Venäjän Afrikan-suhteet

Venäjän Afrikan-suhteet käsittävät molemminpuoliset diplomaattiset, poliittiset, sotilaalliset, kauppa- ja kulttuurisuhteet.

Angolan Moskovan-suurlähettiläs ojentaa valtuuskirjansa Venäjän presidentille.

Venäjän ja Afrikan suhteet ovat laajentuneet 2020-luvulla enemmän kuin minkään muun Afrikan mantereen ulkopuolisen toimijan. Venäjä on syventänyt suhteitaan Pohjois-Afrikassa, laajentanut niitä Keski-Afrikan tasavallassa ja Sahelissa, sekä elvyttänyt kylmän sodan aikaisia suhteitaan Etelä-Afrikassa.[1]

Venäjän toiminnan lisääntymiseen Afrikassa on useita syitä. Länsimaisen kaupan, investointien ja rahoituslähteiden sulkeminen on pakottanut sen suuntaamaan katseensa Afrikkaan. Moskova on myös ymmärtänyt, että Kiina, Intia, Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat luoneet vahvan ja kilpailukykyisen aseman mantereella, josta Venäjä oli vaarassa syrjäytyä. Venäjän paluu Afrikkaan on sidottu siihen, että se uskoo syvästi olevansa suuri maailmanvalta, jonka on oltava läsnä kaikkialla maailmassa.[2]

Vaikutusvallan osoittaminen Afrikassa näyttää venäläisille, että presidentti Putinin alaisuudessa Venäjä on todella suurvalta, joka se väittää olevansa. Moskovan on puututtava Afrikkaan paitsi hyödyntääkseen rikkauksiaan, myös estääkseen sitä joutumasta läntisen "navan" vaikutuksen alle Venäjän "moninapaisessa" maailmassa. Venäjän menestys suurena pelurina Lähi-idässä on sekä laajentanut sen toimintasädettä, että lisännyt sen halukkuutta hyödyntää Afrikan mahdollisuuksia.[2]

Venäjän lähestymistapa erottuu muista mantereen ulkopuolisista toimijoista siinä, että Moskova luottaa sille tyypillisesti epäsymmetrisiin ja usein laittomiin keinoihin laajentaakseen vaikutusvaltaansa. Venäjä on lähettänyt Afrikkaan muun muassa palkkasotureita, disinformaatiota ja aseita ja resursseja, puuttunut vaaleihin, sekä tukenut vallankaappauksia.[1]

Venäjä käyttää usein pakkokeinoja, korruptiota ja salaisia keinoja yrittääkseen vaikuttaa suvereeneihin valtioihin, mukaan lukien niiden turvallisuus- ja talouskumppanuudet.[3]

Venäjän vaikutuksen strategia Afrikassa pyrkii edistämään hyvin erilaista maailmanjärjestystä kuin mihin sääntöihin perustuvat, demokraattiset poliittiset järjestelmät pyrkivät. Venäjän Afrikan-interventioiden tuloksilla on kauaskantoisia vaikutuksia maanosan hallinnon normeihin ja turvallisuuteen.[1]

Historia

Tsaarinaikaisen Venäjän kontakti Afrikkaan alkoi Etiopiasta. Venäjä ei osallistunut kolonialistiseen kilpailuun 1600- ja 1700-luvuilla, mutta 1800-luvun puolen välin jälkeen Venäjä keskittyi Etiopiaan brittien ja Italian tunkeutuessa Afrikan sarveen.[1] Venäjä osallistui Yhdysvaltain ja Euroopan maiden mukana Berliinin konferenssiin vuonna 1884. Yhteensä 14 osallistuneesta maasta kuusi – Itävalta-Unkari, Venäjä, Tanska, Alankomaat, Ruotsi–Norja ja Yhdysvallat – eivät vaatineet muodollista omistusta Afrikassa.

Italian–Etiopian sodassa (1895–1896) Venäjä tarjosi aseita, sotilaallisia neuvonantajia ja lääkeapua Etiopiaan, mikä loi tärkeän myönteisen vaikutuksen Venäjän ja Etiopian suhteisiin. Venäjä tarjosi myös teknistä apua kultakaivostoimintaan ja geologisiin tutkimuksiin, sekä koulutusta etiopialaisille opiskelijoille.[1]

Neuvostoliitto

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen bolševikkihallinto ei ollut aluksi kiinnostunut suhteista Etiopiaan. Tästä huolimatta Etiopiasta tuli turvapaikka monille venäläisille ammattilaisille, jotka olivat paenneet bolševikkeja ja palvelleet Etiopian hallituksen neuvonantajina.

1930-luvun alussa Neuvostoliiton diplomatia Afrikan sarvessa alkoi kantaa hedelmää kaupan alalla. Vuoden 1931 lopulla Neuvostoliiton ulkomaankauppayhtiön edustaja kävi keskusteluja Etiopian hallituksen kanssa, Ranskan Somalimaassa ja Italian Eritrean siirtomaassa.

Ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitto oli yksi ensimmäisistä valtioista, joka tuomitsi Italian aggression ja tuki Etiopiaa Kansainliitossa. Ranska tai Britannia eivät ottaneet käyttöön voimakkaita pakotteita Mussolinia vastaan. Stalin ei vastustanut Italian Etiopian fasistista liittämistä, eikä katkaissut Neuvostoliiton siteitä Italiaan. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton kaupallisista suhteista tuli olennainen osa Italian ja Etiopian kanssa.[1]

Kylmä sota
Afrikkalainen katkoo kahleensa. Neuvostoliiton postimerkki vuonna 1961.
Neuvostoliittolaiskouluttaja ohjaa Namibian sissejä 1970-luvun lopulla.
Étoile Rouge (suom. Punainen tähti) on neuvostoliittolaisten vuonna 1975 Beninin kansantasavaltaan pystyttämä monumentti Cotonoussa.

Vuosina 1957–1964 Neuvostoliitto halusi viedä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen mallin Ghanaan, Guineaan ja Maliin laajoilla taloudellisen ja teknisen yhteistyön ohjelmilla, lainoilla ja kauppasopimuksilla edullisin ehdoin. Se oli vähemmän merkittävää kuin Egyptille, Intialle tai Etiopialle myönnetty apu, mutta Neuvostoliiton talousyhteistyö Ghanan, Guinean ja Malin kanssa vaikutti merkittävästi, koska niiden taloudet olivat pieniä ja niistä tuli riippuvaisia Neuvostoliiton tuesta.[4]

Suhteiden solmimista leimasi 1950-luvun lopulla optimismi ja kasvava Neuvostoliiton vaikutus vasta itsenäistyneisiin Afrikan valtioihin. Kehitys kääntyi pettymykseen 1960-luvulla taloudellisen yhteistyön kustannusten noustua, sekä vuosina 1960–1961 Kongon kriisin vaikutuksista. Nikita Hruštšovin kukistuessa vuonna 1964 Neuvostoliitto oli suurelta osin vetäytynyt Länsi-Afrikasta.[4]

Ideologinen roolimalli

Neuvostoliiton virallinen ideologia syntyi 1960-luvun loppupuolella "vastaimperialismin" lähestymistapana. Moskovan Afrikka-politiikka oli kuitenkin todellisuudessa sekoitus ideologiaa ja reaalipolitiikkaa, jota muovasi Neuvostoliiton geopoliittinen kilpailu. Neuvostoliitolla oli useimpien Afrikan johtajien kanssa yhteinen näkemys kolonialismin vastaisuudesta, "modernisoinnista" ja kansakunnan rakentamisesta. Niitä vauhdittivat muun muassa Venäjän kiinnostus Afrikan resursseja ja markkinoita kohtaan. Esimerkiksi Nikita Hruštšov tuki itsenäisen Kongon demokraattisen tasavallan (entisen Belgian Kongon) ensimmäistä pääministeriä Patrice Lumumbaa, jonka lännen liittolaiset murhasivat, kun hänen väitettiin taipuneen "kommunistisiin" ideologioihin.[5]

Neuvostoliitto oli ideologinen roolimalli, liittolainen ja tukija monille itsemääräämisoikeutta ja vapautta hakeville Afrikan valtioille länsimaisia kolonialistisia valtioita vastaan.[6] Neuvostoliitto piti yllä laajoja suhteita eri puolilla Afrikkaa kymmenien vuosien ajan. Se tuki kansallisia vapautusliikkeitä Angolassa, Mosambikissa tai Guinea-Bissaussa, osallistui Ogadenin tai Kongon konflikteihin ja piti läheisiä suhteita Etiopian vasemmistohallintoon.[3]

Osana ideologista vastakkainasettelua lännen kanssa Neuvostoliitto tuki siirtomaavallan jälkeisiä itsenäisyysliikkeitä ja pyrki hyödyntämään siirtomaiden perintöä vähentääkseen lännen vaikutusvaltaa mantereella ja sen ulkopuolella. Neuvostoliitto tuki laajamittaisia sotilaallisia, kulttuurisia ja koulutuksellisia vaihto-ohjelmia kaikkialla Afrikassa, joka loi suhteita poliittiseen, taloudelliseen ja akateemiseen eliittiin.[3]

Neuvostoliiton taloudelliseen apuun kuului avustusta infrastruktuuriin, maatalouden kehittämiseen, turvallisuusyhteistyöhön ja terveysalan yhteistyöhön. Turvallisuusapu Afrikan armeijoille, kuten aseet ja varusteet, koulutus ja neuvonantajat, sekä tiedustelusuhteiden kehittäminen loi pitkäaikaisen perinnön Neuvostoliiton laitteistosta ja toimintakulttuurista kaikkialla Afrikassa. Neuvostoliitto sulautti turvallisuushenkilöstöä ja neuvonantajia useiden maiden sotilas-, tiedustelu- ja poliittisiin rakenteisiin. Jotkut näistä siteistä ovat kestäneet kylmän sodan yli. Nykyään Venäjä pyrkii elvyttämään näiden suhteiden perintöä ja rakentamaan niiden pohjalle saadakseen jalansijaa Afrikassa.[3]

Venäjän federaatio
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov Africa Partnership Forumissa vuonna 2006.

Neuvostoliiton romahtaessa suhteet Afrikkaan pysähtyivät nopeasti, koska niiden kustannukset olivat liian korkeita Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle.[3] Yli kahden vuosikymmenen ajan Venäjän toiminta Afrikassa oli vähäistä, lukuun ottamatta satunnaisesti esiintyneitä Viktor Butin kaltaisia asekauppiaita ja globaalisti ajattelevia liikemiehiä, kuten Oleg Deripaska ja Viktor Vekselberg.[3]

Talouden ja sisäpolitiikan vakiintuessa Venäjä alkoi saada takaisin jalansijaa Afrikassa. Aluksi toiminta keskittyi pääasiassa Etelä-Afrikkaan ja Afrikan unioniin, joiden kanssa Venäjä toivoi voivansa toimia kumppanina ja tukemaan sen näkemystä moninapaisesta maailmasta.

Venäjä laajensi toimintaansa vahvistamalla osallistumistaan Afrikan rauhanturvaoperaatioihin ja osallistumalla kansainväliseen Somalian rannikon piratismin vastaiseen työryhmään.[3]

Sen jälkeen Venäjän lisääntynyt vaikutusvalta ja läsnäolo Afrikassa on kasvanut. Venäjä luottaa kaikkiin käyttämiinsä työkaluihin, kuten poliittiseen ja sotilasturvallisuuteen, taloudellisiin, diplomaattisiin keinoihin ja tiedottamiseen. On pyritty rakentamaan uudelleen vanhoja siteitä ja kehittämään uusia.[3]

Vuodesta 2014

Venäjän alkoi suuntautua merkittävästi Afrikkaan vuodesta 2014 lähtien. Moskovan strategia keskittyi yhdistelemään asemyyntiä, poliittista tukea, erityisesti autoritaarisille hallinnoille ja turvallisuusyhteistyötä vastineeksi kaivosoikeuksista, markkinoista ja diplomaattista tukea ulkopolitiikkaansa. Venäjästä tuli Afrikan suurin asetoimittaja.[5]

Venäjä on yrittänyt yhä enemmän vaikuttaa hauraiden valtioiden vaaleihin vahvistaen autoritaarisuutta ja vahvoja miehiä vastineeksi etuoikeutetusta pääsystä maiden luonnonvaroihin. Moskova on tarjonnut apuaan maille, jotka joutuvat poliittiseen ja taloudelliseen eristyneisyyteen. Venäjän eduksi ovat vaikuttaneet länsimaiden pakotteet ja jopa yksityiset sotilasurakoitsijat, kuten Wagner-ryhmä. Venäjä ja Kiina, joilla oli epäsymmetriset kilpailijat Afrikassa 1960-luvulta 1980-luvulle, ovat haastaneet menestyksekkäästi niitä lännen normeja, jotka tukevat valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista. Viimeisin esimerkki tästä on ranskalaisten joukkojen korvaamisesta islamilaisen terrorismin torjumiseksi Malissa. Mosambikissa venäläiset palkkasoturit ovat vuodesta 2019 lähtien toimittaneet sotureita ja sotilaslaitteita auttamaan hallitusta taistelemaan terroristiryhmiin ISIS- ja Al- sidoksissa olevia jihadisteja vastaan.[5]

Venäjä yrittää usein hyödyntää Euroopan ja Yhdysvaltojen harha-askelia mantereella, sekä Afrikassa kasvanutta varovaisuutta Kiinan ylimitoitettua taloudellista vaikutusvaltaa ja tavoitteita kohtaan.[3]

Venäjän suurimmat onnistumiset Afrikassa on saatu aikaan käymällä kauppaa palveluista kansainvälistä korruptiota tai ihmisoikeusloukkauksia harjoittavien hallitusten kanssa. Esimerkiksi Zimbabwessa Robert Mugaben presidenttikauden loppuaikana Venäjä suojeli Hararea YK:n turvallisuusneuvoston pakotteilta ja jatkoi poliittisia, taloudellisia ja turvallisuussuhteita kansainvälisestä kritiikistä huolimatta.[3]

Keski-Afrikan tasavallan ja Venäjän presidentit tapaavat 23. toukokuuta 2018.

Toinen tapa menestyä on ollut yhteistoimintaa edistävien turvallisuussuhteiden käyttö. Turvallisuuspalveluita käyttävien kohdemaiden ylin johto auttaa avaamaan erityisen pääsyn luonnonvarojen etsintään. Tämä lähestymistapa on ollut Keski-Afrikan tasavallassa ja Sudanissa.[3]

Moskova luotti neuvostoaikana vahvasti läheisiin turvallisuus- ja tiedustelusuhteisiin Afrikan itsenäisyys- tai vastarintaliikkeiden johtajien kanssa. Kaksi Etelä-Afrikan apartheidin jälkeistä presidenttiä, Thabo Mbeki ja Jacob Zuma, saivat sotilaskoulutuksen Neuvostoliitossa. Zuman säännölliset tapaamiset Putinin kanssa viittasivat siihen, että Moskova yritti elvyttää innokkaasti kylmän sodan aikaisia suhteita, ja että Etelä-Afrikan johtaja oli vastaanottavainen kumppani.[3] Neuvostoliitto tuki Etelä-Afrikan vapautusliikettä ANC:tä voimakkaasti taistelussa rotusortohallintoa vastaan. ANC hallitsee maata edelleen yksinkertaisella enemmistöllä ja Vladimir Putinin Venäjä nauttii Neuvostoliiton hyvästä maineesta.[7]

Talousyhteistyö

Venäjän kauppa ja investoinnit Pohjois-Afrikassa ovat kasvaneet merkittävästi, erityisesti Maghrebissa, Egyptissä ja Sudanissa. Eräs syy on ollut se, että Afrikan kaasu- ja öljymarkkinat ovat yhä houkuttelevimpia venäläisille yrityksille, kuten Rosneft, Gazprom tai Lukoil. Kyse ei ole pelkästään mahdollisuudesta lisätä tuotantoa ja vaikutusta globaaleilla kaasumarkkinoilla, vaan myös vaikuttaa muiden maiden hintoihin ja markkinaolosuhteisiin. Varsinkin, kun Yhdysvallat ja EU ovat asettaneet Venäjän öljyn ja kaasun tuontisaartoon reaktiona Putinin sotaan Ukrainassa.[5]

Moskovan diplomaattisten piirien mukaan Venäjä yrittää välttää voimakasta yhteenottoa muiden globaalien maiden kanssa Afrikassa, toisin kuin kylmän sodan aikoina. Sen sanotaan keskittyvän pikemminkin alueisiin ja maihin, joissa länsi tai Kiina eivät vielä olleet aktiivisia. Suuret Afrikan maat, kuten Etelä-Afrikka, Nigeria ja Kenia, sekä monet muut maat ovat edelleen luotettavia venäläisiä kumppaneita Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa.[5]

Venäjä hyödyntää kaupallisia suhteita niissä Afrikan osissa, joissa on heikko oikeusvaltioympäristö, koska niiden liiketoimintaa eivät rasita ulkomaan korruptiota koskevien lakien kaltaiset rajoitukset. Pienissä maissa venäläiset yritykset hyödyntävät korruptiota ja läpinäkyvyyden puutetta rakentamalla siteitä paikalliseen eliittiin ajaakseen maan kaupallisia tai geopoliittisia etuja. Venäläiset yritykset kohtaavat kilpailua Kiina kanssa etsiessään lupaavia liiketoimintamahdollisuuksia.[3]

Venäjän taloudellista toimintaa Afrikassa hallitsevat yleensä suuret valtionyhtiöt. Maailman suurin timanttikaivosyhtiö Alrosa on laajentanut toimintaansa Angolassa ja Zimbabwessa. Valtion öljyjätti Rosneft, jota johtaa Putinin lähinen kumppani Igor Setšin, yrittää laajentaa toimintaansa myös Afrikassa. Se allekirjoitti yhteistyösopimuksen nigerialaisen öljy- ja kaasunetsintäyrityksen kanssa. Yritys sai vuonna 2018 jopa 21 öljyomaisuutta eri puolilla Afrikkaa. Rosneftillä on tiettävästi aiesopimuspöytäkirjat useiden Afrikan maiden kanssa tai hankittu lisenssi työskentelyyn useissa Afrikan maissa, kuten Päiväntasaajan Guinea, Libya, Mosambik, Nigeria, Etelä-Sudan ja Uganda. Rosneftin vuoden 2018 vuosikertomuksen mukaan yhtiön ainoa toimintaprojekti on kuitenkin Mosambikissa, mikä viittaa siihen, että sen Afrikan laajentumista koskevissa tarinoissa on melkoista liioittelua.[3]

Rosatom

Venäjän ydinvoimayhtiö Rosatom on toiminut aktiivisesti monissa osissa Afrikkaa ja se pitää sitä keskeisenä kasvumarkkinana. Rosatom on etsinyt mahdollisuuksia ulkomailta, koska kotimaiset mahdollisuudet kasvattaa liiketoimintaa ovat rajalliset Venäjän taloustilanteen vuoksi. Liiketoiminnan luonteen takia tällaiset hankkeet luovat erittäin pitkäaikaisia asiakassuhteita, koska ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttö ovat vuosikymmeniä kestäviä hankkeita. Rosatom on allekirjoittanut yhteisymmärryspöytäkirjat vähintään neljäntoista Afrikan hallituksen kanssa mahdollisesta ydin- ja ei-ydinalan yhteistyöstä, mukaan lukien sellaisilla siviiliydinsektoreilla kuin lääketiede, maatalous ja vesivoimahankkeet.

Rosatom on kuitenkin luvannut liikaa ja saavuttanut vähän. Sen Afrikassa allekirjoittamien sopimusten määrä lasketaan enimmäkseen PR-osallistumiseksi, koska suurin osa niistä ei yksinkertaisesti ole kaupallisesti toteutettavissa. Rosatomin visio Afrikan ydinvoimaprojektien sarjasta ei ole juurikaan edennyt, lukuun ottamatta 4 800 megawatin ydinvoimalaa Egyptissä.[3]

Joidenkin Afrikan maiden vahvat kansalaisyhteiskunnat ovat vastanneet Rosatomin tunkeutumiseen ja kysyneet hallitseville eliiteille kiusallisia kysymyksiä korruptiosta ja arkaluonteisista asioista. Yhtiön ylilyönti sopimuksessa voimareaktorien rakentamisesta Etelä-Afrikkaan, jonka arvon kerrottiin olevan 76 miljardia Yhdysvaltain dollaria, johti Zuman presidenttikauden romahtamiseen vuonna 2018. Ruohonjuuritason ympäristöaktivistien ja kansalaisyhteiskunnan sitkeä vastustus johti oikeudellisiin ja parlamentaarisiin haasteisiin, jotka lopulta suistuivat raiteilta, ja suunnitelma on nyt keskeinen osa laajaa korruptiotutkintaa.[3]

Rosatom on myös osa Venäjän rajoitettua pehmeää voimaa Afrikassa. Se rahoittaa tieteen, teknologian, tekniikan ja matematiikan koulutusohjelmia, kuten tieteellisiä kilpailuja lukio- ja korkeakouluopiskelijoille. Rosatom tarjoaa myös stipendejä afrikkalaisille opiskeluun Venäjällä.[3]

Venäjän varaulkoministeri Bogdanov väitti heinäkuussa 2019, että lähes 15 000 afrikkalaista opiskelijaa opiskelee Venäjällä, mutta ei ole selvää, kuinka moni heistä todella opiskelee.[3]

Humanitaarinen tuki

Venäjän kehitys- ja humanitaarinen apu on nykyään suurelta osin symbolista, toisin kuin neuvostoaikana. Venäjä ei esimerkiksi ole vielä luvannut varoja YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin Afrikassa.[3]

Suurin osa Venäjän humanitaarisesta avusta on luontoissuorituksia, jotka kanavoidaan Venäjän hätätilanteiden ministeriön (EMERCOM) kautta, usein vastauksena luonnon tai ihmisen aiheuttaman katastrofin vuoksi.

Venäjä on näkyvästi mukana YK:n valtioiden välisessä pakolais- ja siviilipuolustusorganisaatiossa ICDO:ssa ja pitää sitä välineenä, jonka avulla se voi laajentaa suhdettaan kehitysmaihin ja rakentaa hyvää tahtoa.[3]

Aseet
Venäläinen kuorma-auto Keski-Afrikan tasavallassa.
Venäjän sotilasajoneuvoja Keski-Afrikan tasavallassa.

Neuvostoliiton ja Venäjän aseteollisuuden ydinmarkkina-alueena on pitkään ollut aseiden vienti Afrikkaan. Se helpottaa Venäjän laajempia diplomaattisia pyrkimyksiä kehittää sotilaallisia, poliittisia ja turvallisuussuhteita ja laajentaa vaikutusvaltaa Afrikassa. Aseet mahdollistavat pitkäaikaisten suhteiden luomisen ja ylläpitämisen asiakkaiden, nousevien sotilaallisten ja poliittisten johtajien kanssa ja auttavat Venäjää kilpailemaan vaikutusvallasta Yhdysvaltojen, Ranskan ja Kiinan kanssa.[3]

Pohjois-Afrikan maat, kuten Algeria, ovat perinteisesti olleet venäläisten aseiden tärkein kohde. SIPRIn tietojen mukaan Venäjä on toimittanut aseita kahdeksaantoista Saharan eteläpuolisen Afrikan maahan vuosina 2009–2019: Angola, Burkina Faso, Kamerun, Tšad, Kongon demokraattinen tasavalta, Päiväntasaajan Guinea, Etiopia, Ghana, Guinea, Kenia, Mali, Nigeria, Ruanda, Etelä-Afrikka, Etelä-Sudan, Sudan, Uganda ja Sambia.[3]

Venäläiset aeet ovat yleensä halvempia kuin länsimaiset vastaavat ja ne ovat yleensä luotettavia. Monilla afrikkalaisilla armeijoilla on neuvostoaikaisia varastoja, jotka ovat yhteensopivia nykyaikaisten venäläisten aseiden kanssa.[3]

Eteläafrikkalaisen median raportin mukaan maassa on toiminut venäläisten ja eteläafrikkalaisten yhteinen helikoptereiden huoltolaitos vuodesta 2013. Venäläisen puolustusyhtiön Kalašnikovin kerrotaan haluavan rakentaa maahan myös tuotantokeskuksen.[3] Yhteiset tuotanto- ja korjauslaitokset Venäjän kanssa voisivat auttaa ylläpitämään Afrikan armeijoiden riippuvuutta venäläisistä aseista. Venäjän afrikkalaisille asiakkaille nämä tilat tarjoaisivat mahdollisuuden tehostaa teollisuustuotantoa ja luoda työpaikkoja. Angola ilmoitti 2019 suunnitelmistaan perustaa venäläisten aseiden valmistus- ja korjauslaitos maahan.[3]

Venäjän asemyynti tarjoaa lisäetuna puuttumisen ihmisoikeusehtoihin. Tämä tapahtui esimerkiksi, kun Nigeria kääntyi Venäjän puoleen Barack Obaman hallinnon estäessä toistuvasti asetoimitukset maahan. Venäjä ei aseta asemyyntinsä tai sotilaallisen yhteistyönsä ehdoksi demokraattisten normien noudattamista. Se ei myöskään välitä käsitellä joitakin mantereen pahimpia ihmisoikeuksien loukkaajia, kuten Sudania ja Zimbabwea.[3]

Maatalous

Kun Venäjä alkoi irtautua lännestä vuonna 2014 ja asetti vastapakotteita EU:n elintarvikkeille ja maataloustuotteille, se on siitä lähtien pitänyt Afrikkaa korvaavan tuonnin lähteenä. Venäjä on afrikkalaisten sitrushedelmien ensisijainen vientimarkkina, jonka kauppa kasvoi jyrkästi vuoden 2014 jälkeen, erityisesti Marokosta. Etelä-Afrikka lisäsi kalanvientiään Venäjälle samoihin aikoihin paljolti vastauksena norjalaisen lohen ja muiden eurooppalaisten merenelävien tuontikieltoon Venäjälle. Venäjä on yksi maailman suurimmista viljan viejistä ja se näkee potentiaalia Afrikan vehnän, maidon, siipikarjan ja sianlihan markkinoille.[3]

Venäjän ja useiden Afrikan valtioiden välisen maatalouskaupan kasvuun on liittynyt venäläisten lannoitteiden tuottajien tulo Saharan eteläpuolisille markkinoille. Venäjän yksityinen Eurochem aikoo käyttää Eritreasta hankittua potaskasulfaattia typpi-, fosfaatti- ja kaliumlannoitteiden valmistukseen Belgian ja Venäjän tehtaissaan. Uralchemin ja Uralkalin kerrotaan neuvottelevan lannoitteiden jakelukeskittymien rakentamisesta Sambiaan ja Zimbabween. Uralchem on ensisijainen ehdokas ostamaan osuuden Zimbabwen vaikeuksissa olevasta Chemplex-lannoitetuottajasta. Kuten timanttilouhinnassa, Zimbabwen eristyneisyys lännestä tarkoittaa, että Venäjä voi olla houkutteleva liikekumppani, mikä helpottaa venäläisten lannoiteyhtiöiden toimintaa ja maahantuloa.[3]

Sotilaallinen yhteistyö

Wagner
Pääartikkeli: Ryhmä Wagner#Afrikassa
Venäjän Ukrainan hyökkäystä tukeva mielenosoitus huhtikuussa 2022 Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa.

Wagnerin soturit ovat olleet aktiivisia Malin, Keski-Afrikan tasavallan, Mosambikin ja Libyan sodissa. He liittoutuvat sellaisten taisteluun joutuneiden johtajien ja miliisin komentajien kanssa, jotka voivat maksaa palveluistaan ​​käteisellä tai tuottoisilla kaivostoimiluvilla arvokkaisiin mineraaleihin, kuten kultaan, timantteihin ja uraaniin. Wagnerin joukot ovat kohdanneet usein syytöksiä kidutuksesta, siviilien murhista ja muista väärinkäytöksistä.[8]

Varsinaisten sotilasoperaatioiden lisäksi Wagner sekaantuu politiikkaan, tukee itsevaltaisia johtajia ja järjestää digitaalisia propagandakampanjoita. Se lahjoittaa ruokaa köyhille ja tuottaa Afrikkaan sijoittuvia toimintaelokuvia.[8] Elokuva Tourist (2021) ylistää niin sanottujen venäläisten ”sotilasohjaajien” tehtävää Keski-Afrikan tasavallassa ja se on dubattu myös sangoksi, paikalliseksi kieleksi.[9]

Kansainvälinen tutkimus on osoittanut, että Wagner-brändi on aktiivinen alueilla, jotka ulottuvat paljon turvallisuutta pidemmälle. Wagner ryhmä on saanut suuria voittoja hankkimalla arvokasta trooppista puutavaraa Keski-Afrikan tasavallasta. Banguin hallitus myönsi Wagnerin tytäryhtiölle rajoittamattomat hakkuuoikeudet 187 000 hehtaariin. Samanlainen tilanne on Keski-Afrikan tasavallassa olevassa Ndassiman kultakaivoksessa. Kanadalaiselta kaivosyhtiöltä peruutettiin toimilupa madagaskarilaisen yrityksen hyväksi, joka esiintyy Wagnerin tytäryhtiönä. The Africa Report -lehden tutkimus jäljitti, kuinka Wagner-verkosto toi raskaita kaivoslaitteita Kameruniin Doualan sataman kautta. Viikottain järjestettiin jopa kolme kuorma-autosaattuetta Banguista Doualaan kuljettamaan raaka-aineita, joita suojelevat Wagnerin jäsenet.[10]

Rahapulassa oleville Afrikan hallituksille voi olla houkuttelevaa maksaa Wagnerin palveluista kaivosoikeuksilla tai markkinoille pääsyllä. Niiden ei tarvitse siirtää rahaa tileiltään, vaan luvata, että he voivat hyödyntää kaivosta ilman ongelmia 25, 50 tai 100 vuoden ajan. Alkuvuodesta 2023 Wagner-konserni vaikutti monipuolistavan liiketoimintaansa Keski-Afrikan tasavallassa ja se vaikutti kiihdyttävän taloudellista toimintaansa Afrikassa. Erään analyytikon mukaan joissakin tapauksissa Wagnerin yksityisiä sotilasurakoitsijoita vedettiin taistelemaan Ukrainan sodassa, mutta toiset ovat edelleen jäljellä. Vähän ennen Ukrainan hyäkkäyssodan alkamisen vuosipäivää 24. helmikuuta 2023, The Wall Street Journal kertoi Yhdysvaltain tiedustelulähteisiin viitaten, että Wagner-ryhmä työskenteli paikallisten kapinallisten kanssa suunnitellakseen vallankaappausta Tšadissa.[10]

Analyytikon mukaan huolena on, että Wagner jatkaa etäpesäkkeiden muodostamista ja kasvua afrikkalaisessa kontekstissa, ellei tehdä toimenpiteitä näiden vaikutusten estämiseksi. Hän kehottaa eurooppalaisia kumppaneita ja maita työskentelemään paljon paremmin afrikkalaisten kollegoidensa kanssa.[10]

Diplomatia

Venäjän Afrikan politiikka vahvistettiin Vladimir Putinin ja Egyptin presidentti Abdel Fattah el-Sisin isännöimässä Venäjän ja Afrikan huippukokouksessa vuonna 2019 Sotšissa. Se oli ensimmäinen laatuaan ja siihen osallistui 43 Afrikan valtionpäämiestä. Kokous johti useisiin sopimuksiin, myös Moskovan ja Afrikan unionin välillä.[11] [12] Toinen Venäjän ja Afrikan välinen huippukokous oli tarkoitus pitää vuonna 2022, mutta se siirrettiin heinäkuulle 2023.[13][12]

Sergei Lavrovin vierailut

Venäjän johtava diplomaatti, pääministeri Sergei Lavrov on vieraillut tiheästi Afrikassa. Toukokuussa 2022 Lavrov vieraili Malissa, jossa hän sanoi, että Wagnerin soturit ovat Malissa ”kaupallisella perustalla”.[14] Heinäkuussa 2022 Lavrov vieraili Egyptissä,[15] Kongossa,[16] Etiopiassa,[17] Ugandassa[18] sekä Etelä-Afrikassa.[19] Tammikuussa 2023 Lavrov vieraili Etelä-Afrikassa, jossa maan pääministeri puolusti maansa, Kiinan ja Venäjän suunniteltuja yhteisiä sotaharjoituksia. Ukrainan hyökkäyssodan vuosipäivään osuvaan harjoitukseen osallistuu Venäjän hypersoonisia ohjuksia kantava sotalaiva.[20][21] Lavrov vieraili myös Swazimaassa,[22] Angolassa[23] ja Eritreassa.[24] Venäjän liittolaiset ovat Afrikan maita, jotka ovat ottaneet neutraalimman kannan Ukrainan hyökkäykseen.[24]

Sergei Lavrov vieraili Malissa 6. helmikuuta 2023 keskustemassa sotilasjuntan kanssa, joka pyytää Moskovan apua taistelussa islamistista kapinaa vastaan, joka on ollut maassa vuosien taisteluista huolimatta. Useat Malin viranomaiset ovat matkustaneet Moskovaan ja Mali on jo vastaanottanut Moskovasta lentokoneita ja hyökkäyshelikoptereita sekä useita satoja venäläissotilaita, joita Malin johtajat kuvailevat ohjaajiksi, jotka auttavat vahvistamaan sen puolustusta ja suvereniteettia. Ennen Lavrovin vierailua Mali karkotti maasta YK:n Malin viraston korkeimman ihmisoikeusasioiden edustajan.[25] Lavrov sanoi: "Näemme länsivaltojen reaktion suhteidemme kehitykseen ja olemme pahoillamme, että lännen negatiivinen asenne tasa-arvoisuuteen ja keskinäisen kunnioituksen periaatteisiin on jälleen negatiivinen."[26]

Mauritaniassa vieraillessaan Lavrov tarjosi Venäjän tukea taistelussa jihadismia vastaan Sahelissa. Lavrov sanoi kunnioittavansa maan asemaa suhteessa Ukrainan sotaan. Lokakuussa Mauritania äänesti YK:n päätöslauselman puolesta, joka vastusti neljän Ukrainan alueen liittämistä Venäjään. Mutta marraskuussa se pidättäytyi äänestämästä sotakorvauksista, jotka Venäjän olisi maksettava Ukrainalle.[27]

Sen jälkeen Lavrov vieraili Itä-Afrikan sotilasdiktatuurissa Sudanissa, jossa hän lupasi tukea hallituksen halulle poistaa YK:n pakotteet Sudanille. Lavrov neuvotteli Sudanin armeijan komentajan kanssa, joka johti lokakuussa 2021 sotilasvallankaappausta, joka esti Sudanin siirtymisen siviilihallintoon ja aiheutti tärkeän lännen avun leikkauksia. Lavrov sanoi Moskovan arvostavan niitä "suotuisia olosuhteita", jotka on luotu Sudanissa toimiville venäläisille kaivosyhtiöille.[28]

Osuus Sudanin konfliktissa

CNN:n teki heinäkuussa 2022 tutkimuksen, joka paljasti, että Moskovan ja Sudanin sotilasjohdon väliset suhteet olivat syvenemässä. Sudan myönsi Venäjälle pääsyn maan kultarikkauksiin vastineeksi sotilaallisesta ja poliittisesta tuesta. Suhde alkoi Venäjän vuoden 2014 Krimin miehityksen jälkeen, kun Venäjä alkoi käyttää Afrikan kultarikkauksia keinona kiertää länsimaisia pakotteita.

Vuoden 2022 laaja hyökkäys Ukrainaan ja sitä seurannut pakotteiden aalto kiihdyttivät Venäjän kultaryöstelyä Sudanissa. Venäjä tuki yhä enemmän sotilashallintoa ja lisäsi Wagnerin toimintaa maassa. Päivää ennen kuin Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan Sudanin Mohamed Hamdan Dagalo johti Moskovassa Sudanin valtuuskuntaa, joka oli edistämässä maiden välisiä suhteita.[29]

Aluksi tuotiin kaivos- ja sotilaskalustoa Venäjän Syyrian Latakian tukikohdan kautta. Myöhemmin paluukyydissä on viety kultaa, Sudanin viranomaisten mukaan maksamatta tulleja ja muita kuluja. Pelkästään helmi-kesäkuussa 2016 venäläiset rahtikoneet lensivät Latakiasta Port Sudaniin 16 lentoa. Mihail Hodorkovskin rahoittama Dossier-tutkimusryhmä on väittänyt, että Sudanin kultaa kuljetaan maailmalle myös maareittejä pitkin Keski-Afrikan tasavallan kautta. CNN:n nimettömältä lähteeltä Sudanin keskuspankista saaman dokumentin mukaan venäläiset salakuljettivat maasta vuonna 2021 yhteensä 32,7 tonnia kultaa.[30]

Ennen Sudanin konfliktin alkamista huhtikuussa 2023 Wagner toimitti Sudanin nopean tuen RSF-joukkoille ohjuksia auttaakseen taistelua maan armeijaa vastaan.[29]

Ukrainan sodan vaikutukset

Afrikan maat kärsivät eniten Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen suorista ja välillisistä seurauksista, mutta useat ovat olleet haluttomia tukemaan länsimaisia ​​kantoja eri syistä. Monet Afrikan valtiot ovat edelleen riippuvaisia Venäjän sotilasvarusteiden ja -palvelujen toimittamisesta maihinsa. Tämä on erityisen tärkeää niille itsevaltaisille Afrikan hallituksille, joilla on taipumus tukahduttaa oppositiota varsinkin sotilaallisin keinoin.[5]

YK:n yleiskokouksen hätäistunnossa 2, maaliskuuta 2022 käsiteltiin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Esimerkiksi Kenian, Ghanan ja Ugandan johtajat valittivat lännen poliittisesta kaksoisroolista. He pitivät sotilaallisia interventioita esimerkiksi Kosovossa, Afganistanissa, Irakissa, Syyriassa, Jemenissä, Somaliassa ja Libyassa enimmäkseen perusteettomina, kuten myös Yhdysvaltojen ja Naton väliintuloja monissa maissa. Joskus näitä interventioita on tehty väärillä vaatimuksilla, jotka rikkoivat räikeästi kansainvälistä oikeutta, ja jolla on ollut horjuttavia seurauksia koko alueelle. Lisäksi monilla entisillä Afrikan sosialistisilla valtioilla oli muita eettisiä ja poliittisia varauksia. Olihan Moskova oli tukenut Afrikan vapautusliikkeitä oleellisesti vuosikymmeniä kylmän sodan loppuun asti.[5]

Venäjän tuomitsevaa päätöslauselmaa tuki yhteensä 141 jäsenmaata, mutta Afrikan maiden äänestystulos jakaantui. Afrikan maista päätöslauselmaa tuki 28 maata, yksi maa Eritrea vastusti, 17 maata ei osallistunut äänestykseen, ja kahdeksan maata ei osallistunut istuntoon ollenkaan.[31][5]

Venäjän Ukrainan hyökkäyksen vuosipäivänä 24.2.2023 YK:n yleiskokouksessa Afrikan maista päätöslauselman puolesta äänesti 30 maata ja sitä vastusti kaksi, Eritrea ja Mali. Äänestämättä jätti 15 maata ja ääntä ei antanut seitsemän maata.[32]

Katso myös

Lähteet
  1. Russia in Africa Africa Center for Strategic Studies. Viitattu 26.1.2023. (englanniksi)
  2. Stephen Blank: Russia returns to Africa GIS Reports. 17.8.2018. Viitattu 28.2.2023. (englanniksi)
  3. Paul Stronski, Paul Stronski: Late to the Party: Russia’s Return to Africa Carnegie Endowment for International Peace. Viitattu 26.1.2023. (englanniksi)
  4. Iandolo, Alessandro: Soviet Policy in West Africa, 1957-64 St Antony’s College Thesis, International Relations Department of Politics and International Relations. 2011. University of Oxford.
  5. Kohnert, Dirk: The impact of Russian presence in Africa ResearchGate. Marcj 2022.
  6. admin37109: Russia’s Renewed Interests in the Horn of Africa As a Traditional and Rising Power Rising Powers in Global Governance - A Global Network for the Study of Rising Powers in Global Governance. 23.11.2021. Viitattu 26.1.2023. (englanniksi)
  7. Sauli Niinistö valtiovierailulle Etelä-Afrikkaan – nouseeko Putinin luovutus kansainväliselle rikostuomioistuimelle esiin keskusteluissa? Yle Uutiset. 25.4.2023. Viitattu 25.4.2023.
  8. Walsh, Declan: Putin’s Shadow Soldiers: How the Wagner Group Is Expanding in Africa. The New York Times, 31.5.2022.
  9. ”Turist”. Andrey Batov (käsikirjoitus). 3xMedia, Vesta. 2021-11-06.
  10. Wagner Group offshoots spread Russian influence in Africa – DW – 02/26/2023 dw.com. Viitattu 26.2.2023. (englanniksi)
  11. Vladimir Putin opens first Russia-Africa Summit – DW – 10/23/2019 dw.com. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  12. Putin Invites African Countries to Russia-Africa Summit in St. Petersburg Welcome to Fana Broadcasting Corporate S.C. Viitattu 10.5.2023. (englanniksi)
  13. Next Russia-Africa Summit to be held in St. Petersburg in July 2023 — Foreign Ministry TASS. Viitattu 27.1.2023.
  14. AFP-Agence France Presse: Russia's Wagner In Mali, Libya 'On Commercial Basis': Lavrov www.barrons.com. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  15. Russia’s Lavrov starts Africa tour with Cairo visit – DW – 07/24/2022 dw.com. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  16. Russia continues Africa charm offensive as Lavrov arrives in Congo euronews. 25.7.2022. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  17. Lavrov denigrates West’s stance towards Africa on Ethiopia visit www.aljazeera.com. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  18. Russian foreign minister arrives in Uganda as part of Africa tour www.aa.com.tr. Viitattu 27.1.2023.
  19. Lavrov tours Africa amid diplomatic isolation – DW – 07/25/2022 dw.com. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  20. Lavrov visit to South Africa: Pandor defends joint Russia-China military exercise BBC News. 23.1.2023. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  21. Why is South Africa's navy joining exercises with Russia and China? BBC News. 17.2.2023. Viitattu 17.2.2023. (englanniksi)
  22. Lavrov arrives in Kingdom of Eswatini as part of his African tour TASS. Viitattu 27.1.2023.
  23. Russia’s Lavrov blasts West ‘colonial methods’ in new Africa tour Al Arabiya English. 25.1.2023. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  24. Russia’s FM Lavrov meets Eritrean president on Africa tour www.aljazeera.com. Viitattu 27.1.2023. (englanniksi)
  25. Russia's Lavrov arrives in Mali for talks with junta leaders France 24. 7.2.2023. Viitattu 7.2.2023. (englanniksi)
  26. Lavrov pledges Russian military support on visit to Mali amid concern over abuses France 24. 7.2.2023. Viitattu 7.2.2023. (englanniksi)
  27. Lavrov offers Russia's support to Mauritania in fight against jihadism France 24. 9.2.2023. Viitattu 11.2.2023. (englanniksi)
  28. Russia’s Lavrov pledges support on lifting UN sanctions, defends Wagner on Sudan visit France 24. 9.2.2023. Viitattu 10.2.2023. (englanniksi)
  29. Nima Elbagir,Gianluca Mezzofiore,Tamara Qiblawi,Barbara Arvanitidis: Exclusive: Evidence emerges of Russia's Wagner arming militia leader battling Sudan's army CNN. 20.4.2023. Viitattu 21.4.2023. (englanniksi)
  30. Sudanin taistelut | Kullan salakuljetus sai Venäjän valitsemaan puolensa Helsingin Sanomat. 21.4.2023. Viitattu 21.4.2023.
  31. Hannah Ryder, Etsehiwot Kebret: Why African Countries Had Different Views on the UNGA Ukraine Resolution, and Why This Matters. CSIS, 15.3.2022. Center for Strategic and International Studies. Artikkelin verkkoversio. en
  32. Africa Live: Fifteen African states abstain in UN vote against Russia BBC News. Viitattu 24.2.2023. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.