Vihtori Kosola

Vihtori Kosolan vanhemmat olivat talollinen Iisakki Kosola ja Maria Filppula.[2] Hän oli vanhin isänsä toisesta avioliitosta syntyneistä kahdeksasta lapsesta.[3] Ennen Kosolan syntymää hänen isänsä oli viettänyt 11 vuotta vankilassa pikaistuksissa tehdystä taposta lyötyään markkinamatkalla miehen kuoliaaksi puntarilla.[3][4][5] Kosolan synnyinkoti Ylihärmässä paloi vuonna 1888, ja perhe muutti Lapualle ostaen Huhtalan talon Liuhtarinkylästä. Iisakki Kosola osti nykyisen Kosolan talon vuonna 1890.[6] Keskellä Lapuan kirkonkylää sijaitseva talo oli suuri ja vauras, ja siinä toimi kievari. Vihtori Kosola joutui isännäksi jo 15-vuotiaana isänsä kuoltua. Hänen nuoruusvuotensa kuluivat lähinnä maanviljelijänä.[2] Hän suoritti Orisbergin maamieskoulun kaksivuotisen kurssin ja oli aktiivisesti mukana Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran toiminnassa.[7]

Kosolan talo Lapuan keskustassa 1930-luvun ulkoasussa.

Kosolan poliittinen herääminen alkoi vuoden 1902 kutsuntalakkojen seuraamisesta ja hän kuului myöhemmin kotiseudullaan ”laiskain seuraksi” kutsuttuun maalaispoikien poliittiseen keskustelukerhoon. Poliittiseksi ihanteekseen hän selitti myöhemmin kotitalossaan vallinneen ”tasa-arvon”, jossa palkolliset saivat syödä samassa pöydässä isäntäväen kanssa.[3] Monien muiden Lapuan liikkeen johtajien tavoin Kosola eli ankaran herännäisyyden vaikutuspiirissä, mikä näkyi myöhemmin häneen ja liikkeeseen kohdistetuissa odotuksissa.[8]

Vuonna 1915 Kosola ryhtyi auttamaan jääkäriliikettä, ja hänen kotitalostaan tuli yksi etappi Ruotsin rajalle johtaneen salaisen reitin varrella. Myös hänen nuorin veljensä Ville Kosola meni jääkäriksi Saksaan. Kosolan talon kautta ehti kulkea noin 250 värvättyä, ennen kuin santarmit pääsivät vihille toiminnasta ja vangitsivat Kosolan helmikuussa 1916. Hän oli Pietarin Špalernajan tutkintavankilassa ”kalterijääkärinä” toista vuotta.[2] Hänen sellitoverinaan oli niin ikään jääkärivärväyksestä vangittu Esko Riekki.[9] Vapauduttuaan helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 Kosola palasi Lapualle, jossa hän osallistui suojeluskunnan perustamiseen, aluksi ”palokunnan” peitenimellä. Sisällissodassa Kosola toimi alkuun konekiväärimiehenä, sitten joukkueenjohtajana. Hän otti osaa muun muassa Tampereen taisteluun. Hän kuului niihin, joille sota oli ehdottomasti ”Suomen vapaussota”.[2][10][11] Kosola kuului vuonna 1918 Paasikiven senaatin asettamaan komiteaan, joka valmisteli esitystä entisille jääkäreille maksettavasta kuukausiavustuksesta.[12] Hän oli myös värväämässä Lapualta vapaaehtoisia osallistumaan Viron vapaussotaan ja Itä-Karjalan heimosotiin.[13]

Sisällissodan jälkeen Kosola jatkoi suojeluskuntatoiminnassa ja oli 1920-luvulla ”Pihkalan kaartina” tunnetuksi tulleen Yhtymä Vientirauha -nimisen lakonmurtojärjestön Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana. Hänen tehtävänään oli värvätä ”valkoisia työmiehiä” vapaaehtoiseksi rikkurityövoimaksi kommunistien johtamia satamalakkoja murtamaan.[2] Vientirauhan johtaja Martti Pihkala järjesti Kosolalle yhteyksiä vaikutusvaltaisiin työnantaja- ja teollisuuspiireihin.[14] Kosola pysyi kuitenkin pääosalle Suomen kansasta täysin tuntemattomana vuoteen 1930 asti.[2]

Kosola kuului Maalaisliittoon, mutta erosi siitä vuoden 1931 alkupuolella jouduttuaan puoluejohdon kanssa erimielisyyksiin puolueen ja Lapuan liikkeen suhteesta.[15][16]

Kosola puhumassa Lapuan päivillä 14. heinäkuuta 1930.

Lapuan liikkeen kolmihenkinen johto eli triumviraatti kahvilla kesällä 1930. Vasemmalta pankinjohtaja Iivari Koivisto, maanviljelijä Vihtori Kosola ja maanviljelijä Vihtori Herttua.

Lapuan liikkeen toiminta käynnistyi marraskuussa 1929, kun Kosolan johtama väkijoukko keskeytti väkivaltaisesti Lapuan työväentalolla pidetyn Lapuan haastejuhlat -nimisen kommunistien tilaisuuden ja repi esiintyjiltä punaiset paidat pois päältä.[17] Ei ole varmaa, oliko kyseessä spontaani tapahtuma vai oliko joku värvännyt lakonmurtajana tunnetun Kosolan johtamaan iskua.[18] Kahakan seurauksena kutsuttiin Kustaa Tiitun aloitteesta 1. joulukuuta koolle Lapuan ensimmäinen kansalaiskokous. Kosola piti siellä alustuksen ja oli mukana Suomen hallituksen puheille Helsinkiin lähetetyssä kokousedustajien lähetystössä, mutta häntä ei vielä pidetty liikkeen johtajana.[2] Häntä alkoivat tukea liikkeen johtoon Lapuan kirkkoherra K. R. Kares, opettaja Hilja Riipinen ja liikkeen helsinkiläinen taustavaikuttaja Kai Donner.[19] Kosola oli alustajana myös maaliskuussa 1930 pidetyssä Lapuan toisessa kansalaiskokouksessa, joka oli uuden kansanliikkeen ensimmäinen valtakunnallinen kokous. Kokouksessa perustettiin Lapuan liikkeen keskuselimeksi Suomen Lukko -järjestö, jonka valtuuskunnan koollekutsujaksi Kosola valittiin.[19][20]

Kosola edusti aluksi Kustaa Tiitun ja Artturi Leinosen tavoin Lapuan liikkeen maltillisempaa siipeä.[2] Kun jyrkkä siipi alkoi maaliskuussa 1930 tapahtuneen Työn Äänen kirjapainon tuhoamisen jälkeen ohjata liikkeen suuntaa, siirtyi myös Kosola väkivaltalinjan tukijaksi.[21] Hän oli etukäteen tiennyt suunnitellusta iskusta kirjapainoon ja vastustanut sitä, mutta iskun tapahduttua hän alkoi nopeasti puolustella sitä ja suojella sen tekijöitä sekä suunnitella kannattajineen uusia iskuja.[22] Kosola kuului 72 miehen joukkoon, joka meni 9. huhtikuuta Vaasaan ilmoittautumaan mielenosoituksellisesti kirjapainon tuhoajiksi tai tuhoteon ”tukijoiksi”. Hänen allekirjoituksensa oli maaherralle jätetyssä tunnustuskirjelmässä ensimmäisenä.[23]

Lapuan liikkeen jyrkän linjan johtona toimi Kosolan ”esikunta”, joka piti majaa Kosolan talossa Lapualla. Kosolan talo miellettiin julkisuudessa Lapuan liikkeen päämajaksi ja liikkeen johtoryhmä kokoontui useimmiten siellä. Sieltä annettiin määräyksiä useisiin muilutuksiin ja sinne tuotiin kuulusteltaviksi ja ”tuomittaviksi” muilutettuja kommunisteja.[24][25] Kun radikaalit ohittivat liian maltillisena pidetyn Suomen Lukon, kohosi Kosola koko Lapuan liikkeen johtajaksi ja keulakuvaksi, mikä vahvistui Lapualla 20.–21. kesäkuuta pidetyssä valtakunnallisessa kokouksessa. Kokouksessa valittiin Helsinkiin suunnitellulle talonpoikaismarssille kolmihenkinen johto – Kosola, Vihtori Herttua ja Iivari Koivisto – jota alettiin sittemmin nimittää ”Lapuan johdoksi”.[26][27]

Lapuan liikkeen jyrkkä siipi sai ulkoparlamentaarisella painostuksellaan Kallion hallituksen eroamaan, ja heinäkuun 1930 alussa kansanliikkeelle tarjottiin ministerinpaikkoja uuteen Svinhufvudin hallitukseen. Presidentti Lauri Kr. Relanderin on väitetty kaavailleen Kosolasta sosiaaliministeriä. Alkuun salkkuja tiukasti vaadittuaan kansanliikkeen johto päätti kuitenkin kieltäytyä välttääkseen ”panttivangiksi” eli epämieluisaan vastuuseen joutumisen. Lisäksi pääministeri P. E. Svinhufvud ja eräät muut kokoomuksen johtajat suhtautuivat ajatukseen torjuen, ilmeisesti osittain Kosolan ongelmallisen alkoholinkäytön vuoksi. Jälkeenpäin Kosola oli ilmeisesti katkera tilaisuuden menettämisestä.[28][29][2]

Lapualaiset halusivat nyt kommunistit kokonaan pois eduskunnasta ja Kosola määräsi muiluttamaan koko STPV:n eduskuntaryhmän Helsingistä, mutta kiinni saatiin vain kaksi. Suoraan perustuslakivaliokunnan istunnosta 5. heinäkuuta siepatut kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö tuotiin vankeina Kosolan taloon Lapualle, mutta Kosola päätti pian luovuttaa heidät Svinhufvudin vaatimuksesta viranomaisille, sillä hän ei halunnut viime hetken esteitä talonpoikaismarssin onnistumiselle. Alkuperäinen tavoite kommunistien saamisesta pois eduskunnasta kuitenkin saavutettiin, sillä hallitus antoi heti Pekkalan ja Rötkön muilutuksen jälkeen pidätysmääräyksen lopustakin eduskuntaryhmästä. Myöhemmin Kosola antoi hyväksyntänsä myös sosiaalidemokraattisen varapuhemies Väinö Hakkilan kyyditykselle.[30][31]

Lapuan liike pyrki esittämään Kosolan voimakkaana johtajana. Tässä hän on 1930 kuvanveistäjä Mauno Oittisen mallina.

Kosolan uran huippu oli 7. heinäkuuta 1930 järjestetty talonpoikaismarssi, jonka myötä hänen asemansa Lapuan liikkeen johdossa viimeistään tuli koko Suomen kansan tietoon. Hän sai johtaa ”maakuntien miesten” paraatin Helsinkiin presidentti Relanderin, pääministeri Svinhufvudin ja kenraali C. G. E. Mannerheimin vastaanotettavaksi. Puhuessaan Senaatintorilla hän vaati kommunismin poistamista ”viimeistä piirtoa myöten” ja sai runsaat suosionosoitukset.[32][33] Noste oli näihin aikoihin todella voimakas: K. R. Kares julisti Kosolan olevan ”Jumalan valitsema kansanjohtaja” ja kirjailija Sulo-Weikko Pekkola kutsui häntä ihaillen ”Pohjolan Mussoliniksi”. Vastustajat näkivät hänessä Mussolinin kaltaisen ehdokkaan Suomen tulevaksi diktaattoriksi ja jyrkimmät kannattajat hänestä sellaista toivoivatkin. Tästä juontui leikillinen liikanimi Kosoliini.[2] Kosola itsekin leikitteli ajatuksella diktatuurista, mutta mitään suunnitelmaa sen toteuttamiseksi ei koskaan ollut.[34]

Taustansa puolesta Kosola oli sopiva talonpoikaisen kansanliikkeen johtajaksi, mikä antoi hänelle tiettyä auktoriteettia.[25] Monien – myös useiden Lapuan liikkeen merkittävien taustavaikuttajien – mielestä Kosola kuitenkin toimi liikkeessä vain sattumalta esiin kohonneena keulakuvana eikä hänellä ollut todellisia johtajanominaisuuksia. Päätöksiä tehtäessä hän oli usein hiljaa tai muiden ohjailtavissa.[35] Kosolan julkiset puheet olivat pääosin muiden, kuten Kareksen, Donnerin ja Artturi Vuorimaan kirjoittamia. Donner kirjoitti kesällä 1930 pääosan Kosolan puheista, mukaan lukien talonpoikaismarssin kuuluisan puheen.[36] Kosolan yleissivistystä ja taktista älyä on myös epäilty; hänen on kerrottu kysyneen maineensa huipulla ollessaan erään kostean ravintolaillan aikana Donnerilta: ”Kuulkaa, sanokaa nyt minkälainen semmoinen tiktaattori oikein on? Onko hän sellainen, että hänen ei tarvitse noudattaa lakeja?”[37] Kosolan tärkein rooli oli siinä, että hän myötäili äärimmäisyyslinjaa ja liikkeen johtajan auktoriteetilla ”antoi luvan” muilutuksiin ja kyydityksiin. On sanottu, että liikkeen sisällä hänellä oli valta sallia ja käskeä, mutta ei kieltää.[38][39]

Kosola oli vapusta 1930 alkaen Lapuan liikkeen äänenkannattajana ilmestyneen Aktivisti-lehden nimellinen vastaava päätoimittaja.[40][41]

Vielä syksyllä 1930 Kosola ehdotti uuden kyyditysaallon käynnistämistä, mutta Lapuan liikkeen valtuuskunnan enemmistö ei enää kannattanut ajatusta ja painosti hänet peruuttamaan ohjeensa. Syyskuussa Kosola allekirjoitti Vihtori Herttuan ja Iivari Koiviston kanssa julkisen määräyksen lopettaa kyyditykset.[42] Marraskuussa 1930 Lapuan liike päätti järjestäytyä Lapuan liike ry -nimiseksi yhdistykseksi, mutta sen tähti oli jo pahasti laskussa. Perustavoitteet oli yhtäältä saavutettu kommunistilakien tultua hyväksytyiksi ja toisaalta liikkeen kurittomat ja laittomat toimintatavat – varsinkin entisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditys lokakuussa – veivät siltä kannatusta ja eristivät sen porvarillisista puolueista.[43][44]

Liikkeen toiminta pyrittiin kuitenkin pitämään käynnissä, ja seuraavaksi tavoitteeksi nousi vuoden 1931 presidentinvaaliin vaikuttaminen. Koska Kosolasta tai muista liikkeen omista johtajista ei löytynyt varteenotettavaa presidenttiehdokasta, tähdättiin lähinnä P. E. Svinhufvudin valinnan varmistamiseen. Valitsijamiesten suorittamaa vaalitoimitusta Kosola seurasi itse Eduskuntatalon yleisölehteriltä, valmiina soittamaan Lapuan liikkeen valtuuskunnalle ja tiedottamaan vaalin tuloksesta. Valtuuskunta oli jopa varautunut julistautumaan kapinahallitukseksi, jos vastaehdokas K. J. Ståhlberg valittaisiin, mutta lopulta Svinhufvud kuitenkin voitti täpärästi.[45]

Syksystä 1931 alkaen Lapuan liike ryhtyi hyökkäämään yhä voimakkaammin myös sosiaalidemokraattista työväenliikettä vastaan, mikä ajoi sen lopulta välirikkoon Sunilan hallituksen ja erityisesti sisäministeri Ernst von Bornin kanssa. Suhteet kiristyivät varsinkin sen jälkeen, kun suuri väkijoukko naulasi Kosolan käskystä syyskuussa 1931 sisäministerin määräyksellä uudelleen avatun Lapuan työväentalon ovet ja ikkunat umpeen.[46]

Aarno Tavaila ja Vihtori Kosola Turun lääninvankilassa 1932.[47]

Lapuan liikkeen taival päättyi Mäntsälän kapinaan helmi–maaliskuussa 1932. Kosolalla ei ilmeisesti ollut osuutta kapinan alkamiseen, mutta hän asettui kapinallisten vaatimusten tueksi ja liittyi vielä kapinaan keulakuvaksi, minkä seurauksena hän joutui hankkeen epäonnistuttua tutkintovankeuteen.[2][48] Turun hovioikeus määräsi tutkinnan päätyttyä alkusyksystä 1932 kapinajohtajat vapautettaviksi tuomioiden antamiseen asti, mutta hallitus määräsi poikkeuslain turvin heidät pidettäviksi edelleen vangittuina Turun lääninvankilassa. Tutkintovankeudesta Kosola ja muut syytetyt K. M. Walleniusta lukuun ottamatta vapautuivat julkisen painostuksen ja nelipäiväisen syömälakon ansiosta keskiyöllä 19. lokakuuta, oikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Uskolliset kannattajat ottivat Kosolan riemusaatossa vastaan hänen palatessaan Lapualle.[49][50][2] Mäntsälän kapinan johtajien vankeusaika jäi sangen lyhyeksi; marraskuussa 1932 hovioikeus langetti Kosolalle yhdeksän kuukauden ehdollisen vankeustuomion, jonka Korkein oikeus helmikuussa 1934 korotti yhteen vuoteen.[51]

IKL:n johto vastaanottamassa Italian lahjoittamaa Mussolinin rintakuvaa 7. kesäkuuta 1935 ravintola Mustassa Karhussa. Kosola on runsaimmilla arvomerkeillä varustettu mies, takana hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan puolueen todelliset johtajat Vilho Annala ja Bruno Salmiala.

Viranomaisten lakkauttaman Lapuan liikkeen seuraajaksi perustettiin Isänmaallinen Kansanliike (IKL), jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Kosola valittiin pian vapauduttuaan joulukuussa 1932. Kosola oli IKL:n tilaisuuksissa näkyvä hahmo kuolemaansa saakka, vaikka toiminnan keskus siirtyi Pohjanmaalta pääkaupunkiin ja puolueen profiili erosi selvästi Lapuan liikkeestä, sillä IKL:ssä korostettiin akateemisuutta, teoreettista ideologian kehittelyä sekä laillisia ja parlamentaarisia toimintatapoja. Vetovoimainen Kosola oli IKL:n keulakuva, ja hänet pyrittiin edelleen esittämään suurena ja karismaattisena johtajana. Todellisuudessa puoluetta kuitenkin johti professorikaksikko Vilho Annala ja Bruno Salmiala.[2][52][53] Kosola oli suostunut puheenjohtajaksi osin vastentahtoisesti, sillä hän ei hyväksynyt kaikkia puolueohjelman kohtia.[54] Hän ei koskaan pyrkinyt eduskuntaan.[55]

Kosola erosi Vientirauhasta vuonna 1935, koska IKL:n yritykset kosiskella työväestöä omalla ammattijärjestöllä vieraannuttivat työnantajapiirit puolueesta.[56] Samana vuonna Kosola julkaisi muistelmateoksen Viimeistä piirtoa myöten: muistelmia elämäni varrelta, jonka todellinen kirjoittaja oli toimittaja Vilho Viita.[36] Sen esipuhe on päivätty ”Lapualla punapaitain riisumisen viisivuotispäivänä 1934”.[57]

Vihtori Kosolan arkkua kannetaan hänen kotipihallaan vuonna 1936.

Kosolan viimeisiksi jääneitä vuosia leimasi alkoholismi ja katkeruus menetetyistä mahdollisuuksista.[58] Hänen on sanottu esiintyneen syksystä 1930 alkaen monissa kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa humalassa.[29] Puoluepolitiikassa taitamattomana hän muodostui lopulta IKL:n varsinaiselle johdolle niin suureksi rasitteeksi, että marraskuussa 1936 hänet päätettiin syrjäyttää puheenjohtajan paikalta pelkäksi varapuheenjohtajaksi. Hänen tilalleen valittiin Annala. Kosola ehti kuitenkin sopivasti kuolla keuhkokuumeeseen joulukuussa 1936 ennen päätöksen julkista ilmoittamista, joten puheenjohtajanvaihdos voitiin esittää luonnollisesta poistumasta johtuvana.[2][54] Kosola oli kuollessaan vain 52-vuotias.[2] Ruotsalaisissa lehdissä levitettiin perätöntä huhua, jonka mukaan hänet olisi myrkytetty.[59] Myrkytysepäilyjen vuoksi Kosolalle tehtiin ruumiinavaus, jossa todettiin kuoleman olleen luonnollinen.[60] Hänelle järjestettiin Lapualla juhlavat hautajaiset, joihin osallistui yli 2 000 henkilöä.[61]