Vatjalaiset

Vatjalaisia nimitetään monesti Inkerin alkuperäisasukkaiksi, mikä pitääkin paikkansa siinä määrin, että heitä ennen alueella asuttaneita kansoja ei tunneta. A. M. Tallgrenin teorian mukaan vatjalaiset polveutuvat Inkeriin Virosta tulleista asukkaista, jotka levittäytyivät Inkeriin 200–500-luvuilla. Inkeristä onkin löydetty virolaistyyppisiä hautauksia. Kuitenkin jo melko varhain hautaustavat alkoivat tyyliltään muistuttaa enemmän slaavilaisia tapoja, mikä viittaa siihen, että vatjalaiset joutuivat jo varhain sloveenien vaikutuksen alaisiksi. Vatjan lähimpänä sukukielenä pidetään varsin yleisesti viron kieltä. Aluksi sitä pidettiin lähempänä sukulaisena võrolle, mutta myöhemmin yleistyi käsitys sen läheisemmästä sukulaisuudesta virolle. Esimerkiksi Paul Ariste katsoo Narvajoen seudulla puhutun aikoinaan yhtenäistä viron murretta, josta vatja on sitten eristyksen kautta erkaantunut omaksi kielekseen. Vatjalaiset kutsuvatkin joskus kieltään nimityksen vad'd'aa tšeeli ohella nimellä maatšeeli, kun virolaiset taas kutsuvat omaa kieltään nimellä maakeel ja itseään nimellä maarahvas.[7]

Ensimmäiset kirjalliset tiedot vatjalaisista ovat peräisin keskiaikaisista venäläisistä lähteistä, joissa on mainintoja voď-kansasta. 1000-luvun alussa vatjalaiset olivat vielä itsenäisiä, mutta joutuivat vähitellen Novgorodin ruhtinaskunnan alaisuuteen. Vielä vuonna 1069 vatjalaisten kerrotaan hyökänneen Novgorodiin Polotskin ruhtinaan Vseslavin kanssa. Kuitenkin jo vuonna 1149 he osallistuivat Novgorodin liittolaisina sotaretkelle jäämejä vastaan. Novgorodilaiset käännyttivät vatjalaiset kristinuskoon 1100-luvun aikana. Yksi Novgorodin ruhtinaskunnan hallintoalue, Vatjan viidennes (venäjäksi Водская пятина, Vodskaja pjatina), oli nimetty vatjalaisten mukaan.[8] Jo tätä ennen vatjalaisten asuinalue on mainittu volost-nimisenä yksikkönä Novgorodin kronikoissa. Vielä sitäkin aikaisemmin oli käytössä nimitys Vatjanmaa muodoissa Watland ja Watlandia. Näitä nimityksiä käytettiin ainakin katolisissa asiakirjoissa, esimerkiksi paavin bullissa. A. M. Tallgren on arvioinut vatjalaisten elinalueen ulottuneen vielä 1200-luvulla Pohjois-Inkeriin sekä idässä Hatsinaan ja Hevaanjoen yläjuoksulle. Etelärajaa hän ei vatjalaisalueelle määritellyt, mutta arveli sen kulkeneen Outovan kaupungin kohdalla. Pljusajoen laakso venäläistyi pikkuhiljaa 800-luvun kuluessa, jolloin venäläisasutus alkoi erottaa vatjalaisia virolaisasutuksesta.[9]

Voď-nimityksellä uskotaan olevan yhteys Peipsijärveen, sillä ainakin järven luoteisrannikolla sijainnutta virolaista muinaismaakuntaa kutsuttiin Vaigaksi, mikä on samaa etymologista alkuperää vatja-sanan kanssa. Tämän seudun uskotaankin olevan osittain vatjalaisten asuttamaa.[8] Koillis-Viron ja etenkin Peipsijärven pohjois- ja luoteisosiin alettiin 1100-luvulla rakentaa niin sanottuja vatjalaisia kumpuhautoja. Ne ovat samankaltaisia kuin Luoteis-Venäjälle rakennetut kalmistot ja niiden rakentajien uskotaankin olevan kulttuurillisesti ja etnisesti samankaltaisia vatjalaisten kanssa. Kalmistoja rakennettiin 1200-luvulle saakka ja niiden rakentajien uskotaan olleen paikallista väestöä. Vatjalaisia myös muutti 1200-luvun alussa Virumaalle ja muualle Itä-Viroon. Muuttoaallon aiheutti ilmeisesti Luoteis-Venäjää vuonna 1215 vaivannut nälänhätä. Aikalaislähteissä mainitaan vatjalaisia paenneen kylistään tuolloin joukoittain. Viron puolelle muuttaneet vatjalaiset sulautuivat virolaisiin keskiajan kuluessa.[10]

Novgorodin luhistumisen jälkeen vatjalaisten alueet joutuivat Moskovan käsiin. Moskova karkotti monia vatjalaisia alueiltaan ja asutti heidän tilalleen venäläisiä. Näitä toimenpiteitä tehtiin erityisesti vuosina 1484 ja 1488. Moskovan vallan aikana alkoi myös ortodoksisen kirkon vaikutus levitä. Vuonna 1384 perustettiin Jaaman eli nykyisen Kingisseppin kaupunki, jonne tuli kirkko ja luostari. Varsinainen vatjalaisten käännytystyö alkoi kuitenkin vasta 1534, sen jälkeen kun Novgorodin arkkipiispa Makarius oli valittanut Moskovan suurruhtinaalle vatjalaisten palvovan edelleen vanhoja jumaliaan. Makarius sai valtuudet lähettää paikalle Ilja-munkin, jonka tehtäväksi tuli hävittää pakanalliset pyhätöt, uhrilehdot ja uhrikivet. Käännytystyö ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta, sillä vuonna 1548 silloinen Novgorodin arkkipiispa Feodosius lähetti samoihin tehtäviin pappi Nikiforin. Hiljalleen vatjalaisten käännyttäminen onnistui, ja heistä tuli hartaita ortodokseja.[11]

1200-luvun alussa katolisen kirkon lähetystyö alkoi saada jalansijaa Baltian maissa, ja huomio kohdistui myös Inkeriin. Paavi Aleksanteri nimittikin vuonna 1255 piispan Vatjan ja Karjalan alueita varten, joskaan ei ole tiedossa millä menestyksellä. Kalparitaristo teki sotaretken Inkeriin vuonna 1240 ja perusti sinne Kaprion linnan. Saksalaisen ritarikunnan Vinke von Overberg teki sotaretken Inkeriin vuosina 1444–1447 ja otti vatjalaisia sotavankeja, jotka kuljetettiin latvialaisen Bauskan kaupungin alueelle rakentamaan linnaa. Tästä ryhmästä muodostuivat kreevinit, jotka säilyttivät monia vatjalaisia tapoja aina 1800-luvun alkuun saakka.[8][12]

Dmitri Tsvetkov

1600-luvulla Ruotsin vallan aikaan vatjalaisia ja muita Inkerin ortodoksisia asukkaita yritettiin käännyttää luterilaisuuteen. Tässä ei mittavissa määrin onnistuttu, mutta se johti merkittävään ortodoksisen väestön muuttoon muualle Venäjälle.[13] 1600-luvulla Inkeriin alkoi muuttaa Itä-Suomesta luterilaista väestöä. Uskonto erotti suomalaiset tulokkaat ja vatjalaiset toisistaan, eikä heidän välistään sekoittumista juurikaan tapahtunut. Vatjalaiset sekoittuivat lähinnä inkeroisiin ja venäläisiin. Vatjalaisten alamäki alkoi maaorjuudesta, joka esti tehokkaasti heidän kehittymisensä kansana. Vielä vuonna 1848 vatjalaisia oli 32 kylässä 5 148[14], mutta vuoden 1926 väestölaskennassa enää 705[8].

Venäjällä passeihin merkitty kansallisuus ei usein tiennyt hyvää. Sen takia monet ilmoittivat kansallisuudekseen venäläisen.[15]

1900-luvun alussa vatjan kielelle kehitettiin kielioppia ja sanakirjoja, mutta kieli ei enää siirtynyt uusille sukupolville 1930-luvun jälkeen. Vatjalainen Tarton yliopistossa opiskellut Dmitri Tsvetkov kehitti vatjalle kirjakieltä 1920-luvulla, mutta hän kuoli ennen kuin sai sen kokonaan valmiiksi[16]. Stalinin aika oli Inkerin asukkaille tuhoisaa. Pahimmat vainovuodet olivat 1937 ja 1938, jolloin väestöä tapettiin, vangittiin, karkotettiin ja vietiin työleireille.[15]

Toisen maailmansodan aikana suurin osa vatjalaisista evakuoitiin yhdessä Inkerin muun suomensukuisen väestön kanssa Suomeen. Vatjalaisten ei onnistunut integroitua Suomeen yhtä hyvin kuin inkeriläisten, ja he kohtasivat uskontonsa vuoksi ryssävihaa. Osa evakuoiduista jäi asumaan Viroon. Sodan jälkeen Suomeen evakuoidut palautettiin Neuvostoliittoon, jossa heidät siirrettiin pois kotiseuduiltaan. Vatjalaiset saivat luvan palata kotiseuduilleen vuonna 1956, mutta monet heidän asunnoistaan olivat jo paikalle muuttaneiden venäläisten käytössä.[17]

Perinteisesti useimmat vatjalaiset osasivat puhua sujuvaa venäjää sekä inkeroista. Joissakin kylissä inkeroinen oli vatjalaisten keskuudessa jopa useammin käytössä kuin vatja. Vatjaa käytettiin niin sanottuna kyökkikielenä eli kotioloissa, kun taas venäjää ja inkeroista käytettiin kylällä. Kaikki kirkolliset toimitukset suoritettiin venäjäksi. Vatjalaiset kutsuivat itseään joskus izooreiksi, koska inkerikot olivat kansallisuutena tunnetumpia. Tätä termiä käytettiin etenkin silloin kun haluttiin erottaa Inkerin ortodoksiset suomalaiset kansat luterilaisista inkeriläisistä.[3] 1900-luvun alussa vatjalaiset koululaiset osallistuivat inkerikkojen kanssa inkeroisenkieliseen perusopetukseen[26]. Vuonna 2000 kielentutkija Mehmet Muslimov kehitti vatjalle sen länsimurteeseen perustuvat kirjakielen[14]. Viime aikoina etenkin vatjalaisten nuorten kiinnostus kieleen on kasvanut[27]. Vatjalaisten kansalliseepos on yhteinen inkerikkojen kanssa, ja sen nimi on Pääskölintu – päivälintu. Teoksen on laatinut Arvo Survo.[28]

Kreevineitä Latviasta kansallispuvuissaan

1200–1700-luvuilta peräisin olevista hautalöydöksistä on löydetty lähinnä samanlaisia vaatteita kuin käytettiin samaan aikaan Virossa, mutta omaleimaisiakin piirteitä oli[8]. Vatjalaisten perinteisistä miestenasuista ei ole paljon tietoa, koska he vaihtoivat puvustuksensa venäläistyyliseen jo melko varhain. Vanhoissa vatjalaisissa miestenpuvuissa suosittiin valkoista kangasta. Miehet käyttivät vuoden ympäri valkoisia pellavasta tehtyjä housuja (kaatsõt), joita pidettiin talvisin yllä kaksi paria. Miehet käyttivät myös Pohjois-Virossa tavattua pitkää vaaleaa villakankaista takkia (kauhtana). Talvivaatteisiin kuului lampaannahkaturkki. Hatut olivat yleensä venäläistyyppisiä lippalakkeja, mutta käytössä oli myös huopa- ja olkihattuja. Naisten asusteissa oli eroja sen mukaan, oliko nainen naimaton vai naitu. Vatjalaistytöt pitivät hiuksiaan hajallaan, jolloin pään ympärillä oli kaksi tai kolme verkkonauhaa. Tämä tapa on ollut yleinen itämerensuomalaisilla kansoilla. Käytössä oli myös patalakkia muistuttanut päähine (pääsie(t) tai pääs's'e), joka oli koristeltu kauttaaltaan lasihelmillä. Samanlaista päähinettä on tavattu muualtakin Itä-Euroopasta. Toisin kuin tytöt, vaimot ovat pitäneet lyhyitä hiuksia tai jopa ajeltua päätä.[29] ja toisten lähteiden mukaan vihkimisen jälkeen[8] vatjalaisnaiset käyttivät vaaleaa pyyheliinan tapaista huivia, jonka toinen pää sidottiin pään ympärille ja toisen annettiin roikkua vapaana. Tämän päälle saatettiin laittaa silkkiliina, joka oli pieni neliskulmainen silkillä kirjailtu liina. Paitana käytettiin pellavapaitaa, ja etenkin kesäisin mekko oli käytössä vain harvoin. Käytössä oli myös päällyspaita (ummikko) jollaista käyttivät myös inkerikot. Ummikon lisäksi naiset käyttivät vielä liinakankaasta tehtyä puseroa (ihat). Käytössä oli myös hurtstuthame, joka on myös inkerikkojen käytössä. Tämän hameen kanssa käytettiin usein monenlaisia vyössä riippuvia kangaskaistaleita, joista koristeellisempia olivat kaatőri ja koittana.[29]

Maaorjuuden takia vatjalaiset olivat perinteisesti melko köyhiä pienviljelijöitä. Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vuonna 1861. Vatjalaiset harjoittivat kaskeamista (sőrtő) ja luonnonniittyjen kydöttämistä (tšytys). Kaskeaminen tapahtui yleensä pienissä vesakkometsissä. Ennen kasken polttoa puut ja pensaat kaadettiin ja suurimmat rungot kuivatettiin. Joskus oli tapana rikkoa maan pinta kuokalla ennen kaskeamista. Kaskimaata käytettiin yleensä kolme vuotta, jonka jälkeen sen annettiin levätä tai siitä tehtiin lannoittamalla vakiopelto. Kydöttämistä harjoitettiin etenkin kaalimaiden teossa, mutta myös kesantopeltoja uudelleen käyttöön otettaessa. Pellot jaettiin "nuoramaiksi" eli nuoralla jaetuiksi pitkiksi kaistaleiksi (saka). Maa kynnettiin ensimmäisen kerran leikkuun jälkeen. Jos pellolta leikattiin syksyllä toukovilja, sen annettiin olla seuraavana kesänä kesantona, jolloin siihen kylvettiin talvivilja. Lannoitteena käytettiin lantaa. Tärkeimpiä viljakasveja olivat ruis, ohra ja kaura. Kuitukasveista viljeltiin pellavaa ja hamppua. Vilja kuivatettiin riihessä (riga).[30]

Tuotantoeläimistä vatjalaisilla oli lehmiä, hevosia, ankkoja ja hanhia sekä vähemmässä määrin vuohia. Eläimet nimettiin iän ja sukupuolen mukaan. Esimerkiksi naudoista nuorin oli vasikka ja sitä seurasivat őhva (hieho) tai mulikka (nuori sonni), ärtšä (sonni) ja naitõttu ärtšä (härkä).[31] Karjan pääravintona oli ennen luonnonheinä, jota koottiin luonnonniityiltä. Kesällä karja söi itse laitumelta. Vatjalaisilla oli kyläpaimenia, jotka veivät koko kylän karjan pelloille. Karjalla ja hevosilla oli omat kyläpaimenensa.[8] Kyläpaimenen apuna saattoi olla myös koira. Paimenen varustukseen kuului pitkä tuohesta tai puusta tehty torvi ja ruoska. Perinteinen tapa oli laskea karja ulos Yrjön päivänä (23. huhtikuuta). Joissain kylissä oli tapana savuttaa karja suitsukkeilla tai kutsua pappi siunaamaan eläimet ennen niiden ulospäästöä.[32]

Metsästys ei ole ollut tärkeä elinkeino vatjalaisille, sillä paikallinen aateli oli varannut metsästysoikeuden itselleen. Kylien läheisyyteen tiedetään rakennetun sudenkuoppia (suőőhavvat). Kettuja ja jäniksiä on pyydetty raudoilla ja lintuja lintuansoilla. Mehiläistenhoito on vanha mutta jo kauan sitten kadonnut tapa vatjalaisten keskuudessa. Mehiläisiä hoidettiin usein luonnonpesissä, joita joskus suojattiin karhuilta lyömällä puun tyveen teräviä rautakoukkuja. Joskus metsässä olleista pesäpuista sahattiin pölkky, joka tuotiin sitten kotipihaan.[33]

Kalastusta harjoitettiin joissa, järvissä ja Suomenlahdella. Vatjalaisten keskuudessa säilyi pitkään monia alkukantaisia kalastuskeinoja, kuten ahraimella ja nuijalla pyynti. Talvisin harjoitettiin nuottakalastusta. Kalastajat kokosivat nuottakuntia (artelli) ja tekivät retkiä Suomenlahdelle jopa Suomenlahden ulkosaarille saakka. Retket saattoivat kestää kauan, ja niiden aikana asuttiin jäälle jalaksilla vedetyssä lautamajassa (pudka).[8] Nuottakunnassa oli yleensä noin 12 henkilöä, jotka valitsivat joukostaan kalastusvedet hyvin tuntevan päällikön.[34] Päällikköä kutsuttiin ennen vanhaan skipperiksi. Skipperi hoiti myös kalojen myynnin. Kolhoosien aikana skipperin paikan otti brigadiiri.[35]

Tärkein kaupan keskus oli Pietari. Monet vatjalaiset toimivat Pietarissa ajureina tai tehdastyöläisinä, mikä nopeutti osaltaan kansan häviämistä.[8]

Vatjalainen nukke vuodelta 1935 Kansallismuseon näyttelyssä.

Vatjalaiset asuivat kummuille tai joenvarsille ryhmittyneissä ryhmä- tai rivikylissä. Venäläinen raittikylämalli ei koskaan yleistynyt heidän keskuudessaan.[8] Mäillä asuvilla oli tapana nimittää itseään nimellä mätšiläiset eli mäkeläiset, kun taas laaksoissa asuvia kutsuttiin nimityksellä orgulaiset eli laaksolaiset. Paikkaa, jonne rakennukset oli sijoitettu, kutsuttiin nimityksellä kuja, mikä tarkoitti myös kyläkatua yleensä.[36] Vatjalaisten asuinrakennus oli koto ja sen asuintupa riihi. Vatjalaisten on arveltu asuneen joskus virolaistyylisissä riihituvissa, mutta tapa on myöhemmin kadonnut. Tätä teoriaa tukee kreevinien tapa kutsua asuintaloaan riiheksi.[8] Koto muodostuu kahdesta eri puolesta, asuinhuoneesta ja katoksesta eläinsuojineen. Yksi vanhimmista säilyneistä piirteistä talossa oli erillinen makuuteltta sängyn kohdalla. Tätä sääski- ja kärpäsverhoa nimitettiin uutimeksi (uutimő, uutőmő). Vatjalaisilla oli käytössä myös saunat, joita ei tosin ollut joka perheellä. Saunattomat perheet kävivät peseytymässä naapureilla. Saunaa on käytetty peseytymisen ohella synnytyshuoneena.[37]

Vatjalaisten varhaisesta uskonnosta ei tiedetä paljoa, mutta se lienee muistuttanut muiden itämerensuomalaisten kansojen uskomuksia. Vatjalaiset käännytettiin kristinuskoon 1100-luvun alkupuolella, ja siitä lähtien he ovat olleet ortodokseja, mikä on osaltaan nopeuttanut heidän sulautumistaan venäläisiin ja toisaalta ehkäissyt sulautumista alueen suomalaisiin inkeriläisiin.[8] Vatjalaisilla oli erilaisia pyhiä paikkoja, jotka liittyivät yleensä eri pyhimysten palvontaan. Tällaisia paikkoja olivat etenkin kaivot ja entisaikaiset ristit, mutta myös puut ja kappelien rauniot. Vielä 1900-luvun alussa Jarvikoisten kylässä tiedetään harjoitetun pyhän puun palvomista. Puun ympärille oli tehty hirsiaitaus, jossa pidettiin juhlia. Joillakin pyhillä paikoilla uskottiin olevan parannusvoimaa. Korvettulassa oli kiviraunion päällä kasvanut pähkinäpuu, jonka edessä käytiin kumartamassa sairauksien sattuessa.[38]

Tyypillinen vatjalainen ruokatarvike oli hapantaikinasta tehty ruisleipä. Hapantaikinasta tehtiin myös piirakoita, jotka täytettiin tyypillisesti perunamuusilla tai kaalilla. Siitä tehtiin myös eräänlaisia kakkuja, jotka päällystettiin rahkapiimällä ja joita syötiin lähinnä merkkipäivinä. Häitä varten leivottiin ruistaikinasta litteitä ja pyöreitä kursi nimisiä kakkuja. Kursikakut ovat yleisiä myös muualla ortodoksisessa maailmassa. Puuroa (rooppa) keitettiin joko joka päivä tai runsaasti kerrallaan. Puuro toimi ikään kuin leivän lisänä ja sitä valmistettiin tyypillisesti ohrasuurimoista. Toinen ruokalaji oli velli. Keitoksista yleisimpiä oli perunamuhennos (omennois). Tähän ja muihin ruokalajeihin käytettiin aikoinaan hamppuöljyä, joka korvasi etenkin paastoaikana ruokarasvoja. Lihaa ja kalaa ei yleensä valmistettu kovin pitkälle. Kala kuivatettiin, ja syötäessä se piti ensin keittää sen pehmentämiseksi. Liha suolattiin syksyllä ja ripustettiin kuivumaan seuraavana keväänä. Kalan tai lihan savustaminen ei tiettävästi ole ollut yleisessä käytössä. Tuoretta maitoa saivat vain pikkulapset, aikuiset joivat hapatettua maitoa. Voita valmistettiin venäläisestä kerman kuumentamistavasta poiketen aina kirnuissa. Tee yleistyi ruokajuomana venäläisvaikutuksen myötä. Olut (őlut) oli pitojuoma ja arkipäivien juomana oli oluen valmistuksen sivutuotteena syntyvä taari. Olutta tehtiin ohrasta, rukiista sekä kaurasta.[39]

Perinteisiä soittimia olivat paimentorvi (truba, razok), säkkipilli (rakkotötö) sekä kantele (gusli, guusla). Kitara (gitari) ja mandoliini (mandalina) olivat uusia tulokkaita 1900-luvun alussa. Eniten käytetty soitin oli haitari (garmoni), joka tuli käyttöön 1800-luvun lopulla. Haitaria soitettiin erityisesti juhlissa. Ne olivat suosittuja, sillä tsaarinaikana ne olivat hyvin halpoja. Paimentorvi tehtiin katajasta tai paatsamasta. Torveksi sopiva puu halkaistiin kahtia ja koverrettiin. Sitten osat sidottiin yhteen tuohella. Säkkipilli tehtiin lehmän virtsarakosta. Se puhdistettiin ja käsiteltiin hiekalla ja tuhkalla, minkä jälkeen se kuivatettiin. Kantele tehtiin koivusta tai lepästä. Kieliä siinä oli joko 12, seitsemän tai viisi. Kannel ei ollut vatjalaisten keskuudessa yhtä suosittu kuin esimerkiksi virolaisilla, ja sen käyttö väheni 1900-luvulla.[40]