Venäjän esihistoria

Kostjonkin Venus -veistos on tehty mammutin luusta ja sen iäksi on arvioitu 18 000-20 000 vuotta.

Katso myös: Eurooppalaisten alkuperä

Neandertalin ihmistyypin asukkaita liikkui Aasiassa ja Itä-Euroopan eteläosissa vähintään 100 000 vuotta sitten. Arkeologisia jäänteitä heistä ei ole paljon. Kymmenien tuhansien vuosien ajan ihmiset asuivat luolissa ja keräsivät elantonsa luonnosta tai metsästämällä pienriistaa tai jopa mammutteja. Neandertalin ihminen kuoli sukupuuttoon Itä-Euroopassa noin 40 000 vuotta sitten, jolloin nykyihminen alkoi levittäytyä pohjoiseen, seuraten jääkauden leudolla jaksolla sulavaa mannerjään reunaa. Nykyihmisen vanhimpia asuinpaikkoja on löydetty Krimiltä, Kaukasukselta ja Uralilta. Nykyihmiset asuivat luolissa, mutta he pystyttivät myös yksinkertaisia asuinrakennelmia. Metsästyksen ja keräilyn ohella he saivat elantonsa myös kalastuksella. He osasivat rakentaa metsästysvälineitä, kuten ongenkoukkuja ja harppuunoita, sekä veitsiä ja nuolia ja kirveitä. Nykyihminen osasi valmistaa myös taide-esineitä. Varhaisen kivikauden taidetta edustavat Kostjonkin kulttuurin aikaiset veistokset.[2]

Jääkauden maksimin noin 20 000 vuotta sitten pakotti nykyihmisen vetäytymään etelään. Jäätikön sulaminen kesti 10 000 vuotta ja vähitellen ilmaston lämmetessä Eurooppa alkoi metsittyä, eläinkanta uudostua ja ihmiset levittäytyivät kohti pohjoista. Kulttuurikehitys alkoi nopeutua noin vuonna 5000 eaa. kun saviastioidden valmistus levisi Lähi-idästä. Kulttuurin kehityksen myötä alkoi nopeutua ihmisten jakautuminen erilaisiin kielellisiin ja etnisiin ryhmiin.[2]

Eteläisen Venäjän ja Aasian aroilla eli indoiranilaisia kieliä puhuvia heimoja. Keski-Venäjällä asui suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvaa väestöä ja pohjoisempana samojedikielten puhujia. Eri ryhmien eroavuuksista on saatu tietoa heiltä jääneiden esineiden ja keramiikan perusteella, sekä myöhemmässä vaiheessa tietoa ovat antaneet kielierot.[3]

Noin 3000 eaa. Dnepr ja Dnestr jokien välillä kehittyi Tripoljen kulttuuri, jolla oli omanlaisensa keramikka, korkea maanviljelykulttuuri ja sen kylät oli suojattu paaluaitauksin. Dnepr ja Don jokien välillä taas kehittyi Dneprin-Donetskin kulttuuri, jolle oli ominaista erätalous ja karjanhoito. Sredni Stogin kulttuuri Volgajoen alajuoksulta Aasian aroille, tunnettiin hautakummuistaan. Tämä kulttuuri käytti Aasian aroilta tuotuja hevosia ja kuljetusvälineenä olivat hevosvaunut, elannokseen se hoiti muun muassa suuria karjalaumoja.[3]

Keski-Venäjällä eläneiden suomalais-ugrilaisten kansojen elinalue ulottui vuoden 3000 eaa. tienoilla Volga ja Okajokien välimailta Uralille itään ja lännessä Laatokalle ja Suomeen asti. Heidän elinalueensa muodosti kampakeraamisen kulttuurin alueen, jota pidetään suomalais-ugrilaiselle väestölle tunnusomaisena kultturina. Saviastiat koristeltiin kampaleimoilla ja he valmistivat kirveitä ja talttoja, jotka levisivät Itämeren rannoille asti.[3]

Noin 2000 vuotta eaa. Itä-Euroopan alueella oli kieliryhmittäin eroavia kulttuureita, jotka alkoivat hitaasti eriytyä eri heimoiksi ja kansoiksi. Näihin aikoihin Itä-Eurooppaan alkoi saapua pronssista ja kuparista tehtyjä esineitä Lähi-idästä ja Balkanilta, ja pian näitä opittiin itsekin valmistamaan Uralilta ja Kaukasukselta saatavista malmeista. Tämä edistysaskel edisti myös kulttuurista kehittymistä.[3]

Nykyisen Iranin ja Turkestanin alueilla opittiin valamaan kuparia jo noin 4000 vuotta eaa. Metallinkäsittelytaito levisi hitaasti, Kaukasusvuorten kautta metallinvalutaito levisi eteläisen Venäjän alueella eläneiden kumpuhautakulttuurin asukkaiden tietoisuuteen, noin vuonna 2500 eaa. Kuparia opittiin pian kaivamaan itse, ja sitä saatiin eteläisen Uralin rinteiltä ja sitä tuotiin aina Altaivuorilta asti. Tämän kurgaanikulttuurin ihmiset saivat vaikutteita myös muilta suunnilta, ja todennäköisesti he omaksuivat lännestä myös polttohautauksen uurnissa. Idempänä Andronovon pronssikautisen kulttuurin vaikutusalue ulottui Araljärveltä Tienšanvuorille saakka. Kamajoen laakson suomalais-ugrilaiset kansat oppivat metallinvalutaidon sekä kurgaanikulttuurin heimoilta, että Uralin itäpuolisilta heimoilta. Metallinvalutaito levisi suomalais-ugrilaisten tietoisuuteen vaihtokaupan myötä ja noin 1500 eaa. metallia valettiin myös itse.[4]

Volga- ja Okajokien välisellä alueella sijainnut Volosovon kulttuuri siirtyi pronssikauden aikana käyttämään maanviljelystä elinkeinonaan ja se tunnetaan nimellä Pozdjakovan kulttuuri. He viljelivät ohraa ja vehnää ja he pitivät myös karjaa. Erätalous säilyi Kamajoen laaksossa tärkeimpänä elinkeinona, mutta pronssikauden lopulla noin vuonna 800 eaa. väestö omaksui kaskiviljelyn taidon.[4]

Vesireitit muodostivat merkittävän kulkuväylän, joita pitkin kulttuurien väliset vaikutteet levisivät Volgan keskijuoksulta Karjalaan ja Peipsijärven alueelle. Näitä reittejä käyttivät myös uudisasukkaat, joita vaelsi Laatokan ja Äänisen lähistölle. Maanviljelyksen ohella turkismetsästys alkoi muodostua tärkeäksi elinkeinoksi. Nahkoja käytettiin kauppatavarana muita hyödykkeitä vastaan. Kauemmas pohjoiseen metallien käyttö levisi hyvin hitaasti, erätalous pysyi saamelaisperäisten kansojen tärkeimpänä elinkeinona pitkään. Samalla ajanjaksolla Kamajoen heimokunnat omaksuivat vähitellen raudan käytön, ja rautakauden katsotaan alkaneen.[4]

Skyytit ovat jättäneet jälkeensä lukuisia taide-esineitä. Kuvan veistoksessa tiikeri, jolla on aarnikotkan pää ja siivet.

700-luvulla eaa. eteläisen Venäjän alueelle alkoi vyöryä paimentolaisheimoja, jotka hävittivät tai sulauttivat itseensä paikallisen väestön kulttuureja. Aasiasta tulleet tulokkaat kuuluivat iranilaisia kieliä puhuneisiin heimoihin. Heistä ensimmäisiä olivat kimmerit, jotka saapuivat 700-luvulla eaa. Heidän jälkeensä tulivat skyytit, jorka ajoivat kimmerit Vähä-Aasiaan asti, missä lyydialaiset tuhosivat heidät. Skyytit olivat omaksuneet raudan valmistuksen ja heidän tehokkaat aseensa yhdessä sotaisan kunnon kanssa tekivät heistä Etelä-Venäjän valtiaita. He ottivat sotavankeja ja orjia alistettujen kansojen joukosta. Skyytit olivat paimentolaisia ja he asuivat jurtissa, mutta he omaksuivat valloitettujen alueiden asukkailta maanviljelytaidon ja he alkoivat asua kiinteissä taloissa. Skyytit omasivat korkeatasoisen käsiteollisuuden ja he saivat vaikutteita myös kreikkalaisesta taiteesta. He ovat jättäneet jälkeensä useita taide-esineitä.[5]

Skyyttien vallan kasvaessa alkoivat kasvaa myös säätyerot. Valtaa pitivät aluksi kuninkaat, mutta heimoruhtinaiden vaurastuessa nämä alkoivat toimia itsenäisesti. Alueelle alkoi myös tunkeutua uusia heimoja, joista Aasiasta vaeltanut toinen indoiranilainen heimo sarmaatit, valloitti suurimman osan Etelä-Venäjää 300-luvulla eaa. He saivat vaikutteita skyyteiltä, mutta he pysyivät paimentolaisina. Skyyttien valta hajosi pääosin 100-luvulla eaa. Etelän suunnasta taas jatkui antiikin kreikkalaisten muuttoliike Mustanmeren pohjoispuolelle. Kreikkalaisia oli siirtynyt alueelle jo 700-luvulla eaa, ja Mustanmeren pohjoisrannalla oli vakiintunutta kreikkalaisasutusta. He asuivat omissa polis-yhteisöissään, jotka hankkivat viljaa, riistaa, turkiksia ja orjia, jotka välitettiin emämaahan. Voimakkain polis oli Pantikapaion, joka alisti valtaansa myös muut kreikkalaiset siirtokunnat. Näin muodostui Bosporoksen valtakunta Mustanmeren pohjoisrannalle, joka jätti pysyvät kreikkalaisvaikutuksen jäljet venäläiseen varhaiskulttuuriin. Kreikkalaisvaltio kärsi skyyttien ja sarmaattien hyökkäyksistä, mutta se säilyi aina goottien tuloon asti.[5]

Goottien muodostamia heimoliittoja vaelsi Veikseljoen suulta kaakkoon 100-luvun lopulla jaa. Seuraavalla vuosisadalla he valloittivat sekä Mustanmeren pohjoisrannikon Bosporoksen valtiolta, että sarmaattien hallitsemat alueet. Laaja goottivaltio muodostui Tonavalta Donille. Valtakunnan välissä oli Dnestrjoki, jonka itäpuolisia alettiin sanoa itägooteiksi ja länsipuolisia länsigooteiksi. He omaksuivat 300-luvulla kristinuskon, kun raamatun gootiksi kääntänyt Ulfila, teki lähetystyötä goottien keskuudessa. Mahtavimmillaan goottien valtakunta oli 300-luvun puolivälissä kuningas Hermanarikin aikana.[6]

Hunnit hyökkäsivät Etelä-Venäjälle vuonna 375, mikä aiheutti germaaniheimojen paon länteen. Osa gooteista alistui hunnien valtaan ja asettui Krimille. Levoton välivaihe Etelä-Venäjällä johti valtasuhteiden muodostumiseen uudelleen.[6] Tämä antoi mahdollisuuden slaavilaisten heimojen kansainvaellukselle ja heidän valtansa kasvattamiseen.[7]

• Kirkinen, Heikki: Venäjän historia. Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
• Neville, Peter: Matkaopas historiaan - Venäjä. Suomentanut Toppi, Anne. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 2000. ISBN 951-579-080-4.