit tuhottiin tai karkotettiin. Sen sijaan venäläiset olivat saaneet päivän aikana sillanpääaseman Häränpääniemeen. Seuraavana päivänä puna-armeija sai myös Vilaniemeen sillanpääaseman. He tunkeutuivat sinne yhtä aikaa kolmesta eri suunnasta. Erilliset pataljoonat joutuivat sekasortoon ja perääntyivät sisämaahan.

Lopulta sillanpääasemat yhtyivät ja se vakiintui nopeasti. Hyökkääjä kuljetti jatkuvana nauhana jalkaväkeä ja panssareita Viipurinlahden vastarannalle. Rivistöt olisi ollut helppo tuhota ilmapommituksilla ja raskailla aseilla, mutta niihin ei Kannaksen Armeijalla ollut voimavaroja. Taistelujen riehuessa kuumimmillaan myös suomalaisten joukkojenkeskitykset yltyivät huippuunsa. Vahvennuspataljoonia saapui Rannikkoryhmälle sodan loppuun asti. Joukkojenkeskitykset eivät kuitenkaan muuttaneet Viipurinlahden voimasuhteita. Venäläisillä oli oletettavasti suomalaisiin nähden 4:1 jalkaväen ylivoima ja tykistön osalta 5:1 ylivoima.

Puolustajalla oli suuria vaikeuksia estää kaikkiin suuntiin pullistumaan pyrkivän sillanpään laajenemisen vasemmalla sivustalla. Erilliset pataljoonat kävivät käytännössä omaa sotaansa ja rintamaan syntyi jatkuvasti painaumia. Suomalaiset tekivät hätiköityjä vastahyökkäyksiä, joissa menetettiin paljon miehiä. Esimerkiksi Osasto Varkon vastahyökkäyksessä 7. maaliskuuta Karjaniemen puhdistamiseksi menetettiin vajaassa tunnissa kaikki komppanian päälliköt ja Erillinen Pataljoona 7 lakkasi käytännössä olemasta. Venäläisillä oli yksinkertaisesti liian murskaava materiaali- ja jalkaväkiylivoima. Suomalaisilla ei ollut yhdenmukaista puolustusta. Vallitsi kirjaimellisesti johtosuhdekaaos, jota pyrittiin ratkaisemaan epätarkoituksenmukaisilla uusilla komentoportailla ja taisteluosastoilla. Tämä oikeastaan pahensi tilannetta. Paikallista sisäänmurtoa saatettiin pohtia yhtä aikaa jopa neljässä eri esikunnassa. Viestiverkkoa ei ollut ja käskyt etenivät hitaasti. Ristiriitaisiksi muodostuneet johtosuhteet aiheuttivat ongelmia ja jotkut yksiköt eivät edes tienneet, kuka heitä komensi.

Sodan viimeisen viikon alussa johtosuhteiden laajan uudelleenorganisoinnin jälkeen suomalaisten puolustus oli järjestetty venäläisten sillanpääaseman ympärille seuraavasti: Vasemmalla toimi 4. divisioonan yksittäisosastoista koottu Osasto Varko, sen oikealla puolella Karjaniemestä Vilaniemeen puolustuksesta vastasi sirpaleinen, erillisistä pataljoonista nivottu taisteluarvoltaan hyvin arvaamaton Ryhmä Berg. Vilajoesta oikealle vastuuta kantoi puolestaan Taisteluosasto Paalu, johon kuului sekalainen koostumus eri täydennyspataljoonista ja 11. maaliskuuta alkaen myös Viipurin Lohko. Paalu oli alistettu kenraalimajuri Edvard Hanellin komentamalle Haminan Ryhmälle, joka oli perustettu 7. maaliskuuta. Tämän armeijakuntamaisen yhtymän perustaminen heijasteli Päämajan pelkoa siitä, että puna-armeija pyrki laajentamaan sillanpääasemaansa kohti Suomen ydinosia.

13. maaliskuuta 1940 kello 11.45. Vetäytyminen kilometrin taaempana olevalle demarkatiolinjalle on aloitettu. Taustalla Viipurin Kauppaoppilaitos ja Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan mylly. (SA-Kuva)

Suurimmat ongelmat kehittyivät jatkuvasti Ryhmä Bergin lohkolle. Sen itäisellä siivellä venäläiset saivat katkaistuksi Helsinki–Viipuri-maantien suoraan Osasto Varkon tuntumassa. Seuraavat päivät olivat Ryhmä Bergin lohkolla erittäin sekavat. Rintamavastuussa olleet joukot käyttäytyivät odottamattomasti ja rintama painui sen alueella jatkuvasti. Vastatoimet epäonnistuivat ja omavaltaiset irtautumiset aiheuttivat vaarallisia sivustauhkia naapuriosastoille. Hermopaine sekoitti jo johtoportaidenkin toimintaa. Erittäin tuskallinen ajanjakso Bergin lohkolla oli 10.–11. maaliskuuta, jolloin venäläiset etenivät toista kilometriä sen keskisellä osalla. Seuraavana päivänä tilanne jossain määrin rauhoittui, mutta alueen puolustus oli pahasti epäjärjestyksessä vielä rauhan astuessa voimaan 13. maaliskuuta.

Venäläisten sillanpään läntisellä reunalla Haminan Ryhmän lohkolla taistelut olivat aivan toisentyyppisiä ja suomalaisten joukkojen taisteluarvo parempi. Sodan viimeisinä aikoina saadut vahvennukset siirrettiinkin pääosin tälle alueelle, jossa toimi myös joitakin rutinoituneita 4. divisioonan osia, kuten JR 10, Laatokan Karjalasta saapuneen Ratsuväkiprikaatin pääosat ja sekalaisia rannikkojoukkoja. Rintaman merkittävä painuminen saatiin täällä estetyksi. Tosin Bergin lohkon joukkojen vetäytyessä odottamattomasti sivustauhat tuottivat jatkuvia ongelmia.

Nisalahdessa sillanpään itäisellä reunalla Osasto Varko taisteli erittäin sitkeästi. Majuri Lasse Varko sai mainetta taipumattomana vastahyökkäysten organisoijana. Ne tosin tuottivat paljon kaatuneita.

Oikealla sivustalla toimineet taisteluarvoltaan vahvat 4. divisioonan joukot olivat vetäytyneet rannikolle 10. maaliskuuta. Saaristotaisteluvaiheen aikana se oli kuitenkin kuluttanut voimansa käytännössä loppuun. Silti ne pystyivät torjumaan neuvostojoukkojen ylimenohyökkäykset lohkollaan 10. maaliskuuta jälkeenkin, mutta tappiot olivat raskaat. Puna-armeijan tykistö toimi 4. divisioonan lohkolla kiivaasti aina rauhan tuloon saakka. Toistuvat vyörytykset saivat etenkin JR 12:n miesvahvuuden laskemaan. Sen miesvahvuus laski alle 250 mieheen.