Viipurin kimnaasin kirjapaino

Vuonna 1641 avatun Viipurin kimnaasin (lukion) opetus kärsi pitkään oppikirjojen puutteesta. Viipurin hiippakunnan papisto esitti ilmeisesti vuoden 1650 valtiopäivillä toivomuksen, että kimnaasia varten saataisiin kirjasto, kirjapaino ja paperimylly. Kuningatar Kristiina torjui pyynnön varojen puutteen takia, ja samoin kävi muutamia vuosia myöhemmin, jolloin papisto anoi privilegiota kirjapainolle. Koulun lehtoreiden vuonna 1667 esittämään anomukseen vastattiin, että he voisivat perustaa kirjapainon omilla varoillaan. Tämä ei ollut käytännössä mahdollista, koska lehtorien palkat oli jätetty jatkuvasti maksamatta eikä varoja ollut edes huonokuntoisen kimnaasirakennuksen korjaukseen. Kaarle XI vahvisti kimnaasin privilegiot vuonna 1675, mutta luvattu kirjasto ja kirjapaino saivat varojen puuttuessa jäädä odottamaan.[1]

Tilanne alkoi muuttua, kun Petrus Bångista tuli Viipurin piispa vuonna 1681. Tarmokkaalla piispalla oli hyvät suhteet kuninkaaseen ja valtaneuvostoon, ja hän koki kirjapainotoimintaa harjoittaneen Turun piispan Johannes Gezeliuksen kilpailijakseen. Viipurin tuomiokapitulin esittämän anomuksen johdosta kimnaasi sai vuonna 1688 luvan kirjapainon ja paperinvalmistamon perustamiseen sekä nuorison opiskelua hyödyttävän kirjallisuuden julkaisemiseen. Kirjapainohankkeen rahoittajina toimivat Bång ja hiippakunnan papisto. Vuonna 1692 anottua paperimyllyä ei kuitenkaan saatu.[2]

Kirjapaino toimi kimnaasin tontilla Kellovuorella ilmeisesti pienessä kivirakennuksessa, joka oli jäljellä vielä 1800-luvun lopulla. Kirjanpainajaksi saatiin Turun akatemian kirjapainon kaivertaja Daniel Medelplan, jonka mukana seurasi kirjansitojaveli Johan. Kirjapainon toiminta alkoi viimeistään syksyllä 1689. Sukurutsasta syytetty Daniel Medelplan pakeni Viipurista syksyllä 1693 ja hänet tuomittiin lapsensa äidin kanssa kuolemaan vuonna 1695. Turun hovioikeus muutti tuomion sakkorangaistukseksi, jonka takia Medelplan oli vangittuna Viipurin linnassa vuoteen 1697 saakka.[3]

Exultatio cordis candidi eller en from och gudfruchtig siäls troinnerliga glädjeroop. Abraham Carsteniuksen sepittämä onnentoivotus vuodelle 1694.

Medelplanin seuraajaksi tuli ilmeisesti jo vuoden 1693 puolella Tukholmassa työskennellyt kirjanpainaja Matthias Syngman. Hän kuoli vuonna 1697, minkä jälkeen kirjapainosta vastasi vuoteen 1704 saakka hänen leskensä Elisabeth Rödh. Viimeisen kirjanpainajan Tuomas Abborin nimi mainitaan vuosien 1708 ja 1709 vaihteessa.[4]

Kirjapainon varusteista tiedetään ainoastaan säilyneiden painotuotteiden perusteella. Kirjasinvarasto käsitti antiikvaa, kursiivia ja fraktuuraa useampina kokoina ja yksittäisiä sanoja on ladottu myös kreikkalaisin kirjasimin. Leipäkirjasimet riittivät vain puolen arkin latomiseen yhdellä kerralla. Koristeaineisto oli barokkiajan typografiaan nähden niukkaa.[5]

Viipurissa julkaistuista painotuotteista on säilynyt tai tunnetaan nimeltä noin 85, mutta isonvihan hävitykset ja Viipurin läänin sittemmin erottaneen valtakunnanrajan huomioon ottaen niitä on varmasti ollut enemmän. Kovin laajaa ei vaatimattoman kirjapainon tuotanto kuitenkaan liene ollut. Sen ensimmäisiin töihin kuului Bångin syksyllä 1689 painattama Lutherin Vähä katekismus, joka herätti kiistan Turun piispaksi vuonna 1690 nousseen Gezelius nuoremman kanssa. Viipurissa painettiin myös suomenkielinen virsi- ja evankeliumikirja, mahdollisesti ruotsinkielinen rukouskirja, saarnatekstejä, synodaalikokousten aineistoja, rukouspäiväjulistuksia, rippikirjoja, kinkerikaavakkeita ja hengellisiä laulukirjoja. Kirjapainon suurin ja samalla ainoa tieteellinen teos on Bångin Chronologia sacra vuodelta 1694.[6]

Latinankielisiä koulukirjoja, joiden julkaisua varten kirjapaino oli perustettu, tunnetaan Medelplanin ajalta kolme tai neljä ja Syngmanin ajalta kolme. Niistä laajin oli Johannes Bunon 270-sivuinen historiateos vuodelta 1696. Viipurin piispaksi vuonna 1696 nimitetty Petrus Laurbecchius hankki koulukirjojen julkaisua varten uuden privilegion, jonka tuloksista tunnetaan vain Arvid Alopaeuksen pienen Breviarium rhetoricumin toinen painos vuodelta 1698. Kimnaasia varten julkaistiin myös ohjelmia ja puheita juhlapäiviä varten sekä ainakin yksi tiedossa oleva tutkielma. Yksityishenkilöt tilasivat Viipurin piispoille, papeille, kauppiaille ja heidän perheenjäsenilleen omistettuja henkilökirjasia, ruumissaarnoja sekä hautajais- ja hääkirjoituksia, joista valtaosa lienee kokonaan hävinnyt.[7]

Viipurin kimnaasissa juhlittiin vuonna 1701 Kaarle XII:n voittoa Narvan taistelussa. Maaherra Anders Lindhielmin perheen kotiopettaja Lampertus Alardus esitti sen johdosta ulkoa opetellun latinankielisen juhlapuheen Applausus panegyricus, joka painettiin samana vuonna noin 50-sivuisena vihkosena. Suuren Pohjan sodan tapahtumat lähenivät pian Viipuria, ja venäläiset piirittivät kaupunkia ensimmäisen kerran lokakuussa 1706. Hiippakunnan, kimnaasin ja sen kirjapainon toiminta lamaantui, ja vuosilta 1708 ja 1709 tunnetaan vain muutamia pieniä painotuotteita. Kirjapainon viimeinen julkaisu lienee suomenkielinen rukouspäiväjulistus, jonka tuomiokapituli lähetti papistolle maaliskuussa 1710. Pian sen jälkeen Pietari Suuren joukot ryhtyivät jälleen piirittämään kaupunkia, joka antautui 13. kesäkuuta 1710. Kirjanpainaja- ja kirjansitojakisällien tiedetään osallistuneen Viipurin puolustamiseen, mutta kirjapainon kohtalosta ei kaupungin hävityksen jälkeen ole mitään tietoa.[8]

• Gardberg, Carl-Rudolf: Kirjapainotaito Suomessa Uudenkaupungin rauhaan asti. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi, 1949.