Venäjän sisällissota

Sota taisteltiin ”punaisten” kommunistien ja vallankumouksellisten, ”valkoisten” monarkistien, "vihreiden" nationalistien, konservatiivien ja liberaalien, kommunistista vallankumousta vastustavien, vastavallankumouksellisten, välillä. Taisteluihin osallistui myös ”mustien” anarkistien joukkoja, jotka taistelivat kumpaakin osapuolta vastaan, mutta heidän osuutensa oli vähäinen.

Sodalle oli luonteenomaista ”sisäiset rintamat” eli lähinnä talonpoikien ja maalaisväestön nostamat kapinat, joiden tukahduttamiseen sekä punainen että valkoinen puoli joutuivat sitomaan paljon joukkoja. Punaisten salainen ja poliittinen poliisi Tšeka kohteli hyvin julmasti kapinaan nousseita alueita, ja se oli yksi monista syistä, joiden takia sisällissota sai raa'an luonteen.^lähde? Samalla tavalla raakuuksiin turvautui valkoisten puoli. Sotahistorioitsija Antony Beevor sanoo teoksessaan Venäjän vallankumous ja sisällissota (WSOY 2022), että sota nosti valtaan psykopaatteja ja sadisteja ja moraali romahti täysin.[3]

Venäjän sisällissodan rintama 1918

Venäjän armeija järjestettiin 15. tammikuuta 1918 kansankomissaarien määräyksellä uudelleen työläisten ja talonpoikien punaiseksi armeijaksi olemassa olevien punakaartien pohjalle. Joukkovärväykset aloitettiin 23. helmikuuta Pietarissa ja Moskovassa. Lisäksi kahdessa kuukaudessa saatiin yli 100 000 vapaaehtoista, joita houkutteli armeijan tarjoama jokapäiväinen ateria. Puna-armeijalla ei ollut kuitenkaan upseeristoa. Ongelma ratkaistiin Lev Trotskin esityksestä niin, että tsaarin armeijan upseerit saivat pysyä tehtävissään, mutta heidän rinnalleen asetettiin poliittisia komissaareja.[4]

Rauhanteko Saksan kanssa sai bolševikkien vastaiset ryhmät nousemaan uutta hallintoa vastaan, ja Winston Churchillkin julisti, että ”bolševismi on kuristettava kehtoonsa”.^lähde?

Bolševikkijohtaja Lenin oli yllättynyt sisällissodan syttymisestä ja aliarvioi vastaansa nousseet joukot. Alkumenestys sai hänet liian luottavaiseksi. Ensimmäiset kommunisteja vastaan nousseet joukot olivat vastavallankumouksellisia kenraaleita ja paikallisia kasakoita, jotka olivat vannoneet uskollisuutta 15. maaliskuuta 1917 muodostetulle väliaikaishallitukselle. Merkittävimpiä näistä olivat Donin kasakoiden Aleksei Kaledin, Orenburgin kasakoiden Aleksandr Dutov ja Baikalin kasakoiden Grigori Semjonov. Ensimmäiset taistelut bolševikkien ja kasakkajoukkojen välillä käytiin jo joulukuussa 1917.

Marraskuussa 1917 entinen tsaarin armeijan ylipäällikkö, Mihail Aleksejev alkoi koota vapaaehtoisarmeijaa (Dobrovolstšeskaja Armija) Novotšerkasskissa, häneen liittyivät joulukuussa Lavr Kornilov, Anton Denikin ja joukko muita. Kaledinin avustamina he valtasivat Donin Rostovin joulukuussa.[4]

Keväällä 1918 menševikit ja sosialistivallankumoukselliset liittyivät taisteluun bolševikkeja vastaan. Alussa he olivat vastustaneet aseellista taistelua, mutta rauhanteko Saksan kanssa ja bolševikkien perustama diktatuuri saivat tilanteen muuttumaan. Molemmilla puolueilla oli kansan keskuudessa jonkin verran kannatusta, ainakin perustuslakia säätävän kokouksen vaalivoiton perusteella vuonna 1918. Sosialistivallankumouksellisten yritys värvätä joukkoja Latviasta heinäkuussa 1918 ei onnistunut, mutta Tšekkoslovakian legioona oli vastavallankumouksen tukena.

Heinäkuussa kaksi vasemmistososialistivallankumouksellista murhasi Saksan Venäjän-lähettilään Wilhelm von Mirbachin tarkoituksenaan provosoida Saksa vihollisuuksiin. Samana päivänä vasemmistososialistivallankumoukselliset nousivat Moskovassa kapinaan, joka kuitenkin kukistettiin jo seuraavana päivänä. Eräät muut sosialistivallankumoukselliset pyrkivät nostattamaan puna-armeijan bolševikkihallintoa vastaan. Neuvostot saivat nämä paikalliset kapinat hallintaansa ja Lenin esitti saksalaisille henkilökohtaisen anteeksipyynnön. Sen jälkeen seurasivat sosialistivallankumouksellisten massapidätykset. Elokuun 30. päivän terrori-iskut, Pietarin Tšekan päällikön murha ja Leninin murhayritys synnyttivät ”punaisen terrorin”. Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset erotettiin neuvostoista, ja vastavallankumouksellisiksi epäillyt saatettiin vangita ja teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Sodan käännekohdat (1919)

Venäjän sisällissodan rintama 1919

Sodan asetelmat avainvuodeksi 1919 olivat nyt valmiit. Bolševikit olivat tukevasti vallassa Venäjän ydinseudulla Pietarista Moskovaan ja Tsaritsyniin. Amiraali Koltšakilla oli pieni armeija idässä ja hän kontrolloi osittain Siperian rautatietä. Etelässä kasakkajoukot hallitsivat suurta osaa Donista ja Ukrainasta. Kaukasuksella kenraali Denikin oli perustanut armeijan. Vastikään itsenäistyneessä Virossa kenraali Judenitš organisoi armeijaa. Viro oli yleensä vihamielinen bolševikeille ja oli taistellut heitä vastaan marraskuusta 1918 (ks. Viron vapaussota). Ranskalaiset miehittivät Odessaa ja britit Murmanskia. Britit ja amerikkalaiset hallitsivat Arkangelia ja japanilaiset Vladivostokia.[4]

Trotski määräsi valtamaan Ukrainan ensin. Tämä tehtiin nopealla kampanjalla kevättalvella 1919. Kasakat eivät loppuvuoden 1917 menestyksensä jälkeen olleet kyenneet organisoitumaan ja hyödyntämään voittojaan. Näin ollen kasakkavoimat hajosivat nopeasti puna-armeijan vastahyökkäyksen alettua tammikuussa 1919. Puna-armeija valtasi Kiovan helmikuussa 1919 ja kymmenen päivää myöhemmin kenraali Kaledin teki itsemurhan. Kasakkojen vapaaehtoisarmeija evakuoitiin Kubaniin, josta käsin he aloittivat Kubanin kasakoiden kanssa epäonnistuneen hyökkäyksen Jekaterinodariin. Kenraalit Kornilov ja Aleksejev kuolivat, joten kasakoiden johto siirtyi Denikinille, jonka seuraavat kuukaudet kuluivat kasakka-armeijan uudelleenrakentamisessa. Kun bolševikit näyttivät voitokkailta Ukrainassa, Ranska veti joukkonsa Odessasta huhtikuussa 1919.[4]

Sodan jatkuessa Ukrainassa Trotski lähetti toisen armeijan Koltšakia vastaan. Tämä armeija, jota johti kykenevä komentaja Tuhatševski, valloitti Jekaterinburgin tammikuussa 1919 ja jatkoi kohti Siperian rautatietä. Koltšakin armeija lyötiin pienissä taisteluissa kerta toisensa jälkeen ja se perääntyi kohti itää. Kesän loppuun tultaessa britit ja amerikkalaiset vetivät joukkonsa Murmanskista ja Arkangelista osallistumatta juuri tapahtumiin. Britit jatkoivat kuitenkin edelleen ase- ja muita aputarvikelähetyksiä vastavallankumouksellisille. Puna-armeija valtasi Koltšakin ”pääkaupungin” Omskin marraskuussa 1919. Koltšak menetti otteensa varjohallituksestaan pian tappionsa jälkeen.[6]

Alkukesästä Kaukasiassa ollut armeija, nyt kenraali Wrangelin komentama, hyökkäsi pohjoiseen pyrkimyksenään vähentää Koltšakin armeijaan kohdistuvaa painetta tai jopa yhdistyä siihen. Wrangelin joukot onnistuivat valtaamaan Tsaritsynin kesäkuussa 1919. Trotski vastasi tähän uhkaan lähettämällä Tuhatševskin uuden armeijan kanssa Wrangelin joukkoja vastaan. Määrällisesti ylivoimaisen vihollisen edessä Wrangelin armeija perääntyi etelään, jättäen Tsaritsynin bolševikeille.[7]

Myöhemmin kesällä toinen kasakka-armeija, jota kutsuttiin Donin armeijaksi, hyökkäsi Ukrainaan. Puna-armeija oli pakotettu vetäytymään Kiovasta syyskuussa 1919. Donin armeija jatkoi pohjoiseen Voronežiä kohti, mutta Tuhatševskin armeija voitti sen lokakuussa. Tuhatševskin armeija kääntyi nyt uutta uhkaa, uudelleen perustettua kasakoiden vapaaehtoisarmeijaa vastaan, ja tuhosi sen Orelilla marraskuussa. Puna-armeija valtasi joulukuussa takaisin Kiovan ja työnsi voitetut kasakat Mustaamerta kohti.

Valkoisten armeijoiden tultua voitetuksi etelässä, keskiosassa ja idässä, oli bolševikeillä edelleen eräs uhka: jalkaväenkenraali Nikolai Judenitšin brittien tuella organisoima Luoteis-Venäjän armeija Virossa. Sen poliittiseksi päällykseksi englantilaiset perustuttivat Luoteis-Venäjän hallituksen, koska Venäjän keisarikunnan yhtenäisyyden ajatusta tukenut valkoisen liikkeen ylipäällikkö, amiraali Aleksandr Koltšak ei tunnustanut Viron itsenäisyyttä, mikä oli edellytyksenä sille että Judenitš oli voinut hyökätä Virosta pääkaupunki Petrogradia kohti.

Lokakuussa 1919 Koltšak yritti vallata Pietarin yllätyshyökkäyksellä noin 20 000:lla miehellä. Hyökkäys oli odottamaton ja lähes kaikkien puna-armeijan joukkojen taistellessa Ukrainassa ja Siperiassa, hyökkäystä oli vastaanottomassa vain muutama puna-armeijan osasto. Lokakuussa Judenitšin joukot olivat saavuttaneet Pietarin esikaupungit. Kansankomissaarien neuvosto Moskovassa olisi halunnut luovuttaa Pietarin, mutta Trotski kieltäytyi tästä ja lähti henkilökohtaisesti kaupunkiin organisoimaan sen puolustusta. Trotski teki kaiken voitavansa, kuten aseisti alueen tehdastyöntekijät. Puolustus piti ja Judenitšin hyökkäys torjuttiin. Hän luovutti ja vetäytyi joukkoineen Viroon. Palattuaan hänet riisuttiin aseista, ja Viron armeija löi häntä seuranneen bolševikkijoukon. On usein arveltu, että Suomen armeijan liittyminen Pietarin valtaukseen olisi ratkaissut taistelun valkoisten eduksi; tätä mieltä oli muun muassa Lenin. Pietarin menetyksen merkitys koko vallankumouksen kannalta tilanteessa, jossa käytännössä koko muu Venäjä oli bolševikkien hallussa, on toinen asia.[7]

Carl Gustaf Emil Mannerheim olisi halunnut johtaa suomalaiset joukot auttamaan Venäjän valkoisia, olivathan valkoiset Suomessa juuri voittaneet sisällissodan. Hanke ei kuitenkaan saanut kannatusta. Suomen väliintulo olisi saattanut osoittautua ratkaisevaksi Venäjän sisällissodassa. Leninin mielestä oli "aivan varmaa, että vähäisinkin apu Suomelta olisi ollut riittävä ratkaisemaan Pietarin kohtalon". Trotski puolestaan ennakoi talvisotaa sanomalla: ”Me emme voi elää vuodesta toiseen sen pysyvän uhan alaisena, että kenraali Mannerheim, tai joku muu, ehkä päättää ottaa meiltä Pietarin”.[8]

Bolševikkien kuukauden sisällä saamat voitot kasakoista Voronežissä, Judenitšista Pietarista ja Koltšakista Omskissa käänsivät sodan kulun. Melko odottamatta bolševikit olivat nopeasti kaataneet kaikki merkittävät sisäiset vihollisensa.

Sodan loppuvaihe (1920)

Bolševikkien hallitsemat alueet. Sininen: 1918. Keltainen: 1919. Punainen: 1921.

Siperiassa amiraali Koltšakin armeija oli hajoamistilassa. Hän itse luopui komennosta Omskin menetyksen jälkeen ja nimitti Grigori Semjonovin uudeksi valkoisten johtajaksi. Pian tämän jälkeen omien joukkojen toisinajattelijat vangitsivat Koltšakin ja tämä luovutettiin helmikuussa 1920 puna-armeijalle, joka teloitti hänet pian. Taistelut Siperiassa jatkuivat seuraavan vuoden ajan pienten aseellisten joukkioiden harhaillessa alueella rosvoillen. Semjonov peräytyi kasakkajoukkoineen lopulta Kiinaan.[5]

Wrangelin laivasto vetäytyy Krimiltä ja pakenee Turkkiin

Tšekkilegioonalla ei ollut suurta mielenkiintoa taistella Venäjän sisällissodassa. He halusivat taistella Saksaa vastaan, eikä heillä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ollut intressiä lisäsotimiseen. He eivät pitäneet Koltšakista, mikä oli molemminpuolista, ja viettivät suurimman osan vuodesta 1919 siirtäen joukkojaan itään ja laivaten niitä Eurooppaan. Tässä he saivat apua amerikkalaisilta, joita johti kenraali William S. Graves, joka otti haltuunsa Siperian rautatien itäosan. Tšekkilegioona oli saanut kaikki joukkonsa evakuoitua Vladivostokin kautta huhtikuuhun 1920 mennessä, jolloin myös amerikkalaiset jättivät Siperian.[5]

Kenraali Wrangelin armeija pysyi Krimillä kesään 1920 ja pyrkien hyödyntämään puna-armeijan tappiota Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisessä sodassa, hyökkäsi pohjoista kohti. Tämä hyökkäys torjuttiin nopeasti, ja Wrangelin joukot pakotettiin vetäytymään takaisin Krimille marraskuussa 1920. Britit evakuoivat Wrangelin joukot 14. marraskuuta, ja Venäjän sisällissota oli käytännössä lopullisesti ohi.

Omituinen kenraali Roman von Ungern-Sternberg jatkoi merkityksettömin voimin taistelua puna-armeijaa vastaan kaukoidässä vuoteen 1921 ja kaappasi hetkeksi vallan Mongoliassa. Japanilaiset, jotka suunnittelivat Amurin alueen haltuunottoa, vetivät joukkonsa pois lokakuussa 1922 bolševikkien asteittain vakiinnutettua valtansa koko Siperiassa.

Puna-armeija organisoitiin uuden sota-asiain kansankomissaari Lev Trotskin johtaman ylimmän sotilasneuvoston alaisuuteen, ja entiset armeijan upseerit tuotiin takaisin sotilasneuvonantajina. Vallankumouksellisille sotaneuvostoille tuli kaikkien sotilaspiirien johto. Toukokuussa 1918 asevelvollisuus otettiin jälleen käyttöön armeijan kutistuneen koon vuoksi. Heinäkuussa armeijan komentajat puhdistettiin, mutta nyt tavoitteena ei ollut tuoda johtoon kommunisteja, vaan tuoda takaisin kokeneet johtajat vallankumousta edeltäneeltä ajalta. Syyskuussa Trotski asetettiin tasavallan vallankumouksellisen sotilasneuvoston johtoon suurin valtuuksin. Muodollisesti kuitenkin sotilasneuvoston puheenjohtaja Mihail Frunze johti kaikkia puna-armeijan sotatoimia Venäjän sisällissodassa. Frunze kehitti Neuvosto-Venäjän dualistista sotilasdoktriinia ja puna-armeijan strategiaa, jossa yhdistyivät poliittinen tavoitteenasettelu ja sotilaalliset toimet.[9]

Puna-armeija kärsi kesällä 1918 päällystöpulasta, jota helpottamaan perustettiin Leninin päätöksellä Pietarin kansainvälinen punaupseerikoulu. Tuolloin olisi tarvittu 55 000 uutta pätevää upseeria ja heitä yritettiin aluksi värvätä vapaaehtoisina. Ensimmäinen vapaaehtoisten tsaarinarmeijan upseerien kutsuntatilaisuus oli 29. heinäkuuta vuonna 1918, mutta heikoin tuloksin. Kutsunta uusittiin kuukautta myöhemmin ilman parempaa menestystä. Sen jälkeen Trotski antoi määräyksen ottaa panttivangiksi kutsun laiminlyöneiden upseerien perheet. Trotskin otettua käyttöön myös muita pakotteita alkoi upseereita ilmaantua. Ensimmäiset Pietarin punaupseerikoulusta valmistuneet sotilaat lähetettiin rintamalle 25. huhtikuuta 1919. Pietarin sotilaspiirin vallankumouksellisen sotaneuvoston alaisista joukoista tärkein oli 7. armeija, joka oli vastuussa luoteisrintamasta.[9]

Pääartikkelit: Ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa ja Pohjois-Venäjän interventio

Ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen päävoimia olivat sodan alussa Venäjän lisäksi Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska sekä myöhemmin sotaan liittynyt Yhdysvallat. Puna-armeijaa vastustaneet Venäjän valkoiset pyysivätkin apua näiltä liittolaisiltaan. Länsivaltojen laivasto saapui Murmanskin rannikolle maaliskuussa 1918 ja kesäkuussa brittiläis–ranskalais–yhdysvaltalaisjoukot ottivat haltuunsa Murmanskin ja elokuussa Arkangelin. Virallinen selitys oli suojella länsivaltojen varusvarastoja näissä satamakaupungeissa, mutta samalla myös estää niiden joutuminen bolševikkien käsiin ja pakottaa puna-armeija jakamaan joukkonsa myös pohjoiseen. Brittijoukot toimivat myös Itämerellä, jossa ne tukivat valkoista armeijaa ja Baltian maiden itsenäisyyssotaa. Japanilaiset miehittivät Itä-Siperiasta laajoja alueita.

Suomalaiset valkoiset joukot tekivät kaksi sotaretkeä Venäjälle Itä-Karjalaan sisällissodan aikana, Vienan retkikunta maalis–lokakuussa 1918 ja Aunuksen retkikunta 1919. Suomalaisia joukkoja olivat vastassa Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneista punakaartilaisista muodostettu brittien kanssa yhteistoiminnassa ollut Muurmannin legioona ja puna-armeijan suomalainen kommunistinen jalkaväkirykmentti JR 164.[9]

Baškiirit, kirgiisit ja tataarit perustivat myös omia konservatiivisia ja kansallismielisiä hallituksiaan, samoin Siperian paikallishallinto Omskissa. Tataarien, baškiirien ja tšuvassien Idel-Uralin tasavalta perustettiin joulukuussa 1917, mutta se joutui puna-armeijan valloittamaksi huhtikuussa 1918, tšekkilegioona palautti sen heinäkuussa ja se purettiin lopullisesti vuoden lopussa. Presidentti Sadrí Maqsudí Arsal pakeni Suomeen.

Etelässä Gruusia, Armenia ja Azerbaidžan julistautuivat itsenäisiksi.

Punaisen hallituksen puolella kaksi vasemmistososialistivallankumouksellista, Jakov Bljumkin ja Nikolai Andrejev murhasivat Saksan lähettilään kreivi Wilhelm von Mirbachin 6. heinäkuuta 1918 pyrkien aloittamaan vihollisuudet uudelleen. Toiset sosialistivallankumoukselliset sieppasivat bolševikkijohtajia ja usuttivat puna-armeijaa nousemaan hallitustaan vastaan. Sosialistivallankumouksellisten ja anarkistien järjestämät paikalliset kapinat saatiin kuitenkin tukahdutettua, ja Lenin pyysi henkilökohtaisesti saksalaisilta anteeksi.^lähde? Saksan väliintulo oli kuitenkin tässä vaiheessa jo epätodennäköinen sen jäätyä länsirintamalla alakynteen.

Seuraavien, 30. elokuuta tapahtuneiden terrori-iskujen, Pietarin Tšekan puhemiehen Moisei Uritskin ja Leninin murhayrityksen jälkeen Lenin aloitti punaisen terrorin: Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset erotettiin neuvostoista ja 800 epäiltyä teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Kommunistinen puolue oli Leninin painostuksesta antanut Tšekalle käytännöllisesti katsoen vapaat kädet ja punainen terrori sai riehua vapaasti. Kaikenlaiset kapinayritykset tukahdutettiin erittäin julmasti ja usein vangiksi jääneitä, varsinkin valkoisia upseereita kidutettiin ennen teloitusta. "Vallankumouksen rautainen käsivarsi" rankaisi armottomasti kaikkia, jotka Tšekan logiikan mukaan uhmasivat vallankumousta. Tšeka julkaisi jopa omia viikkosanomiaan, jossa kerrottiin kuinka paljon oli ammuttu eri alueilla ja kuinka paljon tullaan vielä ampumaan, tulevia uhreja mainittiin jopa lehdessä nimeltä. Lehti nostatti kuitenkin puolueessa sellaisen myrskyn, että se lakkautettiin ilmestyttyään vain muutaman numeron verran.

Tunnetuin punaisen terrorin murha oli tsaariperheen murha. Jekaterinburgin Tšeka murhasi heinäkuisena yönä 1918 vangittuna olleet tsaari Nikolai II:n, tämän vaimon ja kaikki viisi lasta. Murhalla haluttiin estää valkoisia vapauttamasta tsaaria ja nostamasta häntä vastavallankumouksen symboliksi.

Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjä oli taloudellisesti raunioina. Vuosien 1920 ja 1921 kadot ja niistä johtunut nälänhätä vain pahensivat tilannetta. Sisällissodassa oli kuollut yhdeksän miljoonaa ihmistä kommunistien lähes verettömän lokakuun vallankumouksen jälkeen. Miljoonia muita kuoli nälkään. Miljoona ihmistä lähti maasta eri reittejä paetakseen sotaa, puutetta ja uuden järjestelmän vaatimuksia ja tuomioita. Suurin osa paenneista, kuten kenraali Wrangel, edustivat vanhaa yläluokkaa.

Tiukka sotakommunismi pelasti kansankomissaarien neuvoston sisällissodan aikana, mutta sen seurauksena talous rapautui. Yksityisen teollisuuden ja kaupan takavarikointi sekä hallituksen kyvyttömyys saada valtion johtama talous käyntiin johtivat puutteeseen kaikesta. Kaivosten ja tehtaiden tuotanto putosi viidesosaan sotaa edeltäneestä tasosta ja monien tuotteiden vieläkin enemmän, puuvillan tuotanto putosi 5 %:iin ja raudan 2 %:iin. Talous saatiin vuoden 1914 tasolle vasta 1930-luvun alussa.[7]

Talonpojat vastustivat jyrkästi maan takavarikointia ja viljelypinta-ala supistui 62 % ja sadot 37 % sotaa edeltäneistä. Vuonna oli 35 miljoonaa hevosta ja neljä vuotta myöhemmin 24 miljoonaa ja karjaa vastaavasti 58 ja 37 miljoonaa. Ruplan kurssi dollariin nähden putosi vuoden 1914 kahdesta ruplasta 1 200:aan vuonna 1920.[7]

• Beevor, Anthony: Venäjän vallankumous ja sisällissota. (Alkuteos Russia: Revolution and Civil War 1917–1921. Suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, 2022. ISBN 9789510482193.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän sisällissota Wikimedia Commonsissa

• Kopisto, Lauri, The British Intervention in South Russia 1918-1920 (väitös)