Veles (jumala)

Veles on yksi niistä harvoista slaavilaisista jumalista, jonka palvonnasta voi löytää todisteita kaikkien slaavilaisten kansojen keskuudesta. Nestorin kronikka, historiallinen kronikka Kiovan Venäjän historiasta, on varhaisin ja tärkein tietolähde. Siinä mainitaan Volos-niminen jumala useita kertoja. Ensiksi hänet mainitaan Kiovan Venäjän ja bysanttihallitsijoiden välillä 900-luvulla tehdyn rauhansopimuksen yhteydessä, jossa slaavit vannovat valan jumaliensa Perunin ja Volosin kautta. Tässä Volos mainitaan karjan ja maanviljelijöiden jumalaksi, joka rankaisee valanrikkojia taudeilla. 900-luvun jälkipuoliskolla Veles tai Volos oli yksi niistä seitsemästä jumalasta, joiden patsaat ruhtinas Vladimir Suuri pystytti hallintokaupunkiinsa. Velesin patsas ei ilmeisesti kuitenkaan seissyt muiden vieressä kukkulalla ruhtinaan palatsin vieressä, vaan alempana kaupungissa torilla. Tämä ei merkitse ainoastaan sitä, että Veles liitettiin kaupankäyntiin, vaan näyttää ilmeisesti sen, että Perunin ja Velesin palvonta oli pidettävä erillisenä. Kun Perunin alttarit rakennettiin korkealle kukkuloille, oli Velesin paikka alhaalla.

Samanlainen asetelma voidaan havaita eteläslaavien keskuudessa. Heillä nimi Veles esiintyy vain paikannimissä: niistä tunnetuin on Velesin kaupunki Pohjois-Makedoniassa, jonka ylle kohoaa profeetta Elian kukkula (profeetta Elia korvasi paljolti Perunin kristinuskon saapumisen jälkeen). Vieläkin parempi esimerkki on kroatialainen Voloskon kaupunki, joka sijaitsee meren rannalla Učka-vuoren Perun-nimisen huipun juurella. Länsislaaveilla nimi esiintyy pääasiassa 1400- ja 1500-luvun tšekkiläisissä lähteissä, joissa se tarkoittaa joko lohikäärmettä tai paholaista.

Venäläiset filologit Vjatšeslav Ivanov ja Vladimir Toporov rekonstruoivat myytin Perunin ja Velesin välisestä taistelusta vertailemalla useita indoeurooppalaisia mytologioita sekä tutkimalla slaavilaisia kansantarinoita ja -lauluja. Ukkosenjumalan ja suuren käärmeen tai lohikäärmeen välinen taistelu on yhdistävä piirre kaikissa indoeurooppalaisissa mytologioissa. Myytin slaavilaisessa versiossa ukkosenjumala on Perun ja lohikäärme Veles. Nimen etymologia yhdistää Velesin intialaisen mytologian Vala-nimiseen loputtoman pitkään käärmeeseen, vedalaisen ukkosenjumala Indran vastustajaan. Samoin balttilaisessa mytologiassa paholainen Vels tai Velinas on ukkosenjumala Perkūnasin vihollinen. Hän on samankaltainen myös etruskien manalahirviön Vethan ja heettiläisten myrskyn jumalan vastustajan, Illujanka-lohikäärmeen, kanssa.

Kahden jumalan välinen vihollisuus selitetään slaavilaisessa myytissä sillä, että Veles varastaa Perunin pojan, vaimon tai karjaa. Se on myös haaste: Veles kohoaa valtavan käärmeen hahmossa alhaalta manalan loukoista kohti slaavien Maailmanpuun huippua, jossa Perun hallitsee. Perun hyökkää Velesiä vastaan salamoillaan, ja Veles pakenee piiloutuen tai muuttaen itsensä puiksi, eläimiksi tai ihmisiksi. Lopuksi Perun tappaa Velesin, ja Velesin varastama omaisuus palautuu taivaalta valuvana sateena. Tämä myytti selitti slaaveille vuodenaikojen vaihtumisen. Kuivat jaksot tulkittiin Velesin varkauden seurauksiksi, myrskyt ja salamat jumalten väliseksi taisteluksi. Sitä seurannut sade merkitsi Perunin voittoa ja maailmanjärjestyksen palautumista. Myytti oli syklinen ja toistui joka vuosi. Veles ei koskaan kuollut lopullisesti; hän muutti itsensä käärmeeksi, joka syntyy uudelleen nahkansa luotuaan.

Vaikka Velesin rooli tässä myytissä on negatiivinen, häntä ei pidetty ilkeänä ja pahantahtoisena jumalana. Monissa venäläisissä kansansaduissa Veles Pyhän Nikolauksen hahmossa itse asiassa suojelee köyhiä perheitä ja heidän karjaansa raivokkaalta profeetta Elialta, joka kuvaa vanhaa Perunia. Perunin ja Velesin välinen duaalinen kaksintaistelu ei ole hyvän ja pahan välinen vaan pikemminkin veden ja maan (Veles) sekä taivaan ja tulen (Perun) välinen vastakkainasettelu.

Muinaiset slaavit näkivät maailman valtavana puuna, jonka latvus ja oksat kuvasivat taivasta ja juuret manalaa. Kun Perunin uskottiin haukan tai kotkan hahmossa istuvan puun ylimmällä oksalla ja hallitsevan maailmaa, nähtiin Veles käärmeenä hallitsemassa kuolleiden maailmaa puun juuristossa. Manala ei ollut synkkä ja kammottava vaan pikemminkin vihreä ja vetinen maailma, jonka ruohotasangoilla oli ikuinen kevät ja jossa kuolleet paimensivat Velesin karjalaumoja. Maantieteellisesti Velesin valtakunta sijaitsi slaavien uskomuksen mukaan "meren takana", ja sinne myös muuttolinnut lensivät joka talvi. Kansantarinoissa tätä maata kutsutaan nimillä Virey tai Iriy. Joka vuosi hedelmällisyyden ja kasvillisuuden jumala Jarilo, joka myös vietti manalassa talvensa, palasi meren takaa ja toi kevään elävien maailmaan.

Veles lähetti myös säännöllisesti kuolleiden henkiä sanansaattajinaan elävien maailmaan. Hänen kunniakseen järjestetty juhla pidettiin lähellä vuoden loppua talvella, jolloin elävien ja kuolleiden maailman välinen raja heikkeni ja esi-isien henkiä palasi elävien keskuuteen. Tämä oli vanha pakanallinen velja noc (suuri yö), jonka muisto elää yhä monissa slaavilaisessa maissa vietetyssä koleda-juhlassa. Koledaa vietetään joulun ja helmikuun lopun välisenä aikana. Nuoret miehet pukeutuvat lampaanvillaisiin takkeihin ja irvokkaisiin naamareihin kulkien ympäri kylää meteliä pitäen. Taloissa isäntäväki toivottaa heidät tervetulleiksi ja antaa heille lahjoja. Näiden lahjojen uskottiin siirtyvän Velesille ja varmistavan hyvän onnen ja talon varallisuuden tulevalle vuodelle. Vihastuttamalla Velesin sai päälleen sairauksia.

Velesin kujeellinen luonne ilmenee hänen roolistaan myyttisessä taistelussa Perunin välillä samoin kuin koledan karnevaalimaisissa tavoissa. Monissa kulttuureissa esiintyy tällainen pilaileva, hämmennystä aiheuttava huijarijumala, ja tässä suhteessa Veles muistuttaa esimerkiksi kreikkalaista Hermestä ja skandinaavien Lokia. Näiden jumalien tavoin Veles oli yhteydessä taikuuteen. Velesin nimestä mahdollisesti juontuva sana volhv merkitsee joissakin slaavilaisissa kielissä yhä velhoa (esimerkiksi ven. волхв, velho, tietäjä tai noita), josta myös suomen velho-sanan on otaksuttu lainautuneen.[1] 1100-luvun venäläisessä eepoksessa Laulu Igorin sotaretkestä Bojan-taikuria kutsutaan Velesin pojanpojaksi. Koska taikuus liittyi kiinteästi musiikkiin, Velesin uskottiin olevan myös kiertelevien muusikkojen suojelusjumala. Joissakin Pohjois-Kroatian hääseremonioissa noudatettiin aina 1900-luvulle saakka tapaa, jonka mukaan musiikkia ei aloitettu ennen kuin sulhanen maljaa kohottaessaan läikytti hiukan viiniä maahan, mieluiten lähimmän puun juurelle.

Velesin tärkein käytännöllinen tehtävä oli slaavilaisten heimojen karjan suojelu. Häneen viitattiin usein nimellä skotji bog, karjajumala. Hänen tuntomerkkejään olivat härän tai pässin sarvet, samoin lampaan villa. Vaikka nimen Veles etymologia ei ole selvä, näyttää mahdolliselta että se periytyisi esi-indoeurooppalaisesta sananjuuresta *wel, joka merkitsi villaa. Slaavilainen kansanperinne näyttää tukevan tätä käsitystä: kuten sanottu Veles oli taikuuden jumala, ja joissakin kansan kertomuksissa ilmaus presti vunu (villan kutominen) tai erityisesti mustan villan kutominen viittaa maagisiin voimiin. Joissakin koleda-lauluissa lampaanvillaan pukeutuneet miehet laulavat kutovansa mustaa villaa.

Velesiä pidettiin paimenten suojelusjumalana, kun Perun sateen antajana oli maanviljelijöiden jumala. Velesillä oli kuitenkin osuus myös sadonkorjuussa. Monilla slaavilaisilla kansoilla, erityisesti venäläisillä, oli tapana sitoa leikkaamansa vehnän ensimmäiset tähkät amuletiksi, joka suojeli sadonkorjuuta pahoilta hengiltä. Tätä kutsuttiin "Velesin parran sitomiseksi". Useissa eteläslaavilaisissa kielissä on sellaisia sanontoja kuin primiti boga za bradu (tarttua jumalaa parrasta), jotka viittaavat hyvään onneen ja varallisuuden saavuttamiseen.

Kristinuskon saapumisen jälkeen Veles jakaantui useiksi hahmoiksi. Manalan jumalana ja lohikäärmeenä hänet samastettiin tietysti Saatanaan, mutta hyväntahtoisempi puoli yhdistyi moniin kristinuskon pyhimyksiin. Karjan suojelijana hänet yhdistettiin Pyhään Blasiukseen. Esimerkiksi Jaroslavlissa ensimmäinen Velesin pakana-alttarin päälle rakennettu kirkko omistettiin Blasiukselle, jota pidettiin paimenten suojelijana. Monissa itäslaavilaisissa kansantarinoissa Velesin korvasi Pyhä Nikolaus kenties sen vuoksi, että tätä pyhimystä kuvataan joskus vaurauden antajaksi ja tietynlaiseksi pilailijaksi.

On merkillepantavaa, että Velesiin yhdistettiin slaavilaisessa mytologiassa hyvin monipuolisia ominaisuuksia. Esimerkiksi Perunia ei koskaan kunnioitettu muuna kuin ukkosen ja myrskyn jumalana. Muissa indoeurooppalaisissa mytologioissa samanlaiset jumalat jakautuivat vähitellen useiksi jumaluuksiksi. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa ainakin neljä hahmoa jakaa samoja ominaisuuksia Velesin kanssa: Pan (musiikki ja karja), Hermes (taikuus ja pilailu), Haades (kuolema ja manala) ja Tyfon (ukkosenjumala Zeuksen käärmevihollinen). Vain kelttiläisestä mytologiasta löytyy monipuolisuudessaan Velesin veroinen jumala: Cernunnos, druidien, luonnon, sarvekkaiden eläinten ja šamanismin jumala, jonka tunnus oli sarvekas käärme tai sarvipäinen ihminen.

• Velesin kirja
• Vritra