Itämeren laivasto

Venäjän duuma vahvisti gregoriaanisen kalenterin mukaan 14. marraskuuta 1696 Venäjän keisarikunnan laivaston perustamisen. Laivasto jakautui kahtia Itämerelle ja Asovanmerelle sijoitettuihin osastoihin. Itämeren laivaston telakat sijaitsivat Pietarin ympäristössä.

Laivasto saavutti ensimmäisen merkittävän voittonsa Riilahden meritaistelussa vuonna 1714.[6] Sen merkittävä tappio oli Ruotsinsalmen II meritaistelu Kustaa III:n sodan aikana vuonna 1790, jolloin suuri osa laivastosta tuhoutui.

Laivasto osallistui Venäjän–Japanin sotaan tuhoisin seurauksin. Syyskuussa 1904 laivue, johon kuului suurin osa laivaston taistelu- ja panssarilaivoista lähti kiertämään Euraasian mannerta. Saavuttuaan Korean vesille laivue tuhoutui täydellisesti Tsushiman meritaistelussa.

Itämeren laivastolla oli tukikohdat Suomen suuriruhtinaskunnassa Helsingissä, Suomenlinnassa ja Katajanokalla. Laivaston toisen taistelulaivaosaston tukikohta oli pääasiallisesti Helsingissä. Suomessa toimi myös Suomen meriekipaasi. Ensimmäisen maailmansodan aikana laivaston yhteydessä toimi brittiläinen sukellusvenelaivue, jonka alukset upotettiin Helsingin edustalle Harmajan matalikolle keväällä 1918 Suomen sisällissotaan osallistuvan Saksan Itämeren-divisioonan lähestyessä Helsinkiä. Itämeren laivaston alukset puolestaan evakuoitiin Itämeren laivaston jäämarssina tunnetun operaation aikana Helsingistä ja Tallinnasta Kronstadtiin.

Itämerenlaivaston toisen linjalaivaprikaatin taistelulaivat Andrei Pervozvannyi, Imperator Pavel I, Tsesarevitš ja Slava redillä Helsingissä vuosien 1914 ja 1915 vaihteessa.

Okjabrskaja revoljutsija

Talvisodan aikana joulu–tammikuussa 1939–1940 laivaston taistelulaivat Oktjabrskaja revoljutsija ja Marat hyökkäsivät Saarenpään linnaketta vastaan Koivistolla onnistumatta kuitenkaan tuhoamaan sitä.

Laivaston merkittävimpiin operaatioihin kuuluivat Tallinnan evakuointi etenevien saksalaisten edeltä, Hangon evakuointi ja Leningradin ja Kronstadtin puolustus. Sodan aikana laivasto oli saarrettu Suomenlahden perukkaan miinakentillä ja sukellusveneverkoilla. Suomen solmittua aselevon 1944 laivaston sukellusveneet pääsivät operoimaan Itämerellä käyttäen tukikohtanaan muun muassa Turkua^lähde? ja tekivät muutamia merkittäviä upotuksia kuten Wilhelm Gustloff, General von Steuben ja Goya. Upotusten sotilaallista arvoa himmentää se, että kaikki olivat pakolaisia ja haavoittuneita sotilaita täyteen lastattuja aseettomia kauppalaivoja – Steuben jopa kansainvälisin tunnuksin merkitty sairaalalaiva.

Toisen maailmansodan jälkeen laivasto jaettiin kahteen laivastoon, 4. punalippuinen Itämeren laivasto ja 8. punalippuinen Itämeren laivasto. Varustelua kuitenkin vähennettiin ja yksiköt yhdistettiin jälleen joulukuussa 1955. 7. toukokuuta 1965 laivastolle myönnettiin toinen Punalipun kunniamerkki, jolloin se sai nimen ”Kahdesti punalippuinen Itämeren laivasto” (ven. Дважды Краснознамённый Балтийский флот).

Laivaston päätarkoituksena oli kylmän sodan aikana valmistautua Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan laivastojen kanssa maihinnousuihin Tanskan ja Länsi-Saksan rannikoille. Puolueeton Ruotsi syytti myös useaan kertaan Neuvostoliittoa sukellusveneiden kulusta sen aluevesillä, mikä johti valtioiden välien heikkenemiseen. Epäilyt saivat vahvistusta, kun sukellusvene U 137 ajoi karille Ruotsin aluevesillä lähellä Karlskronan tukikohtaa lokakuussa 1981. Myöhemmin kuitenkin epäiltiin myös sitä, että pääosan sukellusveneiden aiheuttamista aluevesien loukkauksista olisi ollut Yhdysvaltain laivaston sukellusveneiden tekemiä, minkä tarkoituksena oli rohkaista Ruotsin silloista hallitusta tehostamaan sukellusvenetorjuntaansa. Ulkopoliittisesti puolueeton Ruotsi ja Yhdysvallat olivat solmineet 1960 salaisen puolustussopimuksen, joka mahdollisti yhdysvaltalaisten hyökkäyssukellusveneiden sijoittamisen sukellusveneille matalan Itämeren Gotlannin länsipuolella olevaan syvänteeseen.