Vesirutto

Kukkiva kanadanvesirutto.

Vesirutto on uposkasvi, joka kukkia lukuun ottamatta pysyy pinnan alla. Kasvi kasvattaa hennon, 30–150 cm pitkän varren, joka juurtuu haarallisista nivelistä. Vesiruton lehdet ovat varren alaosassa vastakkain, mutta pääosassa vartta ne kasvavat kolmen lehden kiehkuroina varren ympärillä. Lehtilapa on kooltaan 7–13 x 2–3 mm ja vaihtelee muodoltaan kapeanpuikeasta pitkulaiseen. Lapa on tavallisesti hieman käyrä ja laidoilta hienosahainen. Syksyllä syntyvät tiheälehtiset haarojen ja varren kärjet ovat talvehtivia. Lehtihangoissa olevat pitkäperäiset kukat ovat yksittäin ja vedenpintaan yltäviä. Kukkaperän tyvellä on kaksi pientä ylälehteä. Terä- ja verholehtiä on kolme kappaletta. Lähes valkoiset terälehdet ovat 2–3 mm pitkiä ja jokseenkin verholehtien pituisia. Emikukassa on kolme joutohedettä ja kolme emiä. Suomessa vesirutto kukkii heinä-syyskuussa, mutta kukkivia yksilöitä tavataan vain harvoin.[3]

Vesirutto on kaksikotinen kasvi, mutta se ei Euroopassa tuota siemeniä. Tämä johtuu siitä, että aikanaan Eurooppaan tuotiin lähes pelkästään emiyksilöitä.[4] Suomessakin tavataan vain emikasveja.[5] Vesirutto talvehtii vihreänä ja alkaa kasvaa heti jäiden lähdettyä.[6]

Vesirutto on kotoisin Pohjois-Amerikasta, jossa sitä kasvaa Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjois- ja keskiosissa. Levinneisyyden painopiste on mantereen itäosissa.[2] Euroopassa vesirutto havaittiin ensimmäisen kerran 1830-luvulla Irlannissa, jonne se ilmeisesti tuotiin vahingossa muiden ulkomaisten vesikasvien mukana.[7] Tarkoituksellisesti lajia tuotiin vesikasviksi Britteinsaarille 1840-luvulla. Sieltä laji levisi veneiden ja kalanpyydysten mukana sekä myös ihmisen tuomana melko nopeasti Keski- ja Pohjois-Eurooppaan.[4] Nykyään lajia tavataan yleisesti Britteinsaarilta ja Ranskasta läpi Keski- ja Itä-Euroopan Venäjän länsiosiin saakka. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Pohjois-Italiaan, Balkanin niemimaan pohjoisosiin sekä Ukrainan pohjoisosiin. Pohjoisessa levinneisyysalue ulottuu Fennoskandian keskiosiin ja Luoteis-Venäjälle. Vesiruttoa on tavattu myös Australiassa ja Tasmaniassa.[2]

Suomeen laji tuotiin vuonna 1884 Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Lajia istutettiin pian tämän jälkeen myös eräisiin suomalaisiin vesistöihin, joista Suomen nykyinen kanta on saanut alkunsa.[8] Nykyisin vesirutto on levinnyt laajalle alueelle. Sitä tavataan monista vesistöistä Etelä- ja Keski-Suomesta ja paikoitellen myös Pohjois-Pohjanmaalta ja Kainuusta. Pohjoisin kasvupaikka lajilla on Suomessa Käsivarresta Enontekiöltä.[9] Laji leviää edelleen Suomessa uusiin kasvupaikkoihin.[5]

Kanadanvesiruttokasvusto puolalaisessa Dąbien järvessä.

Suomessa vesirutto on vieraslaji, joka viihtyy rehevissä järvenlahdissa, pikkujärvissä, hitaasti virtaavissa joissa ja isommissa ojissa, joskus myös murtovedessä. Kasvupaikkojen pohja on tavallisesti mineraalimaata.[5][8] Uusille kasvupaikoille vesirutto leviää versonkappaleista paitsi virtaavan veden ja lintujen mukana, myös esimerkiksi veneiden, laivojen ja kalastusvälineiden välityksellä.[8][7] Koska vesirutto lisääntyy pienistäkin pätkistä, kasvin hävittäminen niittämällä on vaikeaa.[10] Laji oli haitaksi laivaliikenteelle jo 1800-luvulla Euroopan hitaasti virtaavissa joissa ja kanavissa, ja kasvustot tukkivat myös putkia.

Rutto-nimi viitta kasvin sitkeyteen ja nopeaan leviämiseen. Rehevillä järvillä vesirutto voi kasvaa sellaisiksi massoiksi, että se haittaa järvien virkistyskäyttöä.[11] Suomessa vesirutto on määritelty tarkkailtavaksi haittalajiksi kansallisessa vieraslajistrategiassa.[12]

Vesiruttoa käytetään akvaariokasvina.[2]

• Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
• Kansallinen vieraslajistrategia. Maa- ja metsätalousministeriö, Helsinki 2012.
• Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
• Pohjois-Euroopan luonto. Löytöretki monimuotoisuuteen. Toim. Hallanaro, Eeva-Liisa & Pylvänäinen, Marja & From, Stella. Pohjoismaiden ministerineuvosto, Nord 2001:14. Kööpenhamina 2002.
• Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

• Kasviatlas 2016: Vesiruton ("Elodea canadensis") levinneisyys Suomessa
• Pinkka, Lajituntemuksen oppimisympäristö: Vesirutto (Elodea canadensis)^{[vanhentunut linkki]}
• Valokki - nettikasvio: Kanadanvesirutto (Elodea canadensis)
• Den virtuella floran: Vesirutto (Elodea canadensis) (ruotsiksi)
• ITIS: Elodea canadensis (englanniksi)
• United States Department of Agriculture (USDA): Elodea canadensis (englanniksi)