Venäläisvastaisuus

Venäläisvastaisuutta on tutkittu Suomessa 1970-luvulta lähtien. Venäläisvastaisuuden juurista on esitetty pääsääntöisesti kaksi erilaista tulkintaa. Näistä toinen katsoo suomalaisten ja venäläisten olleen perivihollisia kautta historian. Tämän asetelman on katsottu vallinneen Venäjän vuosien 1713–1721 Pohjansodassa tekemästä Suomen valtauksesta lähtien, jolloin venäläiset ”miehittivät ja raiskasivat Suomen”. Näkemyksen mukaan kautta vuosisatojen ”Venäjä on väkivaltainen alistaja ja Suomi viaton, neitseellinen uhri.”[2] Suomalaisen historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan suomalaisten keskuudessa eli isovihasta johtuva venäläisiin kohdistuva kammo, joka vakiintui osaksi kansan perinnettä ja paikallishistoriaa, ja jonka johdosta 1920- ja 1930-lukujen venäläisvastainen propaganda osui otolliseen maaperään.[3]

Toisen tulkinnan mukaan venäläisvastaisuus syntyi Suomen sisällissodan aikoihin 1917–1918 ja venäläisvastaisuus oli poliittista ja aatteellista valkoisen Suomen luomaa vastakkainasettelua, jota tietoisesti lietsottiin ja levitettiin. Uhkakuvan luonnilla pyrittiin yhdistämään sisällissodassa jakaantunutta kansakuntaa ja venäläisvastaisuutta pidettiin melkein kansallisena velvollisuutena.[2] Näkökulman esittelee suomalainen historiantutkija Matti Klinge teoksessaan Vihan veljistä valtiososialismiin.[4]

Klingen edustaman näkemyksen mukaan Suomen suuriruhtinaskunnan aikana venäläisiin suhtauduttiin pääosin myönteisesti, eikä venäläisvastaisuus ollut sortokausina merkittävää.[2] Venäjän vallankumouksen jälkeen, kun Leninin johtamat bolševikit ottivat vallan Venäjällä ja muuttivat maan 1920-luvulla kommunistiseksi diktatuuriksi, venäläisvastaisuuteen yhdistyi kommunismin pelko ja neuvostovastaisuus ja se ilmeni lähinnä oikeistoradikalismina, muun muassa AKS:ssä ja IKL:ssä. Huomattava on, että ”ryssäläisyys” saattoi myös tarttua kontaktissa venäläisten kanssa, millä perusteltiin Suomen punaisten kapinaa.[4] Journalisti ja poliitikko Eljas Erkko sanoi puolestaan marsalkka Mannerheimista: ”Mannerheim oli täysi ryssä, joka ei koskaan siitä taudista parantunutkaan”.[5]

Antero Eerolan mukaan suomalaisen kollektiivisen kulttuurillisen muistin osana on edelleen kuva Venäjästä ”jonkinlaisena Suomen ikiaikaisena uhkaajana, orjuuttajana ja itsenäisyyden anastajana” ja tällä kuvalla on edelleen omat lietsojansa. Tässä maailmankuvassa suomalais-venäläisen kanssakäymisen keskeisinä osina ovat isoviha, pikkuviha, Suomen sota, sortovuodet, talvisota, jatkosota ja suomettuminen. Myös suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa keskustelussa on edustettuna koulukunta, jonka mukaan Venäjän keskeinen tarkoitus on Suomen uhkaaminen.[2]

Katso myös: Rasismi Suomessa

Vuonna 2009 eurooppalaisen Gallup Internationalin mielipidemittauksen mukaan ”suomalaiset ovat Euroopan toiseksi venäläisvastaisin kansa” kosovolaisten jälkeen: 62 % haastatelluista suhtautui kielteisesti Venäjään.[6] Mittauksessa haastateltiin 50 000 ihmistä 60 maasta, Suomessa 621 ihmistä. On kuitenkin muistettava, että eri puolilla Suomea asuvat ihmiset suhtautuvat venäläisiin eri tavalla. Yhdysvaltoihin suhtautui samassa mittauksessa kielteisesti 56 %. Saman tutkimuksen mukaan Venäjään suhtautuu kielteisesti 42 % tšekkiläisistä ja sveitsiläisistä, 37 % saksalaisista, 32 % tanskalaisista ja puolalaisista sekä 23 % virolaisista. Venäjä olikin G8-maista maailmanlaajuisesti kaikkein epäsuosituin.^lähde?

Vuonna 2014 tehdyssä tutkimuksessa venäläisvastaisuus oli korkeimmillaan Ranskassa, jossa 69 % väestöstä suhtautui venäläisiin kielteisesti ja toiseksi eniten Israelissa 68 %:lla.[7]

• Antislavismi

• Vihavainen, Timo: Ryssäviha: Venäjän-pelon historia. Minerva, 2013. ISBN 952-492-7780.
• Seppänen, Esa: Venäjä vanha tuttu, vaan niin vieras - Suomen naapurikuvan todet, luulot ja harhat. Kustannusosakeyhtiö Tammi Helsinki, 2010, Painopaikka Scanbook AB, Falun 2010. ISBN 978-951-31-5736-4.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäläisvastaisuus Wikimedia Commonsissa