Vatikaani

Vatikaanivaltion kartta.

Vatikaani on yksi Euroopan kääpiövaltioista, ja se on täysin Rooman kaupungin ympäröimä. Vatikaanissa ei ole lainkaan vesistöjä, eikä siellä harjoiteta maanviljelyä, vaan pinta-alasta 100 prosenttia on kaupunkimaastoa. Vatikaanilla ei myöskään ole minkäänlaisia luonnonvaroja, eikä maassa ole teollisuutta.[1] Vatikaani sijaitsee samannimisellä kukkulalla, jonka lähellä virtaa Tiberjoki.[9] Vatikaanin kukkula on loiva, eivätkä korkeuserot ole kovinkaan suuria. Vatikaanin korkein kohta sijaitsee nimeämättömässä paikassa 75 metrin korkeudella merenpinnasta; alin kohta on 19 metrin korkeudella.[1]

Vatikaanivaltion 44 hehtaarin alueeseen kuuluu suurimmaksi osaksi muurein ympäröity Vatikaanin kukkulan alue Pietarinkirkon välittömässä läheisyydessä.[9] Pietarinkirkon ja sen edessä olevan aukion lisäksi Vatikaanivaltion alueella sijaitsevat paavin Apostolinen palatsi, Vatikaanin museot (joiden yhteydessä on Sikstuksen kappeli ja paavillinen pinakoteekki eli maalauskokoelma), Vatikaanivaltion hallintorakennus eli kuvernementti sekä muita hallintorakennuksia, sveitsiläiskaartin kasarmi, L’Osservatore Romano -lehden toimitus ja painotalo, pieni osa Paavali VI:n audienssihallista sekä laaja Vatikaanin puutarha.

Vuoden 1929 lateraanisopimusten mukaan sekä Pietarinkirkko että sen edessä oleva Pietarinaukio ovat avoinna yleisölle. Vaikka aukio kuuluukin Vatikaanivaltioon, turvallisuudesta sen alueella vastaa Italian poliisi eikä sveitsiläiskaarti. Poliisin valtuudet päättyvät kuitenkin Pietarinkirkkoon johtavien portaiden juurelle. Erityisten seremonioiden ajaksi Pietarinaukio voidaan myös sulkea yleisöltä. Tällöin myös poliisivoimien on vetäydyttävä pois aukiolta Italian valtion alueelle.

Vatikaanivaltion ja Italian välinen raja ei ole selkeä saksalaisen hautausmaan Camposanto Teutonicon kohdalla eikä Paavali VI:n audienssihallissa. Rajanvedossa on virallisissakin kartoissa pieniä eroja. Käytännössä rajan täsmällisellä kululla ei ole merkitystä, koska Pyhä istuin nauttii näillä alueilla erityisiä, nk. eksterritoriaalioikeuksia. Niiden perusteella alueet ovat paavin suorassa hallintavallassa, vaikka ne kuuluvatkin Italian valtion alueeseen.[9]

Camposanto Teutonicon ja Paavali VI:n audienssihallin lisäksi Pyhä istuin nauttii eksterritoriaalioikeuksia useilla alueilla ja useissa rakennuksissa Rooman sisä- ja ulkopuolella.[10] Oikeudet perustuvat vuoden 1929 lateraanisopimuksiin. Alueet eivät siis kuulu Vatikaanivaltioon, mutta ne ovat silti paavin hallinnassa ja hänen jurisdiktionsa alaisia. Kansainvälisen oikeuden kannalta niiden asemaa voidaan siis verrata vieraiden valtioiden suurlähetystöjen alueisiin. Lisäksi ne kuuluvat Vatikaanin posti- ja puhelinlaitoksen piiriin, ja niillä noudatetaan Vatikaanivaltion oikeusjärjestystä. Tärkeimmät eksterritoriaalialueista ovat varhaiskristilliset basilikat San Giovanni in Laterano eli Lateraanibasilika, Santa Maria Maggiore ja San Paolo fuori le mura.

Lateraanisopimusten mukaan jokainen Italian valtion alueella sijaitseva kirkko, jossa paavi suorittaa ulkopuolisilta suljetun uskonnollisen seremonian, on tämän seremonian ajan eksterritoriaalinen.

Vatikaanin ilmasto: talvet ovat leutoja ja sateisia; talvi kestää syyskuusta toukokuuhun. Toukokuusta syyskuuhun ilmasto on kuuma, ja kesät ovat kuivia.[1]

Pääartikkeli: Kirkkovaltio

1300-luvulle saakka paavillinen hallinto sijaitsi Lateraanipalatsissa. Vatikaani (lat. mons Vāticānus) tarkoitti Tiberjoen oikealla puolella sijaitsevaa kukkulaa, jolla antiikin aikana sijaitsi keisari Neron rakennuttama Vaticanuksen sirkus. Kukkulan nimi tulee etruskista, vaikka aiemmin sen on uskottu johdetun latinan ’ennustajaa’ tarkoittavasta sanasta vates (vrt. vāticinātiō ’ennustus’).[11][12] Sirkuksen pohjoispuolella sijaitsi pieni hautausmaa, jonne oletetaan haudatun apostoli Pietari.[13] Pian alueelle rakennettiin ensimmäinen kirkko ja 300-luvulla suurempi Konstantinuksen basilika.[14] Näin Vatikaanista tuli keskeinen pyhiinvaelluskohde. Seuraavina vuosisatoina alueelle rakennettiin lisää rakennuksia, jotka tarjosivat pyhiinvaeltajille majapaikan. 800-luvulla paavi Leo IV rakennutti alueen suojaksi linnoituslaitteet (civitas leonina). Paavin katedraalikirkkona pysyi kuitenkin edelleen Lateraanikirkko.

Rooman valtakunnan romahdettua paavit perustivat Kirkkovaltion niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjaan vedoten. Vuonna 751 tämä oikeus vahvistettiin. Lahjakirjassa keisari Konstantinus antaa paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomaan ja Länsi-Rooman kaupunkeihin.[15] Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville annettiin keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo.[15] Konstantinukselle jäi lahjakirjan mukaan Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä oli paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet.[15] Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla.[15]

Paavien palattua Avignonista Roomaan vuonna 1377 ja skisman päätyttyä Vatikaanista tuli paavillisen hallinnon, kuurian, Kirkkovaltion ja koko katolisen kirkon keskus. Skisman jälkeen uutta kirkollista yhtenäisyyttä pyrittiin korostamaan suuriluonteisilla, vuosisatoja kestäneillä rakennushankkeilla. Esimerkiksi Pietarinkirkko korvattiin uudella, entistä suuremmalla kirkolla.

Kirkkovaltio laajeni samanaikaisesti. 1800-luvulle saakka se kattoi nykyisen Keski-Italian. Vuonna 1798 Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta se julistettiin kuitenkin tasavallaksi, jonka alueet liitettiin vuonna 1808 Italian kuningaskuntaan.[16] Wienin kongressissa Kirkkovaltio perustettiin jälleen uudestaan.[16]

Italian yhdistymisvaiheessa kuningas Viktor Emanuel II miehitti Kirkkovaltion sotilaallisesti vastoin paavi Pius IX:n tahtoa.[17] Tästä alkoi Vatikaanin vankeutena tunnettu aika, jolloin paavinistuin säilytti viileät suhteet Italian valtioon ja jolloin paavit kieltäytyivät poistumasta Pietarinkirkon lähialueilta.[17] Pius IX:tä seuranneet paavit pitivät edelleen suhteet Italiaan kylminä. Pius IX:tä paavinistuimelle seurasi ensin Leo XIII, sitten Pius X ja Pius XI:n edeltäjä Benedictus XV. Vasta Benedictus XV:n pontifikaatin aikana alkoivat jonkinasteiset neuvottelut Italian valtion kanssa.

Paavi Pius XI.

Vuonna 1922 paaviksi valittu Pius XI halusi lopettaa Italian ja Pyhän istuimen välisen riidan ja onnistuikin tässä.[18] Jo vuonna 1919, jolloin Benedictus XV oli ollut paavina, oli aloitettu neuvottelut paavillisen kuurian ja Italian valtion välillä. Ennen virallisia neuvotteluja Pius XI:n aikana oli käyty myös muutamia epä- ja puolivirallisia neuvotteluja Italian kanssa.[19]

Pius XI kävi 1929 virallisia neuvotteluja fasistisen Italian johtajan Benito Mussolinin kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin samana vuonna lateraanisopimukset, jotka takasivat Vatikaanille itsenäisyyden ja katoliselle kirkolle suosituimmuusaseman Italiassa.[20] Sopimukset siis perustivat Vatikaanin valtion, ja ne antoivat myös takaisin paavinistuimen riippuvuuden ja paaville määräysvallan Vatikaanissa.[19] Lateraanisopimuksissa sovittiin myös konkordaatista Italian ja paavinistuimen välillä.[19] Konkordaatin seurauksena katolisuudesta tehtiin valtionuskonto ja kouluissa alettiin opettaa uskontoa katolisen kirkon mukaisesti.[19] Paavinistuin sai lisäksi korvauksia sitä kohtaan Italian ja paavinistuimen kiistassa saamistaan vääryyksistä. Korvausten summa oli 1 750 miljoonaa Italian liiraa.[19] Paavi joutui tekemään itsekin vastapalveluksen Mussolinille, kuten esimerkiksi lopettamaan fasisteja vastustavan kristillisen kansanpuolueen tukemisen.[20] Paavi Pius XI kielsikin pappeja osallistumasta politiikkaan, jolloin muun muassa kansanpuoluetta johtava Luigi Sturzo lähti vapaaehtoisesti maanpakoon.[20]

Pääartikkeli: Paavi

Paavi Franciscus on Vatikaanivaltion suvereeni päämies.

Valtiomuodoltaan Vatikaanivaltio on teokratia, ja valtion perustuslain mukaan ylin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja oikeusvalta Vatikaanivaltiossa kuuluu paaville.[21] Vatikaanivaltio on siis absoluuttisesti hallittu monarkia. Paavi on samanaikaisesti sekä Vatikaanivaltion päämies että katolisen kirkon johtaja. Paavi on katolisessa kirkossa Rooman piispa, ja koska apostoli Pietarin katsotaan kirkon piirissä hoitaneen myös tätä virkaa, pidetään paavia katolisessa kirkossa Pietarin seuraajana. Täten paavilla katsotaan olevan ylivalta-asema kirkon piirissä. Vaikka Vatikaanivaltiolla itsellään ei olekaan suurta poliittista painoarvoa, paavilla on lukuisia kansainvälisiä vaikutusmahdollisuuksia, ja virallisena noin miljardin katolilaisen hengellisenä johtajana hänellä itsellään on myös poliittista painoarvoa.

Paavillisen kuurian palatsi Vatikaanissa.

Vaikka paavi onkin suvereeni valtionpäämies, paavillinen kuuria hoitaa katolisen kirkon organisaatiota. Kuuria koostuu pääosin kuuriakardinaaleista, eli kuuriassa työskentelevistä kardinaalin arvon saaneista katolilaisista, sekä alemmista virkamiehistä. Kuuria jakaantuu muun muassa kongregaatioihin, jotka vastaavat kukin omasta alastaan.[22] Kongregaation johtajana toimii yleensä korkea-arvoinen kardinaali; esimerkiksi uskonopin kongregaatiota johti aikanaan myöhemmin paavina toiminut Benedictus XVI. Kuurian tehtäviin kuuluu myös muun muassa erilaisten kansainvälisten kokousten järjestäminen katolilaisten hengellisten johtajien kesken.[23]

Paavillisen kuurian virastoista kaikkein tärkein on valtiosihteeristö, jonka johtajana toimii kardinaalivaltiosihteeri, joka on samanaikaisesti myös kardinaalikollegion johtaja.[24] Valtiosihteeristö vastaa tehtävistöltään ja asemaltaan maallisissa valtioissa toimivia ulkoministeriöitä.[24]

Kuuria pääsee pääosin työskentelemään itsenäisesti, mutta se on aina paavin määräysvallan alainen. Samoin korkeimpien kuurian johtajien virka on aina sidoksissa hallitsevaan paaviin; paavin kuollessa suurin osa kuurian johtajista menettää asemansa.[25] Yleensä uusi paavi kuitenkin nimittää vähintään osan kuurian johdosta takaisin virkoihinsa, vaikkakaan tähän ei ole minkäänlaista pakkoa, ja yleensä paavi vaihtaakin ainakin kuurian johtoa oman politiikkansa mukaisiin henkilöihin.

Joukko kardinaaleja kokoontuneena paavi Johannes Paavali II:n hautajaisiin.

Pääartikkeli: Paavi : Kuolema, virasta eroaminen ja uuden paavin valinta

Paavin valta-aseman takia sisäpoliittiset muutokset ovat mahdollisia vasta paavin kuoleman jälkeen. Kukin paavi harjoittaa paavinkautensa eli pontifikaattinsa aikana sellaista politiikkaa kuin haluaa, ja ainoastaan hallitsevalla paavilla on mahdollisuus päättää tämän politiikan sisällöstä. Paavia on mahdotonta erottaa virastaan[26], joten käytännössä paavi pystyy harjoittamaan haluamaansa politiikkaa aina elämänsä loppuun asti.

Paavin valta lakkaa kuitenkin olemasta heti hallitsevan paavin kuoltua. Tällöin katolinen kirkko joutuu sedisvakanssiin eli tilaan, jossa paavin piispanistuin on tyhjänä. Paavillinen valta siirtyy tällöin kardinaalikollegiolle. Nimellisesti korkeinta valtaa paavin kuoleman jälkeen pitää camerlengo-niminen kardinaalikamariherra, jonka tehtäväksi siirtyy paavinvaalin eli konklaavin järjestäminen.

Konklaavi on käytännössä ainoa tilanne, jossa kardinaalit voivat konkreettisesti muuttaa paavillisen politiikan kurssia. Konklaaveissa onkin yleensä nähtävissä muutoshalu kardinaalien keskuudessa; diplomaattista paavia seuraa uskonnollinen paavi ja pitkäaikaista paavia lyhytaikainen paavi.[26] Tästä syystä edellisen paavin lähipiiriin kuuluneilla kardinaaleilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia konklaavissa, vaan kollegio pyrkii usein etsimään edellisestä paavista erottuvaa ehdokasta.[26]

Konklaavin kulun ennustaminen on kuitenkin usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin, ja vaali onkin usein yllätyksellinen. Tätä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: ”joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina”.[27] Valinnan ennustamattomuutta lisää se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kasaan.[27] Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita.[27]

Vatikaanivaltio on Pyhän istuimen hallintovallan alainen. Kansainvälisoikeudellisesti Pyhä istuin on kansainvälisen oikeuden valtioton subjekti, joka edustaa ulospäin paavinistuinta ja katolista kirkkoa. Vatikaanivaltiolla ei ole omia suurlähettiläitä, vaan sitä edustavat Pyhän istuimen nimittämät lähettiläät ja suurlähettiläät eli nuntiukset. Näillä on kuitenkin Vatikaanivaltion kansalaisuus, niin kauan kuin he ovat Pyhän istuimen diplomaattisessa palveluksessa.

Pyhällä istuimella on pysyvän tarkkailijan status Yhdistyneissä kansakunnissa ja lisäksi se on tarkkailijana tai täysjäsenenä monissa YK:n alajärjestöissä. Vatikaanivaltio on nykyisin ainoa kiistatta itsenäinen valtio joka ei ole YK:n varsinainen jäsen. Pyhän istuimen alaisuudessa olevat, eksterritoriaalioikeuksien alaiset eksklaavit Roomassa ja sen ympäristössä eivät kuulu Vatikaanivaltion valtioalueeseen.

Pyhän istuimen ulkopoliittiset suhteet: tummanvihreällä diplomaattisuhteet ja vaaleanvihreällä muut poliittiset suhteet.

Pyhä istuin vastaa Vatikaanivaltion ulkopolitiikasta. Paavit ovat jo historiansa ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien harjoittaneet ahkeraa ulkopolitiikkaa, jossa paavinistuin on pyrkinyt puuttumaan muiden valtioiden ja myös kirkkokuntien sekä piispanistuinten toimintaan. Nykyaikana Vatikaanin ulkopolitiikka on yhä aktiivista, ja paavi suorittaakin useita valtiovierailuja eri maihin ja ottaa usein kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.

Varsinkin paavi Johannes Paavali II:n (paavina 1978−2005) aikana paavi sai paljon näkyvyyttä maailman mediassa, ja Johannes Paavali II:n poliittinen painoarvo ja moraalinen valta oli merkittävää. Esimerkkinä voidaan pitää Vatikaanin ja paavin toimintaa kommunistisessa Puolassa, Johannes Paavali II:n kotimaassa, missä vuonna 1980 Puolan kansalaisten ja kommunistihallinnon välinen kiista kärjistyi entisestään Solidaarisuus-liikkeen perustamisen takia. Samalla Vatikaani tuki liikettä, vaikkakin vain hiljaisesti.[28] Kommunisminvastaisen solidaarisuusliikkeen tunnustamista 31. elokuuta 1980 voidaan pitää voittona Vatikaanille, vaikkei valtio ollutkaan virallisesti puuttunut asiaan.[29] Huolimatta katolisen kirkon osallistumattomuudesta solidaarisuusliikettä koskeviin neuvotteluihin, sillä lienee kuitenkin ollut vaikutusta tapahtumiin.[29] Johannes Paavali II:n vierailu kommunistisessa Puolassa aiheutti suoranaisen paavia seuraavan kansanliikkeen, ja paavi huomioitiin suurena uhkana aina Neuvostoliitossa asti.[30]

Pyhän istuimen edustaja Brasilian senaikaisen presidentti Luiz Inácio Lula da Silvan kanssa vuonna 2006.

Vatikaanivaltion ulkopolitiikkaan paavin välityksellä kuuluvat myös paavien suorittamat vierailut eri valtioissa. Vierailut yleistyivät erityisesti Paavali VI:n (paavina 1963−1978) aikana, ja hän olikin ensimmäinen kaikilla viidellä mantereella vieraillut paavi.[31] Hän vieraili pontifikaattinsa aikana muun muassa Israelissa, Intiassa, Italiassa, Yhdysvalloissa, Portugalissa, Turkissa, Kolumbiassa, Sveitsissä, Ugandassa, Pakistanissa, Filippineillä ja Australiassa.[32] Matkojensa aikana paavi osallistui useisiin erilaisiin kokouksiin ja tapahtumiin, esimerkiksi kansalliseen eukaristiaa käsittelevään konferenssiin Italiassa.[33] Lisäksi paavi tapasi matkoillaan useita valtionpäämiehiä. Myöhemmin paavi Johannes Paavali II rikkoi Paavali VI:n hallussa olleen paavien matkustusennätyksen käymällä yhteensä 129 valtiossa, ja matkojen yhteispituudeksi tuli toista miljoonaa kilometriä.[34]

Johannes Paavali II suoritti myös useita moraalisiksi ulkopoliittisiksi avauksiksi katsottavia vastaanottoja ja vierailuita. Hän vastaanotti 1982 PLO:n johtajan Jasser Arafatin Vatikaanissa. 1986 hän vieraili Roomassa juutalaisessa synagogassa. 1989 Johannes Paavali II vastaanotti Vatikaanissa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin. 1995 paavi tapasi vierailullaan Etelä-Afrikan tasavallassa poliittisena vankina tunnetuksi tulleen Nelson Mandelan apartheid-rotusorron lakkauttamiseen pyrkineestä Afrikan kansalliskongressista (ANC). 1998 Kuubassa hän tapasi maan presidentin Fidel Castron. Vuonna 2001 hän vieraili moskeijassa Syyriassa.

Yksi esimerkki Pyhän istuimen suhteista toisiin valtioihin on Pyhän istuimen ja Kiinan väliset suhteet, jotka ovat viime aikoina viilentyneet. Syynä on kiista oikeudesta nimittää piispoja. Vatikaanivaltio ja paavi pitävät oikeutenaan nimittää tai vähintäänkin hyväksyä uusien piispojen nimitykset, mutta Kiinan hallitus pitää tätä sen sisäisiin asioihin puuttumisena. Viime aikoina Kiina onkin nimittänyt muutaman piispan ilman paavin hyväksyntää. Kiinan ja Vatikaanin välejä on myös hiertänyt kysymys Taiwanista.[35] Kiinan kansantasavallan kommunistihallitus onkin arvostellut paavia ja Pyhää istuinta diplomaattisuhteista Taiwaniin.[35] Vuonna 1999 Kiinan hallitus esti paavin vierailun Hongkongissa juuri Taiwaniin solmittujen diplomaattisuhteiden vuoksi.[35]

Vatikaanivaltiolla on ollut perustamisestaan saakka suhteita diktatuureihin, ensimmäisenä Mussolinin johtamaan fasistiseen Italiaan. Paavi Pius XI hyväksyi 1933 konkordaatilla kansallissosialismin ja Hitlerin johtaman puolueen.[36][37][38]

Sveitsiläiskaartin sotilas.

Pääartikkeli: Sveitsiläiskaarti

Sveitsiläiskaarti vastaa yhdessä Vatikaanin santarmien kanssa Vatikaanivaltion sisäisestä järjestyksestä. Nimi "sveitsiläiskaarti" johtaa juurensa siitä, että sen sotilaat, kaikki sata, koulutetaan Sveitsissä.[39]. Sveitsiläiskaarti on itse Vatikaanin valtiota vanhempi, ja se perustettiin keskiajalla (tarkemmin sanoen vuonna 1506[39]) paavi Julius II:n käskystä, kun tämä halusi Vatikaania turvatakseen tuoda Kirkkovaltioon palkkasotilaita Helvetiasta.[40] Sveitsiläiskaarti on näin ollen maailman vanhin armeija. Se on joutunut taisteluun vain kerran historiassaan, kun se 1527 puolusti paavia keisari Kaarle V:n sotajoukkoja vastaan[39]

Vuonna 1929 solmittujen lateraanisopimusten mukaan Italian valtio vastaa Vatikaanin ulkoisesta turvallisuudesta.[41] Sveitsiläiskaartin lisäksi Vatikaania suojaavat sen muurit.

Lainsäädäntövaltaa Vatikaanivaltiossa hoitaa, mikäli paavi ei varaa päätösvaltaa itselleen tai delegoi sitä jollekulle kuurian kardinaaleista, seitsemästä kardinaalista koostuva Vatikaanivaltion paavillinen komissio. Paavi nimittää sen jäsenet viideksi vuodeksi kerrallaan. Komissio työstää lakiehdotukset, jotka valtiosihteeristö tarkastaa ja lähettää edelleen paaville hyväksyttäväksi. Komissio on pääasiassa vastuussa Vatikaanin talous- ja finanssipolitiikasta.

Käytännön toimeenpanovallasta vastaa Vatikaanivaltion hallintovirasto. Sen johtaja on samalla myös Vatikaanivaltion asioista vastaavan paavillisen komission johtaja. Hänen apunaan on hallintoviraston johtajana toimiva yleissihteeri, joka johtaa keskushallintoa. Tärkeät hallinnolliset kysymykset alistetaan paavilliselle komissiolle tai valtiosihteeristölle ja sitä kautta viime kädessä paaville.

Oikeusjärjestelmä koostuu alioikeudesta, vetoomustuomioistuimesta ja viraltapano-oikeudesta. Oikeusistuimet käyttävät paavin niille delegoimaa valtaa, ja ne antavat tuomionsa paavin nimissä. Perustuslain mukaan hänellä on oikeus ottaa mikä tahansa riita- tai rikosasia käsiteltäväkseen missä tahansa oikeusprosessin vaiheessa ja siirtää sen käsittely toiseen instanssiin tai ratkaista asia itse.[41] Tällaisessa tilanteessa kaikki muut oikeudelliset keinot menettävät merkityksensä. Myös mistä tahansa oikeusistuimen päätöksestä voi vedota paaviin.

Pietarinkirkko nähtynä Castel Sant'Angelon suunnasta.

Vatikaanissa sijaitsee useita kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia. Esimerkiksi Pietarinkirkko, jossa on yhdistetty sekä renessanssityyliä että barokkia, on merkittävä historiallinen rakennus. Kirkko on peräisin 1600-luvulta, vaikkakin sen rakennustyöt aloitti jo paavi Julius II vuonna 1506. Pietarinkirkko valmistui vuonna 1615, ja se vihittiin käyttöön vuonna 1626. Pietarinkirkko on maailman suurimpia kirkkoja; sen pituus on 212 metriä, korkeus 133 metriä, pinta-ala 23 000 m² ja tilavuus yli 60 000 m³. Kokonsa perusteella Pietarinkirkko on maailman suurin uskonnollinen rakennus[62], vaikkakin joidenkin olemassa olevien kirkkojen pinta-ala sekä korkeus ovat sitä suurempia.[63] Nykyisin Pietarinkirkko on pääosin paavin käytössä. Pienen Vatikaanin alueelle mahtuu myös apostolisena palatsina tunnettu rakennuskompleksi, johon kuuluu Sikstuksen kappeli.

Paavien kiinnostuksen kulttuurisesti merkittävien rakennusten tekemiseen taustalla oli tärkeässä osassa paavi Nikolaus V:n pontifikaatti 1400-luvulla. Nikolaus oli tieteiden ja taiteiden suosija, ja hänen merkityksensä varsinkin Vatikaanin bibliofilialle oli merkittävää. Nikolaus V katsoikin, että oppineistolle suunnattujen kirjoitusten lisäksi kirkon tuli myös tarjota oppimattomalle kansalle vaikuttavia rakennuksia.[64] Kuolinvuoteellaan paavi sanoikin kardinaaleilleen:

»Jotta voisimme tehdä kestävän vaikutuksen sivistymättömien mieleen, meidän täytyy antaa heille jotain katseltavaa. Mikäli kansan uskonto perustuu vain opinkappaleisiin, se jää heikoksi ja horjuvaksi. Mutta mikäli Pyhän istuimen arvovalta tulee esille majesteetillisissa rakennuksissa ja katoamattomissa muistomerkeissä, jotka näyttävät olevan itsensä Jumalan perustamia, niin usko tulee kasvamaan ja vahvistumaan sukupolvesta toiseen, ja koko maailma tulee omaksumaan ja kunnioittamaan sitä.»

Michelangelon Viimeinen tuomio.

Vatikaanivaltion kuuluisimmat maalaukset ja freskot ovat Michelangelon maalaamat Sikstuksen kappelin koristukset.

Kappelin kuuluisimmat freskot ovat Michelangelon Luomiskertomus ja Viimeinen tuomio. Viisi katon keskellä olevista yhdeksästä maalauksesta kuvaa luomiskertomusta: Valon ja pimeän erotus, Auringon ja kuun luominen, Taivaan ja veden erotus ja kahdessa erillisessä kuvakentässä Aatamin ja Eevan luominen. Jumalan kuva esiintyy näissä freskoissa sellaisena kuin se on elänyt ihmisten mielissä sukupolvesta toiseen. Hänellä on vakaa katse, ryppyinen otsa ja tuulessa liehuva harmaa tukka ja parta. Lyhennetyn perspektiivin ansiosta hän näyttää joissain kuvissa tulevan taivaasta suoraan katsojaa kohti.

Tunnetuin ja vaikuttavimpana pidetty luomiskertomuksen kuvista on Aatamin luominen. Michelangelon freskossa Jumala antaa ihmiselle elämän koskettamalla tätä sormenpäällä. Aatami makaa maassa, ja Jumala lähestyy enkelien kannattamana ja laajaan viittaan kääriytyneenä kuin purjehtien avaruudessa. Aatami näyttää heräävän syvästä unesta ja katsoo hartaana Jumalan isällisiä kasvoja. Hän jaksaa vaivoin nostaa kättään ja ojentaa etusormeaan. Käsien kosketus on kuvan sommittelun keskipiste ja siihen on keskitetty koko maalauksen jännitys ja energia. Tätä Michelangelon sommittelua pidetään yhtenä taidehistorian suurimmista saavutuksista ja se on eräs tunnetuimmista kuvataiteen teoksista.

Paratiisista karkotuksessa Michelangelo ilmaisi tapahtumien dramatiikan karun pelkistetyssä maisemassa. Aatamin ja Eevan vartalot ovat pelokkaasti kyyryssä ja heidän kasvoillaan on kärsivän vääristynyt ilme. Nainen ei ole tässä esitetty yksin syylliseksi vaan kummatkin näyttävät jakavan syyllisyytensä. Paratiisia esittävässä kuvassa Aatami ja Eeva on kehystetty heitä ympäröivään tilaan, mutta karkotuksen jälkeen he näyttävät joutuneen uhkaavan äärettömään ympäristöön.

Viimeinen tuomio on alttariseinällä oleva jättiläismäinen fresko, jossa on yli 390 ihmishahmoa. Michelangelo ei tehnyt kuvaan kehystä, joten teos on kuin osa kappelin seinien ulkopuolelle jatkuvaa laajaa kokonaisuutta. Jeesus on valtaistuimellaan pyhimysten keskellä ratkaisemassa elävien ja kuolleiden kohtalon. Maria on painautunut häntä vasten. Pelastetut nousevat alhaalta haudoistaan enkelten tukemina taivaaseen. Alhaalla oikealla näkyvät kadotukseen tuomitut matkalla manalaan, jossa heitä odottavat pelottavat paholaiset. Michelangelo oli tässä kuvauksessaan selvästi saanut vaikutteita Danten Jumalaisen näytelmän Helvetistä.

Michelangelon Pietà.

Vatikaanin Pietarinkirkko ei ole pelkästään arkkitehtuurisesti merkittävä rakennus; se sisältää myös joukon keskiajan merkittävimpien taiteilijoiden teoksia.

Gian Lorenzo Bernini oli mukana koristamassa Pietarinkirkon sisätiloja tekemällä kirkkoon useita merkittäviä taideteoksia. Atriumin baldakiini eli alttarikatos, joka hallitsee Pietarinkirkon sisätilojen arkkitehtuuria, on Berninin veistämä.[65] Kolmenkymmentä metriä korkea alttarikatos on työstetty erittäin tarkasti, ja se onkin täynnä erilaisia yksityiskohtia.[65] Berninin käsialaa on myös paavi Aleksanteri VII:n muistomerkki.

Kirkossa on lukuisia huomattavia veistoksia.[66] Niihin kuuluvat muun muassa Michelangelon kuuluisa, vuonna 1499 valmistunut veistos Pietà,[67] joka esittää neitsyt Mariaa sylissään kuollut Jeesus. Alkujaan veistos valmistettiin Konstantinuksen basilikaa varten, mutta myöhemmin se siirrettiin uudempaan Pietarinkirkkoon. Veistosta pidetään yhtenä Michelangelon tuotannon tärkeimmistä teoksista.[65]

Pietarinkirkossa on myös Pollaiuolon, Canovan ja Thorvaldsenin veistämät paavien muistomerkit. Pietarinkirkossa oleviin lukuisiin paavien muistomerkkeihin kuuluvat Gregorius XIII:n muistomerkki, Klemens XIII:lle rakennettu monumentti[68] ja Johannes XXIII:n muistoksi pystytetty muistomerkki.[68] Pietarinkirkon paavien muistomerkit edustavat eri aikakausien tyylisuuntia. Berninin toteuttamat Aleksanteri VII:n ja Urbanus VIII:n muistomerkit ovat barokkia, kun taas Pollaiuolon tekemä Sixtus IV:n muistomerkki on renessanssityylinen.[65]

Paavi Sixtus IV nimittää Sacchin johtamaan Vatikaanin kirjastoa.

Pääartikkeli: Vatikaanin kirjasto

Paavien harjoittaman tieteen historiassa merkittäväksi virstapylvääksi voidaan katsoa paavi Nikolaus V:n pontifikaatin vuosina 1447–1455. Nikolaus V oli ensimmäinen humanistisista paaveista, ja hän suosikin suuresti tieteitä ja taiteita. Vatikaanin tieteitä kyseinen paavi tuki erityisesti kirjojen osalta, sillä innokkaana bibliofilian harrastajana hän päätti perustaa Roomaan kirjasto ”oppineiden yhteiseksi hyväksi” ja hankkia sinne ”kaikki kreikkalaiset ja latinalaiset kirjat, jotka ovat paavin ja apostolisen istuimen arvoisia”.[69] Nikolaus V keräsi kirjoja ympäri Eurooppaa lähettämällä asiamiehiään etsimään niitä, ja hänen kuollessaan paavinistuimelle jäi haltuunsa kyseisen aikakauden laajin kirjakokoelma, joka käsitti yli 1 200 käsikirjoitusta.[70] Näiden joukossa oli useita kreikankielisten antiikin filosofien kuten Aristoteleen teoksia, joita Nikolaus V:n Roomaan hankkineet idästä tulleet oppineet olivat kääntäneet. Nikolaus V:n toiminnan seurauksena syntyikin Vatikaanin kirjasto Biblioteca Apostolica Vaticana, joka on yhä erittäin merkittävä tieteellinen kirjasto.[70]

1800- ja 1900-luvun vaihteessa hallinneen paavi Leo XIII:n toimiin kuuluu Vatikaanin arkistojen avaaminen tutkijoiden käyttöön vuonna 1883. Paavi perusteli päätöstään avata arkistot myös protestanttisille tutkijoille sanoen: ”Kirkolla ei ole mitään pelättävää totuudessa.”[71] Leo XIII:n päätöksen seurauksena useat Euroopan valtiot perustivat Roomaan omia tutkimuslaitoksiaan. Samalla valtiot lähettivät historiantutkijoitaan tutustumaan arkistoihin. Lisäksi tutkijoiden työtehtäviin kuului jäljentää omaa maataan koskevia asiakirjoja. Leo XIII arvosti tieteellistä tutkimusta muutenkin, minkä seurauksena hän muun muassa modernisoi Vatikaanin observatorion.

1900-luvulla hallinnut paavi Pius XI oli Nikolaus V:n tapaan tieteitä ja taiteita tukenut paavi. Vasta lateraanisopimusten ja niiden tuomien korvausten jälkeen Pius XI saattoi alkaa taloudellisesti auttaa tieteitä ja taiteita. Pius XI:n toimiin kuuluikin muun muassa paavillisen tiedeakatemian uudelleenorganisointi, jonka jäseneksi otettiin esimerkiksi suomalainen Nobelin palkinnon myöhemmin voittanut tiedemies Artturi Ilmari Virtanen. Pius XI lisäsi myös Vatikaanin kokoelmiin lähetyshistoriallis-etnografisen museon.[72]

Pius XI myös kartutti Vatikaanin kirjaston kokoelmia, olihan hän itsekin entinen kirjastonhoitaja.[72] Huomattavien lahjoitusten vastaanottamisten lisäksi Pius XI myös osti erilaisia kokoelmia.[72] Ensimmäisen maailmansodan mullistusten takia markkinoilla liikkui paljon erilaisia kirjastoja, joista suuri osa oli hajonneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alueelta.[72] Sivistyneen humanistipaavi Nikolaus V:n tapaan Pius XI lähetti asiamiehiä ympäri Eurooppaa hankkimaan Vatikaaniin kirjallisuutta sekä käsikirjoituksia.[72]

Vatikaania hallinnoiva Pyhä istuin omistaa myös Vatikaanin observatorion, joka on yksi maailman vanhimmista tähtitieteellisistä instituuteista.[73] Paavien kiinnostus tähtitiedettä kohtaan voidaan ajoittaa paavi Gregorius XIII:nteen, joka muun muassa kutsui jesuiittoihin kuuluvia matemaatikkoja ja tähtitieteilijöitä tekemään tieteellistä tutkimustyötä. Nykyinen Vatikaanin observatorio juontaa juurensa paavi Leo XIII:n julistukseen Ut Mysticam, joka julkaistiin vuonna 1891.[73] Alkujaan observatorio sijaitsi eräällä kukkulalla Pietarinkirkon takana, mutta paavi Pius X antoi sille uuden ja suuremman sijaintipaikan Vatikaanin puutarhojen alueelta.[73] Vasta paavi Pius XI siirsi observatorion toiminnan pois Vatikaanista paavin kesäasunnolle Castel Gandolfoon.[73] Entistä Vatikaanin observatoriota Vatikaanin alueella ei myöskään voitu enää 1980-luvulla käyttää Rooman valosaasteen takia, joten observatoriolle perustettiin toinen tutkimuslaitos Italian ulkopuolelle Yhdysvaltain Arizonaan.[73] Jesuiittojen hallinnoiman teleskoopin spektroskooppi on nimetty Luciferiksi.[74]