Verner Forsten

Porissa syntynyt Forsten työskenteli postinkantajana ja oli kotikaupungissaan jo 1900-luvun alkuvuosina mukana sosialidemokraattisen työväenliikkeen toiminnassa. Samalla hän tutustui Poriin vuonna 1906 muuttaneeseen Aino Rainioon, jonka kanssa Forsten avioitui 1909. Vuoden 1918 sisällissodan aikana hän oli yksi Porin punakaartin johtohahmoista, hoitaen kaupungin postikomissaarin tehtävää. Sodan loppuvaiheessa valkoiset vangitsivat ja teloittivat muun muassa Aino Forstenin veljen Jussi Rainion, mutta Forstenin pariskunta lähti usean sadan muun Porin punakaartilaisen tavoin pakomatkalle kohti itää. Valkoisten etsintäkuuluttamat Verner ja Aino Forsten onnistuivat pääsemään rajan yli Neuvosto-Venäjälle, jossa he heinäkuussa 1918 asettuivat Pietariin.[3]

Neuvosto-Venäjälle paettuaan Verner Forsten kuului Pietarin suomalaispakolaisten johtokomiteaan ja elokuussa 1918 hän oli Moskovassa järjestetyn SKP:n perustavan kokouksen sihteeri. Myös Aino Forsten oli mukana kokouksessa ja hän toimi myöhemmin Pietarissa puolueen keskuskomitean kirjanpitäjänä kahden vuoden ajan.[1] Helmikuussa 1919 molemmat olivat allekirjoittajina SKP:n julkaisemassa vallankumouksellisessa manifestissa, joka oli osoitettu Suomen eduskunnalle.[4]

Vuonna 1920 pariskunta sai työmääräyksen Neuvosto-Karjalaan, jonne Verner Forsten nimitettiin aluksi Karjalan työkansan kommuunin valistusneuvoston johtajaksi. Vuodesta 1923 lähtien hän toimi Karjalan ASNT:n valistusasiain kansankomissariaatin suomenkielisen osaston johtajana ja oli myös toimeenpanevan keskuskomitean jäsen sekä Uhtuan piirin neuvostojen toimeenpanevan komitean jäsen. Myöhemmin Forsten ylennettiin Karjalan ASNT:n talouskomissaarin sijaiseksi sekä tie- ja postiosaston johtajaksi. Petroskoin kaupunkineuvoston puheenjohtaja hän oli vuodet 1932–1936. Helmikuussa 1935 Forsten valittiin Karjalan edustajana Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean kansallisuuksien neuvostoon. Hänet kuitenkin erotettiin nationalismin vuoksi Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta vielä samana keväänä ja vuotta myöhemmin Forsten joutui jättämään myös Petroskoin kaupunkineuvoston.[1]

1920- ja 1930-lukujen aikana Forsten oli yksi Neuvosto-Karjalan modernisoinnin keskeisistä hahmoista,[5] toimien muun muassa paikallisen vesivoimalan rakennushankkeen alullepanijana ja valvojana. Forsten esiintyy myös vienankarjalaisen kirjailijan Ortjo Stepanovin teoksissa Vako vaolta (1964) ja Sakun Jaakko (1973).[6]

Stalinin vainojen aikana Forsten vangittiin 25. heinäkuuta 1937 ja syyskuussa 1939 hänet tuomittiin nationalistina kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhän. Kuulustelut olivat kestäneet poikkeuksellisen pitkään.[7] Aino puolestaan teloitettiin vastavallankumouksellisesta kansankiihkoisesta toiminnasta syytettynä saman vuoden marraskuussa. Verner Forsten oli työleirillä Siperian Krasnojarskissa, mistä hän vapautui heinäkuussa 1946. Viimeiset vuotensa Forsten asui Vienan Kemissä. Verner ja Aino Forsten rehabilitoitiin Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1955.[1]