Venäjän keisarillinen kaarti

Ulkoisiin kaartinjoukkoihin lukeutuvista joukko-osastoista käytettiin venäjäksi yhteisnimitystä Leib-Gvardija (Лейб-Гвардия), "henkikaartit". Nimen pohjana on saksankielen sana Leib ("keho", "henkiruumis"). Nimen yksikkömuoto Leib-Gvardii (ven. Лейб-Гвардии) eli "henkikaarti" tulee kyseeseen, kun viitataan ainoastaan yksittäiseen kaartin joukko-osastoon (esim. Henkikaartin ratsurykmentti). Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarillisen kaartin sotaväestä oli käytössä useitakin nimityksiä, kuten (Keisarin) Henkikaarti, Henkivartiokaarti tai Henkivartioväki.

Venäjän ensimmäiset länsimaisittain organisoidut hallitsijan henkivartiojoukot syntyivät Pietari I:n aloitteesta 1600-luvun lopulla korvaamaan Venäjän aiempi, poliittisesti vaaralliseksi muodostunut ja epäluotettava maan vanhempi sotaväki, streltsit. Vuonna 1682 Pietari majoittui äitinsä kanssa Moskovan ulkopuolella sijainneeseen Izmailovon kylään, jossa sijaitsi Romanov-suvun omistamat tilat. Pietari kävi sieltä käsin Preobraženskojen kylässä, jossa hän muodosti harjoittelumielessä oman leikkiarmeijansa (ven. Потешные войска) oppiakseen modernia eurooppalaista sodankäyntiä. Leikkiarmeija koostui Pietarin nuoruuden ystävistä, nuorista aatelispojista ja hänen isänsä hovin palvelijoista. Aikaa myöten Pietari ja hänen kumppaninsa kasvoivat ja sotaleikeistä tuli monimutkaisempia ja realistisempia, ja niihin haettiin sotilasneuvonantajiksi ja komentajiksi ulkomaisia upseereita, joista tuli joukkojen vakinaista upseerikuntaa.

Vapaaehtoisten kasvattaessa leikkiarmeijan vahvuutta, Pietari I:n päätti perustaa toisen vastaavanlaisen sotilasyksikön läheiseen Semjonovskojen kylään. Miesmäärän jatkaessa kasvuaan, alkujaan vaatimattomana leikkiarmeijana syntyneestä sotajoukosta voitiin lopulta vuonna 1687 organisoida kokonaiset omat rykmenttinsä eli Preobraženskin ja Semjonovin jalkaväkirykmentit, jotka saivat nimensä perustamiskyliensä mukaan. Pietarin luoma leikkiarmeija turvasi hänen asemansa tulevana hallitsijana maan 1600-luvun lopun epävarmoissa poliittisissa olosuhteissa ja tukivat häntä kapinoivaa, vallankaappausta yrittävää streltsiä vastaan. Preobraženskin ja Semjonovin rykmenteistä tuli Venäjän keisarillisen armeijan ensimmäiset länsimaalaisittain organisoidut, varustetut ja puetut sotilasyksiköt, jotka toimivat malleina myöhemmin luoduille joukko-osastoille.

Vuonna 1700 Preobraženskin ja Semjonovin rykmentit saivat kumpikin arvonimen "Henkikaarti" ilmentämään niiden statusta ja erityisroolia hallitsijan lähimpinä ja luotettavimpina henkilökohtaisina sotajoukkoina vallitsevan eurooppalaisen tavan mukaisesti. Nämä kaksi maan vanhinta kaartinrykmenttiä olivat pohjana Venäjän myöhemmälle keisarilliselle kaartille, joka syntyi Pietari I:n ottaessa käyttöön länsimaisen hallitsijatittelin "keisari", jolloin tsaarin kaartinosastoista tuli nyt keisarin kaartia.

Alkujaan henkikaartit oli tarkoitettu turvaamaan hallitsijaa poliittisilta vihollisilta, attentaateilta ja estämään vallankaappaukset, mutta itse asiassa kaartin upseerit ottivat osaa Venäjän 1700-luvun palatsivallankumouksiin. 1700-luvulla kaartinjoukkojen katsottiin olevan Pietariin sijoitettuja ja siellä toimivia hallitsijan henkilökohtaisia henkivartiojoukkoja, jotka esiintyivät lähinnä näyttävinä armeijan "malliosastoina" Pietarissa pidetyissä paraatikatselmuksissa. Ne osallistuivat kuitenkin Venäjän 1700-luvulla Turkkia ja Ruotsia vastaan käymiin sotiin, joissa ne kasvattivat taistelukokemusta. Kunniavartioita ja seremonioita varten perustettiin vuonna 1724 erityisen arvostettu Kavaljeerikaartin komppania. Aikaväleillä 1764–1796 ja 1799–1800 se oli nimeltään Kavaljeerikaartin eli Chevalier-kaarin armeijakunta ja vuodesta 1800 Kavaljeerikaartin rykmentti.[1]

1800-luvun alussa kaartista alkoi muodostua Venäjän armeijan taistelumoraalia sotakentillä tukeva selkäranka Napoleonia vastaan käydyissä sodissa. Kaartin koko oli kasvanut nyt jo niin suureksi, että siitä voitiin vuonna 1812 muodostaa oma armeijakuntansa eli Kaartin armeijakunta. Lisäksi kaarti päätettiin vuonna 1813 jakaa kahteen arvoluokkaan: ne joukko-osastot jotka olivat saaneet kaartin statuksen ennen vuotta 1813 luettiin nyt osaksi Vanhaa kaartia, kun taas vuonna 1813 kaartin statuksen saaneet joukko-osastot saivat Nuoren kaartin arvon. Mallia tämänkaltaiseen kaartin sisäiseen jaotteluun Aleksanteri I oli ottanut Napoleon I:n muodostamasta Ranskan keisarillisesta kaartista. Tästä lähin Venäjän armeijan joukko-osasto, joka saisi keisarilta kaartin statuksen, tulisi aina ensin osaksi Nuorta kaartia ja vasta ajan myötä, taisteluansioidensa kautta mahdollisesti osaksi kaikkein halutuinta Vanhaa kaartia.

Venäjän keisarillisesta kaartista puhuttaessa on korostettava sen ja maan tavallisen riviarmeijan välistä eroa, sillä kaarti oli kaikin tavoin Venäjän armeijan kaikkein laadukkainta, arvostetuinta ja hienointa osaa. Se oli keisarillisen Venäjän armeijan eliittijoukkoa, johon valikoitiin miehiä ympäri laajaa valtakuntaa. Kaartin joukko-osastot oli varustettu, aseistettu ja vaatetettu maan riviarmeijaa laadukkaammin ja näyttävämmin, ja niitä kouluttivat ja johtivat arvostettujen sotakoulujen parhaat oppilaat.

Vaikka keisarillinen kaarti oli muutamaa erityisroolissa olevaa osastoa lukuun ottamatta avoin kaikille, siinä palveli kuitenkin tavallista riviarmeijaa enemmän aatelisperheiden miehiä, ja näin oli laita erityisesti kaartin ratsuväen tapauksessa. Tämä seikka antoi kaartin ratsuväen jo valmiiksi korkealle statukselle vielä erityisen aristokraattisen leiman. Kaartin joukko-osastot nauttivat keisarillisen perheen jäsenten suojeluksesta (kukin perheen jäsenistä toimi ainakin yhden kaartin joukko-osaston kunniapäällikkönä) ja monista erityisoikeuksista ja -vapauksista, kuten paremmasta palkasta, elinoloista ja muista etuisuuksista. Palveleminen jossakin kaartin joukko-osastoista avasi myös ovia korkeisiin siviilipuolen virkoihin ja nosti ylipäätään henkilön sosiaalista arvoasemaa Venäjän keisarikunnan aikaisessa yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kaiken tämän vastapainona tuli kaartin maan tavallista riviarmeijaa suurempi vaatimustaso, joka heijastui koulutukseen ja sotilaalliseen kyvykkyyteen. Riviarmeija saattoi taistelutilanteeseen jouduttuaan käyttäytyä arvaamattomasti, mutta kaartilta odotettiin aina kunnon suoritusta, kurinalaisuutta, urhoollisuutta ja taistelutahtoa.

Seuraavassa keisarilliseen kaartiin kuuluneet sotilasyksiköt vuoden 1914 alussa:

Vanhan kaartin upseerit olivat automaattisesti kaksi sotilasarvoa ja nuoren kaartin upseerit yhden sotilasarvon riviarmeijan upseereita korkeammalla; myöhemmin tämä muuttui niin että kaikki kaartin upseerit olivat automaattisesti vain yhden sotilasarvon riviarmeijan sotilaita korkeammalla.

• Bibliotekar.ru - Venäjän armeijan univormumallit, 1910 (venäjäksi)