Veritankkaus

Veritankkaus eli verensiirto on urheilun kestävyyslajeissa suorituskykyä parantava kielletty toimenpide, jossa siirretään joko säilöttyä omaa, toiselta henkilöä otettua tai keinoverta elimistöön.[1] Punasolujen suuri määrä parantaa hapenkuljetusta, mistä on etua pitkäkestoista suoritusta vaativissa lajeissa. Veritankkaus on ollut kiellettyä vuodesta 1985 lähtien.[2] Menetelmään sisältyviä terveysriskejä ovat allergiset reaktiot, hyytymähäiriöt ja äkkikuolema.[1] Mikäli verensiirrossa on käytetty vierasta verta, se voidaan osoittaa verinäytteessä.[1]

Oman veren käyttö voidaan selvittää veressä olevien vierasaineiden perustella, esimerkiksi veren säilytykseen käytetystä muovipussista liuenneista muovihiukkasista, joita etsitään virtsasta. Myös lasipullossa säilytettyyn vereen jää jälkiä. Menetelmä oli käytössä ensimmäisen kerran MM-hiihdoissa 2011. Kansainvälinen hiihtoliitto on tehnyt luettelon hiihtäjistä, joiden epäillään käyttävän menetelmää, ja testit kohdistetaan heihin.[3]

Maastohiihdossa on otettu kilpailijoilla käyttöön hemoglobiinirajat. Miehillä raja on 170 ja naisilla 160. Mikäli rajat ylittyvät ennen kilpailun lähtöä otettavissa testeissä, asetetaan urheilija viiden päivän kilpailukieltoon. Yleisurheilussa hemoglobiinirajoja ei ainakaan vielä ole käytössä.[4]

Hemoglobiinin määrää voidaan nostaa myös EPO- eli erytropoietiini-hormonilla, mutta nykyaikana dopingtestauksen kehittyessä EPO näkyy yhä selvemmin testeissä. Kansainvälisen olympiakomitean lääketieteellisen johtajan Patrick Schamaschin mukaan tämän johdosta oman veren tankkauksen suosio on jälleen kasvanut.[5]