Viaporin pommitus

Britannian ja Ranskan laivaston sotalaivat alkoivat saapua Viaporin edustalle maanantai-iltana 6. elokuuta 1855. Ne ryhmittyivät kolmen seuraavan päivän aikana kaarevaan muodostelmaan Viaporin lounaispuolelle Melkin, Pihlajasaaren ja Harmajan saarten väliin.[7][8] Laivastoon kuului yhteensä 77 alusta,[7] joukossa kymmenen linjalaivaa, seitsemän fregattia, kaksi korvettia, kuusitoista bombardia, kaksikymmentäviisi tykkivenettä, neljä uivaa patteria, kaksi jahtia, viisi kuljetuslaivaa ja yksi priki.^lähde? Suurin alus oli amiraali Dundasin lippulaiva HMS Duke of Wellington[8]. Mörssärialukset, tykkiveneet ja uivat patterit asettuivat lähemmäs kohdetta Pihlajasaaren ja Abrahaminluodon väliin, kun taas fregatit ja korvetit jäivät niiden taakse ja linjalaivat kaikkein kauimmaksi. Ranskalaiset rakensivat lisäksi mörssäripatterin Abrahaminluodolle vajaan kahden kilometrin päähän Viaporista.[7]

Torstaiaamuna 9. elokuuta laivoilta kuului Helsinkiin virrenveisuuta, minkä jälkeen noin kello 7 alukset alkoivat ampua tykeillään kohti Viaporia.[9][7] Tulenavaus kohdistui Länsi-Mustasaareen sekä Särkänsalmeen ankkuroituun Iezekiil-laivaan.[7] Myös Harakan ja Särkän saaria pommitettiin.[10] Pommituksesta vastasivat pääosin mörssärialukset, joiden oli määrä tuhota linnoituksen muurit samalla kun tykkiveneet ampuisivat täsmätulta ja harhauttaisivat vihollista. Brittien ja ranskalaisten laivatykeillä oli pidempi kantomatka kuin Viaporin vanhentuneilla tykeillä, joten laivat oli tuotu juuri sellaiselle etäisyydelle, josta ne ulottuivat ampumaan linnoitusta mutta linnoitus ei yltänyt ampumaan takaisin. Linnoituksen tykkien kantama oli lähes 2 000 metriä, joten mörssärialukset pidettiin vajaan kolmen kilometrin päässä. Tykkiveneet tuotiin lähemmäs kohdetta, mutta ne pidettiin jatkuvasti liikkeessä, joten niihin oli hyvin vaikeaa osua tykeillä. Viaporin tykkimiehille annettiin ohjeeksi säästää ammuksia eikä ampua vihollista ellei se tulisi lähemmäs.[7]

Englantilainen kartta Viaporia pommittaneiden alusten sijainnista, Viapori yläoikealla.

Laivasto-osaston järeimmät alukset, linjalaivat, pysyttelivät kantamansa ulkopuolella eivätkä ampuneet Viaporiin lainkaan tulituksen aikana. Linjalaivoja ei haluttu vaarantaa tuomalla ne linnoituksen tykkien ulottuville ja suuren syväyksen aluksina niiden pelättiin juuttuvan karille lähempänä Viaporia.[11]

Pommitus tuhosi ja sytytti tuleen varsinkin linnoitusalueen sisällä olleita puurakennuksia. Ensimmäisenä pommituspäivänä noin kello 12 Kustaanmiekassa räjähti neljä tykistön ammusvarastoa, luultavasti yhden niistä saatua suoran osuman katon läpi.[7] Pommituksessa käytettiin myös niin sanottuja Congreve-raketteja, jotka oli tarkoitettu sytyttämään tulipaloja. Ranskalaisten mörssäripatteri liittyi tuleen elokuun 10. päivän vastaisena yönä. Toisena päivänä amiraali Dundas määräsi laajentamaan hyökkäystä. Britit yrittivät hyökätä Lauttasaareen, mutta venäläisten tykkipatterit karkottivat heidät. Tulitus sytytti saarella metsäpalon. Myös Ullanlinnan ja Punavuoren pattereita yritettiin ampua mereltä kranaateilla. Dundas ja Pénaud pohtivat mahdollisuutta yrittää murtautua Kustaanmiekan salmen kautta Viaporin pohjoispuoliselle merenselälle tulittamaan linnakkeen heikommin suojattua selustaa, mutta he pitivät yritystä liian vaarallisena. Pénaud ehdotti myös Helsingin pommittamista, mihin ei ryhdytty.[12]

Pommitus jatkui yötäpäivää 46½ tuntia, minä aikana Viaporiin ammuttiin yhteensä ainakin 18 500 ammusta.[7] Ampuminen heikkeni lauantain 11. elokuuta vastaisena yönä puolenyön jälkeen ja päättyi kokonaan kello 5.30 aamulla.[12][11] Dundas ja Pénaud katsoivat jo aiheuttaneensa riittävästi vahinkoa linnoitukselle ja sen sotasatamalle, ja ilman maihinnousujoukkoja he eivät voisi vallata Viaporia. Vihollislaivasto poistui Helsingin edustalta 13. elokuuta mennessä.[12]

Pommituksessa kuolleiden määräksi on mainittu 55 tai 62 ja haavoittuneiden määräksi 199 tai 204.[12][11] Britit menettivät kaatuneina 33 miestä, ranskalaiset eivät yhtään.[12]

Suurin osa Viaporin puurakennuksista tuhoutui ja jotkin kivirakennukset hajosivat, mutta itse muurit ja vallit eivät kärsineet suuria vahinkoja ja tykit säilyivät vahingoittumattomina.[12][11] Linnoitus säilyi puolustuskykyisenä ja olisi tarvittaessa kestänyt piirityksen jatkumista. Susisaaren linnanpihaa ympäröineistä rakennuksista komendantintalo tuhoutui osittain, minkä lisäksi linnake Ekblad vaurioitui niin pahoin, että se purettiin. Viaporiin sijoitetuista laivoista pahiten kärsi Kustaanmiekan salmeen ankkuroitu linjalaiva Rossija.[12]

Helsinkiläiset kokoontuivat katsomaan Viaporin pommitusta Ulrikaporin vuorelle eli nykyiselle Tähtitorninmäelle sekä Kaivopuiston kallioille.[7][13] Kaupunkilaiset suhtautuivat pommitukseen rauhallisesti ja hienot naiset tulivat seuraamaan tapahtumaa parhaisiinsa pukeutuneina. Kaupunkilaiset hätääntyivät vasta pommituksen päätyttyä, koska vihollisen luultiin seuraavaksi kääntävän tulen kaupunkia vastaan. Sunnuntaina 12. elokuuta osa helsinkiläisistä valmistautui pakenemaan kaupungista.[12] Vanhankaupungin seudulla satojen muuttokärryjen jono ajoi yöllä ulos kaupungista varmuuden vuoksi. Suuri joukko ihmisiä oli vetäytynyt Kaisaniemen puistoon suojaan huonekaluineen ja tavaroineen.[14]

Pommituksessa kuoli yksi siviili, Kaivopuiston rannassa leikkimässä ollut yhdeksänvuotias tyttö.[7]

Viaporin pommituksessa kaatuneiden venäläisten muistomerkki Santahaminassa.

Santahaminassa nykyisen Maanpuolustuskorkeakoulun päärakennuksen ja auditorion välissä on pyramidin muotoinen muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1860 Viaporin pommituksen venäläisten sotilasuhrien muistoksi. Sen on suunnitellut tunnettu venäläinen kuvanveistäjä Peter Clodt von Jürgensburg. Muistomerkissä on venäjäksi teksti: ”63 matruusin ja sotamiehen, muistoksi, jotka saivat surmansa englantilais-ranskalaisen laivaston pommittaessa Sveaborgia 10.8.1855”.[15]

Pommituksen kohteena ollut linjalaiva Iezekiil upposi elokuussa 1855 mereen Viaporin eteläpuolelle. Hylky löydettiin vuonna 1977, ja sen ankkuri nostettiin ylös ja sijoitettiin Katajanokan terminaalin edustalle.[16]

• Johnsson, Raoul & Malmberg, Ilkka: Kauhia Oolannin sota – Krimin sota Suomessa 1854–1855. John Nurmisen säätiö, Helsinki 2013.
• Turpeinen, Oiva: Oolannin sota – Itämainen sota Suomessa. Tammi, Helsinki 2003.
• Wallin, Väinö: Itämainen sota Suomessa. Porvoo: WSOY, 1905.