Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama

Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama tunnettiin virallisen nimensä ohella laajasti nimellä Viet Cong eli Vietkong. Viet Cong -nimen alkuperästä on kerrottu useampia eri versioita. Nimi on johdettu sanoista vietnamilainen kommunisti. Etenkin Vietnamin sodan vastustajien kertoman tarinan mukaan termin keksivät vähätteleväksi nimeksi yhdysvaltalaiset upseerit. Viet Cong -nimeä alettiin käyttämään kuitenkin jo 1940-luvun lopulla vietnamilaisten kansallismielisten lehdissä. Nimi oli johdos nimestä Trung Cong, joka oli puolestaan suora vietnamilainen käännös sanasta zhonggong, eli kiinalaiset kommunistit.[1] Yhdysvaltalaiset käyttivät usein Viet Cong -nimen mukaan lyhennettä VC eli Nato-aakkosilla Victor Charlie. Nato-aakkosten mukaan kommunistisisseihin viitattiin myös nimillä Charlie ja Chuck.[2]

Sotilaita ja siviilejä kantamassa tarvikkeita etelään Hồ Chí Minhin huoltotiellä vuonna 1959.

Kansallisen vapautusrintaman alkuvaiheet ovat olleet pitkään historioitsijoiden kiistelyn aihe. Sittemmin on julkaistu useita aiemmin salaisia Vietnamin kommunistisen puolueen asiakirjoja, muistelmia ja historiikkeja, joista voidaan päätellä vapautusrintaman kaltaisen liikkeen perustamisen olleen osa Pohjois-Vietnamin strategiaa jo vuoden 1959 alusta, jolloin kommunistisen puolueen keskuskomitea antoi päätöslauselman 15, eli päätöksen käyttää asevoimia Etelä-Vietnamissa. Pohjois-Vietnamissa Etelä-Vietnamiin haluttiin perustaa ryhmittymä, joka koostuisi muista kuin kommunistien kannattajina yleisesti pidetyistä henkilöistä. Hanke osoittautui hankalaksi varsinkin, kun sen johtoon kaavailtu Nguyễn Hữu Thọ oli asetettu kotiarestiin ja hänen onnistui paeta vasta vuonna 1961. Järjestön muodostamista päätettiin nopeuttaa Etelä-Vietnamin presidentti Ngô Đình Diệmin vastaisen vallankaappausyrityksen jälkeen marraskuussa 1960 ja Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama julistettiin perustetuksi saman vuoden joulukuussa. Vietnamin kommunistisen puolueen asiakirjojen mukaan tiedetään, että esimerkiksi kansallisen vapautusrintaman manifesti kirjoitettiin ja hyväksytettiin Hanoissa.[3]

Pohjois-Vietnamin ja Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman suhteet eivät kuitenkaan olleet täysin ongelmattomia. Järjestön sisällä oli jännitteitä sen kommunistisen ja muiden poliittisten suuntausten kannattajien välillä, minkä lisäksi erityisesti erimielisyyksiä syntyi Hanoin päättäessä vuonna 1964 siirtyä pienten joukko-osastojen sissisodan strategiasta suurien osastojen tavanomaisempaan sodankäyntiin, mitä monet kansallisen vapautusrintaman johtajista vastustivat. Erimielisyydet ilmeisesti kuitenkin katosivat, kun pohjoisvietnamilaisia upseereita kuten Nguyễn Chí Thanh siirrettiin etelään sodan johtamiseksi. Sodan kuluessa Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman kuva pohjoisvietnamilaisena kulissina vahvistui niin Etelä-Vietnamissa kuin maailmallakin. Hanoissa vaikutelmaa sen osallisuudesta pyrittiin lievittämään esimerkiksi perustamalla Etelä-Vietnamin väliaikainen vallankumoushallitus, jonka edustajat korvasivat kansallisen vapautusrintaman edustajat Pariisin rauhanneuvotteluissa. Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama säilytti kuitenkin asemansa kommunistien pääasiallisena kattojärjestönä etelässä aina Vietnamin sodan loppuun saakka.[3]

Kansallisen vapautusrintaman sotilas seisomassa vapautusrintaman lipun alla AK-47-kiväärin kanssa 12. helmikuuta 1973.

Kommunistien kukistaessa viimeiset Etelä-Vietnamin vielä vastarintaa tekevät joukot Saigonissa 30. huhtikuuta 1975 vallatun Etelä-Vietnamin presidentinpalatsin ylle nostettiin kansallisen vapautusrintaman lippu. Vuosi tämän jälkeen Etelä-Vietnam liitettiin virallisesti Pohjois-Vietnamiin ja kansallinen vapautusrintama liitettiin Vietnamin isänmaalliseen rintamaan. Suhteellisen harva liikkeen vaikuttaja nousi sittemmin vaikuttaviin asemiin Vietnamin hallinnossa, vaikkakin Nguyễn Hữu Thọ sai lähinnä seremoniallisen aseman Vietnamin sosialistisen tasavallan varapresidenttinä.[3]

Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman joukot jakautuivat kolmeen operatiiviseen joukkoon. Päätoimiset joukot jaettiin pataljooniin, rykmentteihin ja vuodesta 1965 lähtien divisiooniin. Yhden divisioonan vahvuus oli 7 350 miestä. Vapautusrintamaan kuului myös päätoimisia alueellisia joukkoja sekä väliaikaisia sissiosastoja, joita käytettiin esimerkiksi yksittäisten kylien puolustukseen.[2] Komentosuhteiltaan kansallinen vapautusrintama ei muodostanut Vietnamin kansanarmeijasta erillistä armeijaansa, vaan esimerkiksi jokaisen kansallisen vapautusarmeijan divisioonan johdossa oli kansanarmeijaan kuulunut upseeri.[3] Järjestön sotilaallisen ja poliittisen toiminnan ytimessä olivat usein niin sanotut kaaderit, jotka olivat usein Ranskan siirtomaahallinnon vastaisen sissisodan veteraaneja. Varsinkin sissitoiminnan alkuaikoina monet heistä olivat lisäksi Vietnamin jaon yhteydessä vuonna 1954 pohjoiseen paenneita etelän kommunisteja, jotka oli koulutettu pohjoisessa ja sittemmin solutettu etelään. Myös monet etelään jääneet Việt Minhin jäsenet toimivat kansallisen vapautusrintaman piirissä.[2]

Sodan alettua kansallisen vapautusrintaman rivit kasvoivat nopeasti ja vuonna 1962 sillä oli noin 300 000 aktiivista jäsentä ja arviolta miljoona sitä eri tavoin epäsäännöllisemmin tukevaa kannattajaa. Toiminnan alkuvaiheessa suuri osa järjestön jäsenistä oli vapaaehtoisia. Vapaaehtoiset liittyivät kansallisen vapautusrintaman joukkoihin yleensä eri kylissä kiertäneiden kaaderien värvääminä. Yleisenä argumenttina kansalliseen vapautusrintamaan liittymisen puolesta käytettiin usein sitä, että 18 vuotta täyttäneet joutuisivat joka tapauksessa Vietnamin tasavallan armeijaan, mutta kansallisessa vapautusrintamassa he palvelisivat lähellä kotejaan. Vietnamin tasavallan armeijan tavallinen tapa oli tästä poiketen lähettää asepalvelusta suorittavat mahdollisimman kauaksi kodeistaan. Sodan kuluessa myös kansallinen vapautusrintama alkoi käyttää pakkovärväystä riviensä täydentämiseksi. Kansallisessa vapautusrintamassa palveli myös naisia, mutta vain harvat heistä toimivat varsinaisina taistelijoina. Naistaistelijoita oli lähinnä kyliä suojelevissa joukoissa ja he saivat miesten tapaan lyhyen sotilaskoulutuksen.[2]

Vietnamin maantiede suosi sissitaktiikkaa, jossa viidakon, soiden ja vuorten suojaamia alueita käytettiin joukkojen tukialueina, joilta käsin toteutettiin hyökkäyksiä esimerkiksi Kiinan kommunistien Japanin vastaisen sodan aikana keräämien kokemusten mukaisesti. Tukialueet toimivat myös joukkojen koulutusalueina ja komentopaikkoina.[2]

• Burchett, Wilfred: Näin toimivat Vietnamin sissit. (ISBN 951-30-2006-1)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama Wikimedia Commonsissa