Veriveljien saaga

Veriveljien saaga (isl. Fóstbræðra saga) on keskiaikainen islantilainen saaga, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Se luetaan niin kutsuttuihin islantilaissaagoihin. Veriveljien saaga sijoittuu pääosin 1000-luvun alun Länsi-Islantiin mutta myös Norjaan ja Grönlantiin. Se kertoo kahdesta veriveljestä, soturimaisesta Þorgeirrista sekä skaldi-runoilija Þormóðrista. Þorgeirr kostaa 15-vuotiaana isänsä surman ja tekee sitten lukuisia, paheksuttujakin, surmatöitä. Hän lähtee myöhemmin Islannista Norjaan, missä astuu kuningas Óláfr Haraldssonin eli pyhän Olavin palvelukseen. Myöhemmin Þorgeirrin kuitenkin surmaa Islannissa eräs grönlantilainen mies. Þormóðr taas joutuu hankaluuksiin laatimiensa runojen vuoksi. Hän esimerkiksi omistaa rakkausrunon ensin erään Katlan tyttärelle Þorbjörg Kolbrúnille ja saa siitä hyvästä lisänimen "Hiilikulmanrunoilija" (isl. Kolbrúnarskáld). Myöhemmin hän omistaa saman runon toiselle naiselle, jolloin Þorbjörg asettaa Þormóðrille yliluonnollisen silmäsäryn, joka ei helpota ennen kuin runo on muutettu takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Myöhemmin Þorgeirrin surmasta kuultuaan Þormóðr astuu hänkin kuningas Olavin palvelukseen Norjassa ja kostaa sitten Grönlannissa veriveljensä tapon. Tämän jälkeen Þormóðr palaa Norjaan ja osallistuu yhdessä pyhän Olavin kanssa Stiklestadin taisteluun (isl. Stiklastaðir, v. 1030), jossa kumpikin miehistä kaatuu.[1]

Veriveljekset Þorgeirr ja Þormóðr esiintyvät pienessä osassa myös Grettir Väkevän saagassa. Lisäksi Snorri Sturluson seuraa omassa pyhästä Olavista kertovassa saagassaan Veriveljien saagassa esiintyvää kuvausta Þormóðrin kuolemasta.[2] Veriveljien saaga on ilmestynyt suomeksi vuonna 1971 Jyrki Mäntylän kääntämänä teoksissa Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga (Helsinki: Otava, 1971) sekä Saagat (Helsinki: Otava, 1987).

Versiot ja ajoitus

Veriveljien saagasta on säilynyt Hauksbók- sekä Möðruvallabók- ja Flateyjarbók-käsikirjoituksissa toisistaan jonkin verran poikkeavat versiot. Flateyjarbókissa se esiintyy osana pyhästä Olavista kertovaa saagaa (Ólafs saga hins helga). Käsikirjoituksista vanhin, Hauksbók, on 1300-luvun alkupuolelta ja siinä oleva versio on tyyliltään yksinkertaisempi. 1330–1370 välisenä aikana laaditun Möðruvallabókin ja Flateyjarbókin (1387–1390) versio on tyyliltään koristellumpi ja sisältää Hauksbók-versiosta puuttuvia lisäyksiä, jotka viittaavat keskiaikaisen oppineen teologian ja lääketieteen hyvään tuntemukseen.[3]

Monimutkaisen välittymishistoriansa vuoksi saaga on vaihtelevasti ajoitettu 1100-luvun loppuun tai 1200-luvun alkuun tai sen lopulle. Hauksbók-version on esimerkiksi epäilty perustuvan ennen vuotta 1200 laaditulle alkuperäistekstille, kun taas edellä mainittuja lisäyksiä on pidetty kopioitsijoiden myöhemmin tekeminä merkintöinä. Toiset taas ovat pitäneet Möðruvallabókin ja Flateyjarbókin versiota varhaisempana, vuoden 1200 tienoilla laadittuna tekstinä, tai alkuperäisempänä mutta vasta 1200-luvun lopulla kirjoitettuna tekstinä. Saagan yhtenä lähteenä pidetään skaldi Þormóðrin runouden lisäksi vanhinta, vain muutamina käsikirjoitusfragmentteina säilynyttä pyhän Olavin legendaa eli pyhimyskuninkaasta kertovaa hagiografista tekstiä, joka on kirjoitettu 1100-luvun loppupuolella. Tätä yhteyttä on pidetty perusteena sille, että Veriveljien saaga on varhaista alkuperää. Monet nykytutkijoista ovatkin sitä mieltä, että Veriveljien saaga on yksi vanhimmista islantilaissaagoista ja kirjoitettu mahdollisesti 1200-luvun alussa, siis noin 200 vuotta siinä kuvattujen tapahtumien jälkeen.[4]

Veriveljien saaga skaldisaagana

Veriveljien saaga luetaan niin kutsuttuihin skaldisaagoihin (isl. skáldasögur), joita pidetään islantilaissaagoista vanhimpina. Skaldisaagat, kuten myös Veriveljien saaga, kuvaavat islantilaisskaldia, jonka elämää leimaavat erilaiset henkilökohtaiset riidat ja konfliktit sekä kaikkinaiset vaikeudet ja pettymykset, kuten ongelmaksi muodostuvat rakkaussuhteet naisiin, jolle skaldi laatii rakkausrunoja. Skaldilla on yleensä myös hankala luonne ja taipumus aiheuttaa runoillaan häpeää muille miehille, mikä taas on usein syynä skaldin elämän lukuisiin konflikteihin. He, kuten myös Þormóðr, ovat yleensä skaldina myös Norjan kuninkaan palveluksessa. Keskiajan Skandinaviassa toimiminen tällaisena hovirunoilijana tarjosi nuorille miehille mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun.[5]

Þormóðrin runous

Veriveljien saagassa on säilynyt Þormóðrin laatimaksi katsottu runo Þorgeirsdrápa eli "Þorgeirrin (ylistys)runo". Se on ylistysruno Þormóðrin veriveljelle Þorgeirrille. Runosta on säilynyt saagassa 15 säkeistöä, ja se on iältään vanhempi kuin itse saaga. Tutkijoiden näkemyksen mukaan runon korkeasta iästä kertoo se, että saagan kirjoittaja ei ole aina ymmärtänyt runon sisältämiä merkityksiä ja on siksi ajoittain tulkinnut sen sisältöä virheellisesti.[6]

Ennen Stiklestadin taistelua Veriveljien saagassa kerrotaan, että Þormóðr laati myös runon Bjarkamál in fornu. On katsottu, että kyseinen kohtaus saagassa on kenties saanut vaikutteita William Malmesburylaisen tarinasta, joka esiintyy Williamin teoksessa De Gestis Regum Anglorum. Siinä mainitaan Rolandin laulun esittämisestä ennen Hastingsin taistelua. Þormóðrin Bjarkamálista on kuitenkin säilynyt vain hyvin lyhyitä otteita Snorri Sturlusonin nimiin luetussa kuningassaagassa Heimskringla ja hänen Proosa-Edda-teoksessaan.[7]

Katso myös

Lähteet
  • Brown, Shirley Ann. 2005. Cognate Imagery: The Bear, Harold and the Bayeux Tapestry. Teoksessa Owen-Crocker, Gale R. (toim.), King Harold II and the Bayeux Tapestry. Woodbridge: Boydell Press, 149-160.
  • Clunies Ross, Margaret. 2001. The Skald Sagas as a Genre. Definitions and Typical Features. Teoksessa Russell Poole (toim.), Skaldsagas. Text, Vocation, and Desire in the Icelandic Sagas of Poets. De Gruyter, Berlin 2001, 25–49.
  • Schach, Paul. 1993. Fóstbræðra saga. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 216–219.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur . Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Skovgaard-Petersen, Inge. 1993. Bjarkamál. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 46-47.
  • Vésteinn Ólason. 1993. Íslendingasögur. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 333–336.

Viitteet
  1. Simek & Hermann Pálsson 2007, 100–101.
  2. Schach 1993, 219.
  3. Schach 1993, 216; Simek & Hermann Pálsson 2007, 100.
  4. Schach 1993, 216, 219; Simek & Hermann Pálsson 2007, 100, 291-292.
  5. Vésteinn Ólason 1993, 335; Clunies Ross 2001, 27–35, 40–45, 47–49.
  6. Simek & Hermann Pálsson 2007, 384.
  7. Schach 1993, 216; Skovgaard-Petersen 1993, 46; Brown 2005, 153.

    Käännökset ja editiot
    • Einar Ólafur Sveinsson (toim.). 1933. Möðruvallabók. (Codex Mödruvallensis): MS No 132 fol. in the Arnamagnaean Collection in the University Library of Copenhagen. Corpus codicum Islandicorum Medii Aevi, 5. Køpenhavn: [s. n].
    • Fóstbræðra saga. Teoksessa Carl Rikard Unger (toim.). 1860–1868. Flateyjarbók. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler, 2. Christiania: P T. Malling, 91–108, 148–168, 199–226, 339–343, 358–366.
    • Fóstbræðra saga. Teoksessa Björn K. Þórólfsson & Guðni Jónsson (toim.). 1943. Vestfirðinga sögur. Íslenzk Fornrit 6. Reykjavík: Hið íslenska fornritafélag, 121–276.
    • Fóstbræðra saga. Teoksessa Finnur Jónsson (toim.). 1892–1896. Hauksbók efter de Arnamagnæanske håndskrifter no. 371, 544 og 675, 4 °, samt forskellige papirshåndskrifter av det kongelige nordiske oldskrift-selskab. Køpenhavn, 370–416.
    • Saagat (Viinimaan saaga [1971]; Veriveljien saaga [1971]; Lohilaaksolaisten saaga [1967]). Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1987.
    • Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1971.


    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.