Venezuelan historia

Muinaisen timoto-cuica-heimon raunioituneita asumuksia Méridan osavaltiossa.

Ensimmäiset ihmiset olivat saapuneet nykyisen Venezuelan alueelle 6 000–13 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Asukkaita tuli kolmesta suunnasta: idästä (nykyisen Guyanan suunnasta) etelästä (nyky-Brasiliasta) ja pohjoisesta (Antilleilta). He harjoittivat maanviljelyä, metsästystä ja kalastusta.[1]

Kristoffer Kolumbus rantautui kolmannella matkallaan 1498 ensimmäisen kerran Amerikan mantereelle, Venezuelaan.[2] Eurooppalaiset keskittyivät alkuun hankkimaan orjia ja kalastamaan helmiä. Ensimmäinen siirtokunta oli vuonna 1523 perustettu, koillisrannikon Cumaná. Saksalainen Welserin suku hankki oikeudet Venezuelan luoteisrannikkoon, mutta espanjalaiset saivat alueen takaisin itselleen vuonna 1546. Ensimmäiset sisämaahan tunkeutujat etsivät tarunhohtoista ElDoradoa. Englantilainen Walter Raleigh muun muassa purjehti Orinocoa pitkin sisämaahan.[3]

Espanjalaiset alkoivat 1500-luvun puolivälin jälkeen jakaa maata encomiendoihin, ja vuonna 1600 maassa oli yli 20 asutuskeskusta.[3] Lähetyssaarnaajat etenivät 1600- ja 1700-luvuilla toimeliaasti jokilaaksoja pitkin. Venezuelaa hallittiin osana Uuden-Granadan varakuningaskuntaa.[4]

Kaakaosta tuli 1620-luvulla Venezuelan tärkein vientituote kahdeksi vuosisadaksi. Viljely alkoi houkutella entistä enemmän maahanmuuttajia, ja plantaaseille alettiin tarvita orjatyövoimaa Afrikasta. Venezuelaan kehittyi pian siirtomaa-aikainen kastijärjestelmä, jossa ylimpänä olivat Espanjassa syntyneet ja espanjalaisten jälkeläisten Amerikassa syntyneet criollot. Heidän jälkeensä olivat kanariansaarelaiset, jotka olivat saapuneet työvoimaksi. Alimpana olivat useampaa sekarotuiset pardot, orjat ja alkuperäisasukkaat. Itsenäisyyden aikana orjien osuus asukkaista oli noin 20 prosenttia ja intiaanien 10 prosenttia.[4]

Boyacan taistelu 1819.

Venezuela liittyi 1800-luvun alussa monien muiden Etelä-Amerikan siirtokuntien tavoin itsenäisyystaisteluun. Itsenäisyyssotaa johti alkuun Francisco de Miranda, mutta hänen yrityksensä kaatui ja uudeksi johtajaksi nousi Venezuelassa syntynyt Simón Bolívar. Hän johti joukkonsa voittoon kesäkuussa 1821 Carabobon taistelussa, minkä jälkeen Venezuela itsenäistyi osana Suur-Kolumbiaa.[5] Siihen kuuluivat Venezuelan lisäksi Kolumbia, Panama ja Ecuador. Venezuela erosi liitosta vuonna 1829 ja itsenäistyi.[6]

1800- ja 1900-luvut olivat pääosin poliittisesti epävakaita, diktaattorit hallitsivat aika ajoin ja maassa oli vallankumouksellista toimintaa. Maa vaurastui 1920-luvulla, kun perustettiin öljyteollisuus.[7] Vuosina 1870–1888 vallassa oli Antonio Guzman Blanco, joka uudisti infrastruktuuria ja houkutteli ulkomaisia sijoittajia. Vuosina 1908–1935 vallassa oli diktaattori Juan Vicente Gomez. Sinä aikana maasta tuli maailman suurin öljyn viejä.[8]

Vuodesta 1958 lähtien Venezuelassa on vallinnut jonkinlainen siviilidemokratia.[9] 1970-luvulla talous kukoisti, kun öljyn hinta nousi. Öljy- ja terästeollisuus kansallistettiin. 1980-luvulla öljyn hinnan laskun myötä tulivat talousongelmat, ja maa sai vuonna 1989 Maailmanpankilta lainaa.[8] Presidentti Carlos Andrés Pérez alkoi toteuttaa suuria taloudellisia uudistuksia, joita IMF oli vaatinut. Uudistuksiin sisältyivät ”raju devalvaatio, kaupan ja sijoitusten rajoitusten purkaminen sekä välittömimmin kansalaisiin vaikuttanut valtion tukien poisto monilta perustuotteilta (esimerkiksi sähköltä, polttoaineelta, leivältä ja maidolta)”. Pérezin kaudella hinnat nousivat jyrkästi. Seurauksena oli väkivaltaisia mielenosoituksia, jotka laajenivat maanlaajuisiksi levottomuuksiksi vuonna 1989. Hallitus kukisti mielenosoitukset kovilla otteilla, mikä johti satoihin kuolonuhreihin. Tapausta kutsutaan Caracazoksi. Kansallistettuja aloja yksityistettiin jälleen useita kuolonuhreja vaatineen Caracazon jälkeen[10]. 1990-luvun alussa Pérezin hallintoa pidettiin laajalti korruptoituneena, ja vuonna 1992 joukko sotilaita yritti kaapata Péreziltä vallan. Kaappaus epäonnistui. Vallankaappausta yrittäneiden joukossa oli operaatiota johtanut Hugo Chávez, joka valittiin presidentiksi vuonna 1998[11].

Hugo Chávez oli Venezuelan presidentti vuodesta 1999 kuolemaansa saakka maaliskuuhun 2013.

Vuodesta 1999 kuolemaansa saakka, vuoteen 2013, maata hallinnut presidentti Hugo Chávez lupasi poistaa maasta korruption ja tasata tuloeroja. Hän aloitti lukuisia sosiaalisia ohjelmia ja toteutti sosialistista talouspolitiikkaa valtapuolue PSUV:n johdossa. Hän poistatutti presidentin kausirajoituksen, ja hänen kauttaan leimaa tyypillinen autoritaarinen kehitys, jossa valta on keskitetty, vastustajia vaiennetaan väkivalloin ja suuri osa varallisuudesta kavalletaan tavalla tai toisella.[12] Chavezin kaudelle osui korkean öljynhinnan kausi, joka lisäsi valtion tuloja windfall-tyyppisesti. Maan oma tuotanto romahti muun muassa maatilojen ja yritysten kansallistamisten myötä, ja seurauksena oli pulaa ja rikollisuuden kasvu.^lähde?

Vuonna 1999 hyväksyttiin uusi perustuslaki, jossa muun muassa päätettiin maan uudeksi viralliseksi nimeksi Venezuelan bolivariaaninen tasavalta.[13] Presidentin ja armeijan valtaa lisättiin. Edistykselliseksi tarkoitetulla perustuslailla tiukennettiin valtion otetta öljyteollisuudesta, rajoitettiin keskuspankin itsenäisyyttä, ja siihen sisältyi lupaus valtion maksamasta eläkkeestä jokaiselle. Varoituksen sanoja tuli eri tahoilta.[14]

Vuonna 2002 maassa yritettiin Chávezin vastaista vallankaappausta.[8] Venezuelan viranomaiset syyttivät Yhdysvaltoja vallankaappausyrityksen tukemisesta. Yhdysvallat ilmaisi tukensa vallankaappauksen yrittäjille tapahtumahetkellä, mutta on kiistänyt varsinaisen osallisuutensa siihen.[15]

Oppositio vaati Chávezin jatkosta kansanäänestystä, joka järjestettiin vihdoin 2004. Chávez voitti äänestyksen. Vuonna 2005 Chávez toteutti maareformin. Vuonna 2006 hänet valittiin uudelleen 63 prosentin kannatuksella. Vuonna 2007 ilmoitettiin öljyprojektien ja 2008 pankkien kansallistamisesta.[8] Presidentti Hugo Chávez ilmoitti maan pyrkivän sosialismiin.[16] Vuonna 2009 Venezuelan talous taantui, kun öljyn hinta laski. Chavez uskoi taantuman olevan nopeasti ohi.^lähde?

Chávezin aikana äärimmäinen köyhyys, lapsikuolleisuus ja lukutaidottomuus vähenivät, mutta toisaalta rikollisuus kasvoi räjähdysmäisesti, talouden hoito oli tuhlailevaa ja korruptio vaivasi maata[17][18].

Protestoijia Caracasissa maaliskuussa 2014.

Edeltäjänsä tavoin vaalikampanjassa sosialistina esiintynyt Chavezin varapresidentti Nicolas Maduro voitti Chavezin kuoleman jälkeen järjestetyt presidentinvaalit. Oikeisto-oppositio väitti 55 prosentin ääniosuutta vilpilliseksi. Maduro jatkoi Chávezin sisä- ja ulkopolitiikkaa. Hän pyrki luomaan Venezuelaan sosialismia, ja hänen hallituksensa syytti Yhdysvaltoja taloussodasta ja Venezuelan asioihin sekaantumisesta. Venezuela lämmitti suhteet Venäjään ja Kiinaan. Välit Kolumbiaan ovat olleet jännittyneet erityisesti rajakysymyksen takia. Maduro määräsi Kolumbian vastaisen rajan suljettavaksi elokuussa 2015. Tällä pyrittiin Maduron mukaan patoamaan kolumbialaisten salakuljettajien pääsyä maahan. Heitä hän syyttää ruokatavaran hamstrauksesta, mikä Maduron mukaan oli osatekijä ruokapulan synnyssä. Maasta karkotettiin yli tuhat kolumbialaista. Ilmassa oli Time-lehden mukaan kolumbialaisiin kohdistuvaa muukalaisvastaisuutta.[19]. Venezuela oli Maduron aikana yksi maailman korruptoituneimpia maita. Kun kansa köyhtyi, kenraalit hankkivat omaisuuksia kansallistetuilla yrityksillä. Ainakin jotkut Maduron hallinnon kenraalit harjoittivat rehellisen liiketoiminnan lisäksi myös huumekauppaa[20].

Öljyn hinnan laskiessa Venezuelan talous alkoi vuonna 2014 supistua, ja pula ja inflaatio vaivasivat kansalaisia. Pulaa oli vuonna 2016 kaikesta: ruoasta, lääkkeistä ja sähköstä. Sähköpula johtui kuivuudesta. Myös väkivaltarikollisuus oli yleistä. Oikeisto-oppositio voitti parlamenttivaalit vuoden 2015 lopussa, ja seurauksena oli sosialistien ja oikeiston välinen valtataistelu. Maduron kansansuosio alkoi huveta, kun Venezuelan talous syöksyi. Oppositio järjesti 2014–2017 mielenosoituksia ja väkivaltaisia protesteja, jotka hallitus kukisti kovin ottein[21]. Maduron kansansuosio laski niin, että kesällä 2015 Maduroa kannatti enää noin neljännes äänestäjistä, ja oppositio voitti parlamenttivaalit. Vuonna 2016 Maduro julisti maan taloudelliseen poikkeustilaan, kun ruoka-, energia- ja tavarapula pahenivat[22]. Parlamentti oli opposition valvoma. Vuonna 2017 Maduron hallitus pyrki julkisesti ainakin kahteen otteeseen neutraloimaan parlamentin[23][24]. Oppositio aloitti mielenosoitukset osoittaakseen tyytymättömyyden korkeisiin hintoihin ja elintarvikepulaan.[25]. Sotilaat ampuivat viikkoja kestäneissä mielenosoituksissa ja mellakoissa kymmeniä protestoijia. Venezuela erosi OAS:sta, koska sanoi sen sekaantuvan maan asioihin[26]. Maduro päätti 2017 valita perustuslakia säätävän valtuuston. Sen tarkoituksena oli eliminoida oppositio ja ratkaista poliittinen kriisi. Lisäksi sen tarkoitus oli varmistaa Maduron valta[27]. Oppositio järjesti epävirallisen kansanäänestyksen[28], jossa ylivoimainen enemmistö vastusti Maduron suunnitelmaa uudesta perustuslaista. Virallisia perustuslakia säätävän kokouksen vaaleja varjostivat levottomuudet ja oppositiohahmojen pidätykset[29][30]. Länsimaat tuomitsivat Maduron järjestämät yksipuoliset vaalit. Yhdysvallat määräsi pakotteita[31]. Jo alun alkaen epäreiluja vaaleja pidettiin lisäksi vilpillisinä[32].

Maduro voitti vuonna 2018 myös presidentinvaalit, joissa alle puolet äänesti,[33] ja joita pidetään yleisesti epädemokraattisina.[34] Enin osa Väli- ja Etelä-Amerikan maista veti tukensa Madurolta[35]. Maduro astui virkaansa vuoden 2019 alussa. Oppositio vastasi tähän järjestämällä protesteja ja julistamalla johtajansa maan väliaikaiseksi presidentiksi[36][37]. Tammikuun 23. päivänä parlamentin puhemies Juan Guaidó julistautui maan väliaikaiseksi presidentiksi, ja häntä asettuivat julkisesti tukemaan Yhdysvallat presidentti Donald Trumpin johdolla. Myös Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk otti kantaa Guaidón puolesta. Myös Suomi tukee Guaidóa. Venezuelan asevoimat ovat pääosin pysyneet uskollisina Madurolle, joka katkaisi diplomaattisuhteet Yhdysvaltoihin.[34][38] Suurvalloista erityisesti Kiina ja Venäjä ovat edelleen tukeneet Maduroa eivätkä Guaidón pyrkimykset tämän syrjäyttämiseksi ole tuottaneet ainakaan välitöntä tulosta.[39]

Huhtikuussa 2019 taloustieteilijät Mark Weisbrot ja Jeffrey Sachs arvioivat, että Yhdysvaltojen Venezuelalle asettamien pakotteiden vuoksi oli kuollut yli 40 000 venezuelalaista.[40]

2020-luvun alettua Maduron hallinto on yhä pysynyt vallassa, vaikka hajanaisella oppositiolla on kansan enemmistön tuki. Kansa on pettynyt siihen, että oppositiojohtaja Guaidó tukijoineen ei kuitenkaan ole onnistunut kaatamaan Maduron hallintoa. Maduron hallintoa tukeva Kuuba on vahvistanut asemiaan Venezuelassa, ja kuubalaisia on nostettu keskeisiin asemiin Venezuelan hallinnossa. Maduron on sanottu luottavan enemmän kuubalaisiin kuin venezuelalaisiin. Venezuelan armeija on edelleen tukenut Maduroa, ja taustalla on pitkälti armeijan kenraalien korruptoituneesta hallinnosta saama suuri henkilökohtainen hyöty. Maduroa tukevilla Kiinalla ja Venäjällä on huomattavat poliittiset ja taloudelliset intressit pitää nykyhallinto vallassa.[41]

YK:n ihmisoikeusjärjestön syyskuussa 2020 julkaiseman raportin mukaan Venezuelan turvallisuusviranomaiset ovat Maduron valtakaudella syyllistyneet murhiin ja kidutuksiin osana valtion politiikkaa. Yli 5000 kuoli turvallisuusjoukkojen käsissä. Ihmisoikeusrikkomuksiin ovat raportin mukaan syyllistyneet puolessa tapauksista Faes-joukot ja turvallisuuspalvelu Sebin.[42]

Maduron puolue voitti vuoden 2020 parlamenttivaalit, joita oppositio boikotoi.[43] Vuonna 2021 Maduro lupasi neuvotteluja opposition kanssa. Oppositio väläytti pakotteiden purkamista vastineeksi vapaista vaaleista.[44] Vuonna 2022 Kolumbia normalisoi diplomaattisen suhteensa Venezuelaan, kun siellä nousi valtaan vasemmistolainen presidentti. Myös Yhdysvallat pyrki neuvottelukosketuksiin Venezuelan kanssa. Tämä enteili jonkinlaista liennytystä suhteessa länteen, joka avaisi öljykaupan jos Venezuela vapauttaisi poliittiset olot[45] Yhdysvallat salli marraskuussa 2022 öljyntuonnin Venezuelasta puoleksi vuodeksi.[46]

• Haggerty, Richard A: Venezuela: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1990. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.10.2021). (englanniksi)
• Heckel ym: Venezuela Encyclopedia Britannica. 5.12.2021. Viitattu 11.12.2021. (englanniksi)