Vihikoira

Vihikoira (Chien de Saint-Hubert), puhekielessä usein verikoira, on suurikokoinen belgialainen ajava metsästyskoirarotu. Myös jälkikoirana tunnettu vihikoira kuuluu FCI:n roturyhmään 6. Tieteelliseksi nimeksi on aikoinaan esitetty Canis sanguinarius[2].

Vihikoira
Avaintiedot
Alkuperämaa  Belgia
Määrä Suomessa rekisteröity noin 500[1]
Rodun syntyaika hyvin vanha rotu
Alkuperäinen käyttö vainukoira
Nykyinen käyttö jäljestys, seurakoira
Elinikä 6–8 vuotta
Muita nimityksiä verikoira, hubertuksenkoira, chien de Saint-Hubert, Bloodhound, Bluthund, perro de San Huberto, blodhund
FCI-luokitus ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat
alaryhmä 1.1 Suuret ajavat koirat
#84
Ulkonäkö
Paino uros 46–54 kg, narttu 40–48 kg
Säkäkorkeus ihannesäkäkorkeus: uros 68 cm, narttu 62 cm
Väritys punaruskea, musta tai maksanruskea punaruskein merkein

Ulkonäkö

Vihikoira on suuri ja voimakasrakenteinen, korkeuttaan pitempi koira. Rodun tunnusomaisin piirre on sen löysä nahka, joka muodostaa poimuja erityisesti pään ja kaulan seutuvilla. Vihikoiran kallo on hyvin syvä. Sen luusto on poikkeuksellisen raskas; suurin osa sen painosta on luuston painoa. Olemukseltaan vihikoira on arvokas ja rauhallinen. Korvat ovat riippuvat ja hyvin pitkät: ne ulottuvat eteenpäin vedettäessä koiran kuonon kärkeen saakka ja ylikin.

Vihikoiran karva on lyhyttä ja tiheää. Pään alueella karva on pehmeämpää kuin muualla. Sallitut värit ovat punaruskea, musta punaisin merkein ja maksanruskea punaisin merkein. Myös pienet valkoiset merkit varpaissa, rinnassa ja hännänpäässä sallitaan.

Vihikoiran naama on persoonallinen.

Luonne

Rotu on pehmeä, rauhallinen, ystävällinen ja seurallinen ihmisten suhteen ja kiintyy syvästi omistajaansa. Sen pitää sietää muita koiria ja kotieläimiä. Sen on oltava pikemminkin pidättyväinen ja itsepäinen, ja se on yhtä herkkä niin kiitokselle kuin arvostelulle. Se ei saa olla aggressiivinen.

Luonteeltaan itsepäinen vihikoira on vahvan jäljestyshalunsa vuoksi jokseenkin hankala koulutettava.

Alkuperä

Nykyisen vihikoiran tärkein kantarotu oli hubertuksenajokoira, joka oli peräisin 600-luvulta.[3] Ranskalainen metsästäjä (sittemmin munkki, piispa ja pyhimys St. Hubertus) Francois Hubert kasvatti oman linjansa metsästyskoiria Ranskan Ardenneilla. Hänen kuolemansa jälkeen luostarin munkit jatkoivat koirien kasvattamista.

Alun perin Pyhän Hubertuksen koirat olivat monen eri värisiä, mutta ajan kuluessa ne jakaantuivat kahteen eri linjaan: vaaleista kehittyi talbot hound ja tummista vihikoira.[3] Vilhelm Valloittaja vei vuonna 1066 mukanaan Englantiin Pyhän Hubertuksen black and tan -vihikoiria. Hänen poikansa jatkoi niiden kasvatusta Englannissa. Vihikoiria käytettiin tuolloin kauriinmetsästykseen. Lähes seitsemänsadan vuoden ajan Pyhän Hubertuksen luostarista lähetettiin kolme paria vihikoiria Ranskan kuninkaalle, joka edelleen lähetti koiria Englantiin. Alkuperäinen Pyhän Hubertuksen linja säilyi 1800-luvulle asti.

Vihikoiralla on erinomainen hajuaisti, ja sitä on käytetty esimerkiksi rikollisten ja kadonneiden ihmisten etsimiseen. Se ei ole Suomessa kovin yleinen.

Terveys

Rodulla on taipumusta lonkkaniveldysplasiaan. Toinen sen yleinen sairaus on mahalaukunkiertymä. Sen voimakkaasti poimuttunut pää on myös terveysriski. Se on yksi lyhytikäisimpiä koirarotuja.

Kuuluisia rodunedustajia
  • Tigger, virallisesti pitkäkorvaisin koskaan elänyt koira[4]

Lähteet

Viitteet
  1. KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto, 4.7.2007)
  2. Hamilton Smith, Charles. The Naturalist’s Library: Vol. XIX, Mammalia: Dogs, Vol. II, s. 186. Chatto & Windus: Piccadilly.
  3. Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 88. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont.
  4. Longest ears on a dog ever. Guinness World Records. Haettu 5.10.2021.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.