Viggo Stuckenberg

Stuckenberg aikoi merikapteeniksi mutta epäonnistui ja aloitti opinnot Kööpenhaminassa. Hän suoritti 1884 artium-tutkinnon ja opiskeli jonkin aikaa itämaisia kieliä ja etnografiaa. Sen jälkeen hän toimi opettajana Kööpenhaminassa.[2]

Stuckenbergin esikoisteos oli Digte (1886), jota seurasivat kertomukset Igennembrud (1888) ja Messias (1889), joissa hän kuvasi 1880-luvun radikaalia nuorisoa. Saturuno Den vilde jæger (1894) ja Romerske scener (1895) ovat draamamuotoisia, ja niissä ilmenee kehittynyttä muodontajua ja ihmiskuvausta. Pääosa hänen tuotannostaan on novelleja. Fagre ord (1895) on rakkauskertomus, jolla on auringonpaisteinen loppu, Valravn (1896) sisältää kaksi synkkäsävyistä novellia. Solin (1897) lisäksi, joka kuvaa automaalarin taiteilijahaaveita, hän julkaisi kaksi suurempaa kertomusta Hjemfalden (1898) ja Asmadæus (1899), joissa hän kuvaa hellästi ja huolellisesti kuljeksijan ja rikollisen elämää, ja satukokoelman Vejbred (1899). Teoksissa Flyvende sommer (1898) ja Sne (1901) hän palaa runomuotoon. Noihin pieniin runokokoelmiin mahtuu hänen paras tuotantonsa. Stuckenbergin kuoleman jälkeen ilmestyi nide Sidste digte (1906). Stuckenbergin Samlede værker ilmestyi 1910.[2]

Stuckenberg tuotanto muistuttaa psykologisoivaa raskasmielistä venäläistä kirjallisuutta. Hänen proosansa viipyilee luonnontunnelmissa ja tunteissa. Toimintaa, ulkoisia tapahtumia hänen kertomuksissaan on niukasti, sen sijaan niissä seurataan sisäistä elämää, arjen pikku tunnelmienvaihteluita, sielun ja aistien maailmaa seurataan hyvin tarkasti, ja hän suhtautuu vihamielisesti sitä todellisuuteen, josta hän kuitenkin saa niin paljon iloa ja kauneutta. Hän kuvaa lämpimästi Själlannin luontoa. Hän oli ulkoilmaihminen, mutta idyllirunoilija, silti hänen mielikuvituksensa askarteli epäonnen ja rikoksen salaisuuksissa.[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viggo Stuckenberg Wikimedia Commonsissa