Akvarelli

Akvarelli eli vesivärimaalaus on maalaustaiteen laji, jossa käytetään vesiohenteisia läpikuultavia värejä. Väripigmenttien sideaineena käytetään arabikumia, maalauspohjana on yleensä valkoinen tai vaaleasävyinen paperi.[1]

John Singer Sargentin akvarelli All Ave Maria, 1907.

Akvarellista tuli itsenäinen taidelaji Englannissa 1700-luvulla, jolloin maisemamaalauksessa suosittiin akvarellia.[1]

Akvarellivärien tyyppisiä vesiliukoisia värejä käytettiin jo esihistoriassa. Vesivärien kehitykseen ovat vaikuttaneet muiden muassa Albrecht Dürer ja William Turner. Kehityksen tuloksena nykyisinkin käytettävät kuultavat vesivärit eriytyivät peittävistä guassiväreistä.[2] Varhaisin tunnettu eurooppalainen akvarellisti on italialainen renessanssimaalari Raffaello Santi (1483–1520). Ruotsalainen Carl Larsson oli tunnettu 1800-luvun lopun akvarellisti, jonka töille on tunnusomaista herkkä lyijykynäviiva vesivärin alla.

Välineet ja materiaalit

Värit
Vesivärikuppeja paletissa.

Vesivärejä valmistetaan sekä nappeina että tuubiväreinä. Väripigmenttien sideaineena niissä käytettyjä liima-aineita ovat tragantti, dekstriini tai arabikumi. Värien liukenevuutta parannetaan lisäämällä niihin esimerkiksi glyseriiniä tai hunajaa, ja kiinnittyvyyttä häränsappiliuoksella.[3]

Maalauspohja
Paperin valmistamista käsin.

Ihanteellisen akvarellipaperin pinta kestää työstöä ja se myös imee vettä sopivasti. Riittävän tukevan paperin pintarakenne voi olla karhea tai sileä. Merkitystä on myös paperin paksuudella, jota kuvaa paperin grammapaino per neliö. Kevyehköön ja vähän vettä käyttävään työhön sopii alle 200-grammainen paperi, märkään ja voimakasväriseen työskentelyyn taas käy vähintään 300-grammainen paperi. Paksuimmat yli 600 gramman paperit kuivuvat hitaasti ja kestävät runsasta työstöä.[3]

Puuvillalumppu on akvarellipaperin tavallisin raaka-aine. Ennen teollisesti valmistettujen paperien tuloa suosittiin lujempaa ja kovempaa pellavaa, jolla värit myös näyttävät voimakkaammilta. Puuvillapaperi on parhaimmillaan tehty lumpusta. Käytössä pehmenneet kuidut imevät parhaiten vettä, mutta paperien materiaalina on useimmiten ennestään käyttämätön puuvillalinters. Halvimmissa papereissa on myös happovapaata puukuitua.[3]

Hyvässä akvarellipaperissa on myös sekä massa- että pintaliimaus. Paperimassaan sekoitetun liiman ansiosta värejä voidaan työstää pesemällä pois, pinnan liimaus taas pitää maalatut siveltimenvedot muodossaan. Jo pelkät kuidut riittävät pitämään paperin koossa, joten liimaus liittyy vain työstettävyyteen.[3]

Paperi voi myös olla koneella tai eriasteisesti käsin tehtyä. Käsin viiralla tehty paperi on lujinta, koska kuidut asettuvat sattumanvaraisimmin. Käsin tehdyssä paperissa ei myöskään ole kuitusuuntaa, vaan se on tasalaatuista. Koneellisesti tehdyistä parhaana pidetään rumpuviirapaperia (mould-made), joka jäljittelee käsin tehtyä. Paperimassa liikkuu hitaasti, joten kuidut asettuvat jonkin verran satunnaisemmin, ja reunat ovat käsin tehdyn tapaan rosoiset. Nopeasti toimivalla tasoviirakoneella tehdyissä papereissa reunat ovat leikattuja ja selkeä kuitusuunta vähentää paperin lujuutta.[3]

Siveltimet

Akvarellisiveltimet ovat pehmeämpiä kuin peittävissä maalaustekniikoissa. Arvostetuin materiaali siveltimissä on näätä. Sen erikoisuutena on karva, jonka keskikohta on kärkeä ja tyveä paksumpi. Muodon ansiosta vettä ja siis myös vesiväriä tarttuu näädänkarvaan runsaasti, joten yhdellä vedolla voi maalata pidempään. Karvan muodon ansiosta siveltimessä on myös terävä kärki, jolloin samalla siveltimellä voidaan samalla kertaa maalata sekä suuria pintoja että tarkkoja yksityiskohtia.[3]

Luonnonkuiduista myös oravan ja häränkarva ovat suosittua sivellinmateriaalia. Pehmeä oravankarva pidättää vettä hyvin, mutta ei ole yhtä napakan tuntuinen kuin näädänkarva. Häränkarva on karkeampaa. Halvimpia ovat poninkarvasiveltimet, jotka sopivat parhaiten suurpiirteiseen maalaamiseen.[3]

Luonnonkuitujen ohella akvarellisiveltimiä tehdään myös keinokuidusta, joka tuntuu jäntevältä ja täsmälliseltä maalatessa. Hyvissä keinokuituisissa akvarellisiveltimissä on yleensä näädänkarvasivellintä vastaava muoto, joten samalla siveltimellä voi maalata niin pintaa kuin ohutta viivaa. Karvat eivät kuitenkaan pidätä väriä ja vettä yhtä hyvin kuin luonnonkarva.[3]

Maalaaminen

Akvarellivärit ovat enimmäkseen kuultavia, vaikka esimerkiksi kadmiumpigmentit ovat melko peittäviä. Akvarellin maalaaminen on perinteisesti aloitettu vaaleista sävyistä, jolloin työskentelyä on jatkettu tummemmilla, mutta muukin järjestys soveltuu hyvin, varsinkin jos aluksi maalatut tummat värit eivät ole helposti poishuuhtoutuvia. Kuivuttuaan vesivärimaalaus vaalenee jonkin verran.[3]

Valokohdat luodaan laimentamalla väriä vedellä, jolloin maalauspohja kuultaa läpi, tai jättämällä maalauspohja paljaaksi. Vaaleita sävyjä ei siis sekoiteta valkoisen värin avulla, kuten peittävissä akryyli-, guassi- tai öljymaalauksissa. Läpikuultavassa maalauksessa valkoisella taitettu valokohta olisi sameampi ja vähemmän valovoimainen kuin muut värit, joten se ei kohoa. Akvarellin ilmavuus menetetään helposti, jos peitevärejä ja akvarellitekniikkaa käytetään yhdessä. Harkitusti työskennellen tulos voi silti olla onnistunut, kuten Hugo Simbergillä.[3]

Maalauspohjana on useimmiten valkoinen akvarellipaperi, mutta pohjana voi olla myös pergamentti, papyrus, pohjustettu maalauskangas[1] tai esimerkiksi kananmunan kuori. Akvarelli tehdään usein lyijykynäluonnoksen päälle. Lyijykynäviivat voidaan joko jättää valmiiseen kuvaan, tai pyyhkiä pois pyyhekumilla.

Katso myös: Laveeraus

Akvarellimaalauksia
  • Albrecht Dürer, Johannisfriedhof, noin 1489.
  • Antoon van Dyck, Englantilainen maisema 1635, vesiväri, guassi sekä muste, 18.9×26.6 cm.
  • William Blake, kuvitusta Danten Jumalaiseen näytelmään, 1824 - 1827. Lyijykynä, tussi ja vesiväri.
  • Carl Ludvig Engel, Turun tuomiokirkko, 1814.
  • Camille Corot, Tutkielma pyhää Sebastiania varten, 1867.
  • Anders Zorn, Salomonin tyttäret, 1888.
  • Winslow Homer, Pilvien varjoja, 1890.
  • Paul Cézanne, Poika punaisessa liivissä, noin 1890.
  • Gwen John: Cat Cleaning Itself, lyijykynä ja akvarelli 1904–1908.
  • Carl Larsson, Kesäaamu, 1908.
  • August Macke, Nainen divaanilla, 1914.
  • Margret Hofheinz-Döring, Tulva, 1962. Märkää märälle-tekniikkaa tussi- ja akvarellimaalauksessa.
  • Eduard Tomek, Alaston, 1965.

Katso myös

Lähteet
  1. Taiteen pikkujättiläinen, s. 25. 3. painos. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X.
  2. Perustietoa taiteenharrastajalle akvarelli-, akryyli- ja öljyvärimaalauksesta - Taiteilijan tärkeimmät välineet, s 4. (pdf) (Akvarellimaalaus) Helsinki: Tempera Oy. Viitattu 12.5.2013.
  3. Arantila, Markku: Akvarellistin opas. Akvarelli – neuvoja harrastajalle Orivesi: Minoa.fi. Viitattu 17.3.2011.

    Kirjallisuutta
    • Paunila, Marjukka & Ukkonen, Päivi: Akvarellimaalaus. Kustannus Oy Taide 2005, ISBN: 978-951-608-051-5
    • Isacsson, Arne: Akvarellimaalaus, Tammi 1983.
    • Zetterberg, Nisse: Akvarellimaalaus. Tarvikkeet ja tekniikka, Otava 1977.

    Aiheesta muualla
    Maalaustekniikat
    Sideaineen mukaan:
    Maalauspohjan mukaan:
    Värinlevitystavan mukaan:
    Maalausjärjestyksen mukaan:
    Maalaustyylin mukaan:
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.