Viihdekirjallisuus

Viihdekirjallisuus, myös populaarikirjallisuus on kirjallisuutta, joka pyrkii tavoittamaan monia lukijoita ja viihdyttämään.[1] Perinteisesti ajanvietekirjallisuus on jaettu rakkauskertomuksiin, seikkailu- ja jännityskertomuksiin sekä huumoriin. Kaikista näistä muodoista haetaan siirtymistä todellisuudesta unelmiin sekä hetken huvia. Ero taide- ja viihdekirjallisuuden välillä on kuitenkin liukuva.[2] Viihdekirjallisuuden piiriin on luettu etenkin jännitysviihde ja rakkausromaanit sekä viihteelliset historialliset romaanit.[1]

Viihdekirjallisuuden piirteitä

Viihdekirjallisuudessa käytetään periaatteessa samoja kirjallisia aineksia kuin niin sanotussa korkeakirjallisuudessa, ja viihdekirjallisuudella on omat klassikkonsa. Raja muuhun kirjallisuuteen on siten liukuva. Viihdekirjallisuudessa pyritään kuitenkin juonen suurempaan ennustettavuuteen ja se myös jaetaan sukupuolen mukaan. Miestenviihde on ollut pitkään arvostetumpaa, mutta naisille suunnattua viihdettä on alettu tutkia 1980-luvulta alkaen.[1]

Nykyajan viihdekirjallisuus alkoi saada muotoaan 1700-luvun goottilaisessa romaanissa, jonka aineksina olivat erotiikka, mystiikka, kauhu ja jännitys.[1] Tunnetuimpia goottilaisen kauhun kirjoittajia olivat Ann Radcliffe ja Horace Walpole. Englannissa luotiin jo 1700-luvulla tehokas kirjojen levitysjärjestelmä. Siihen kuuluivat vuosimaksulla toimivat kiertävät kirjastot ja kirjojen kotiinkannosta huolehtineet kolportöörit. Perustettiin myös aikakauslehdistöä. 1700-luvun loppupuoli olikin suuren lukuinnostuksen ja kirjallisuuden lisääntymisen aikaa. Romaanit olivat monisatasivuisia ja niitä julkaistiin usein jatkokertomuksina.[3]

1800-luvulla jännitysviihde jakautui rikosromaaneihin, ja villin lännen tarinoihin, joita leimaa mennyt kulta-aika ja selkeä käsitys miehuudesta. Tänä aikana syntyi selvä jako “ylemmän” ja “alemman” viihteen välille. Ylempään kuuluivat muun muassa historialliset viihderomaanit.[3] Sotaromaanit alkoivat yleistyä toisen maailmansodan jälkeen.[1] Osa kauhu- ja tieteiskirjallisuudesta on katsottu viihteeksi.[1]

Rakkausromaaneissa syntyi 1800-luvulla malli, jossa rakkaus ja avioliitto oli onnen edellytys. Rakkausromaaniin kuului myös onnellinen loppu ja kainous seksin suhteen.[1]

Historiaa Suomessa

1900-luvun alun kansanvalistushenki piti laajalle lukijakunnalle suunnattua viihdekirjallisuutta roskana. Sekä porvarillinen kirjallisuusarvostelu että työväenlehdistö jättivät viihdekirjat yleensä arvostelematta. Viihdekirjallisuus nousi samaan aikaan työväenkirjallisuuden kanssa ja kilpaili osin samasta yleisöstä. Työväenkirjoittajien mielestä ”roskakirjallisuus” vei lukijoita aatteelliselta tai hyvältä kirjallisuudelta tai oli voitontavoittelun väline.[4]

Katso myös

Lähteet
  1. ”viihdekirjallisuus”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  2. Cronvall, Emilia: Käännetty naistenromaani uuden ja vanhan risteyksessä. Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia 1, s. 357. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3.
  3. Otavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-öljytalous), s. 7856–7858, art. viihdekirjallisuus. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9.
  4. Cronvall 2007, s. 365.

    Kirjallisuutta
    • Nummelin, Juri: Sotaa, sutinaa, seikkailuja. Suomalaisesta kioskikirjallisuudesta. Helsinki: Avain, 2014. ISBN 978-952-304-020-5.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.