Vastapaavi

Vastapaavi (lat. antipapa) tarkoittaa katolisen kirkon historiassa henkilöä, joka vastusti Rooman laillisesti valittua piispaa eli paavia, pyrki ottamaan hallintaansa paavin valtaistuimen ja onnistui jossain määrin yrityksessään. Vastapaavin määritelmä on abstrakti ja laaja, eikä siinä oteta huomioon kaikkien historiallisten tapausten monimutkaisuutta.[1]

Useat vastapaavin valinneet konklaavit ovat historiantutkimuksen näkökulmasta epäselviä puutteellisesti säilyneiden ja puolueellisten asiakirjojen vuoksi. Toisinaan jopa vastapaavien aikalaiset eivät pystyneet tietämään kuka oli sillä hetkellä todellinen paavi. Siksi on mahdotonta laatia täydellistä luetteloa vastapaaveista, mutta yleensä tunnustetaan, että heitä oli vähintään 37 vuosina 217–1439. Savoijin herttua Amadeus VIII ("Felix V") (1439–49) oli viimeinen historiallinen vastapaavi.[1]

Vastapaavien nousun syyt

Historiallisesti vastapaaveja on noussut monista syistä; Seuraavat ovat esimerkkejä:

  • Kahden henkilön valinta paaviksi maallisten viranomaisten vaaleihin puuttumisen vuoksi. Vuonna 418 keisarillinen prefekti ja Bysantin hovin tukema ryhmä valitsivat paaviksi Eulaliuksen. Muu papisto valitsi kuitenkin paaviksi Bonifatius I:n, jonka keisari tunnusti lopulta oikeaksi paaviksi.[1]
  • Kahden henkilön valinta ja kiistasta seurannut kolmannen ehdokkaan valinta. 600-luvulla Paschal ja Theodorus kilpailivat paaviudesta, eikä kumpikaan suostunut luopumaan virasta. Lopulta paaviksi nousi kolmas ehdokas Sergius I. 1300-luvulla paavin virallinen asuinpaikka siirrettiin Avignoniin Ranskaan. Tästä ajanjaksosta, jolloin paavinistuin sijaitsi Avignonissa, käytetään myös nimitystä Avignonin vankeus. Tämä johti katolisen kirkon ns. suureen skismaan, joka alkoi vuonna 1378. Skisman jatkuessa Pisan kirkolliskokous valitsi vuonna 1409 kolmannen paavin. Katolinen kirkko pitää nykyään Roomassa valtaa pitäneitä paaveja todellisina paaveina, ja Avignonin ja Pisan paaveja vastapaaveina. Skisman katsotaan päättyneen 11. marraskuuta 1417, kun Martinus V nousi paaviksi.[1]
  • Muutos paavin valintatavassa. Vuonna 1059 paavi Nikolaus II:n julistama uusi paavinvalintamenettely poisti Saksan keisareilta vaikutusvallan paavinvalinnassa ja myös rajoitti Rooman aatelin vaikutusmahdollisuuksia. Muutokset johtivat vastapaavi Honorius II:n valintaan. Keisari tunnusti lopulta todelliseksi paaviksi Aleksanteri II:n.[1]

Nykypäivän "vastapaavit"

Nykypäivänä paaviksi julistautuneet, jäsenmäärältään pienten uskonnollisten ryhmien johtajat lähtevät useimmiten oletuksesta, että Johannes XXIII:n aikana aloitetun ja Paavali VI:n aikana päätetyn Vatikaanin toisen ekumeenisen konsiilin (11. lokakuuta 1962 – 8. joulukuuta 1965) päätökset olivat laittomia. Näin ollen kanonisen lain mukaan Pyhä istuin oli jäänyt tyhjäksi konsiilin harhaoppisuuden vuoksi, kun Johannes XXIII oli tullut paaviksi ja konsiili päättynyt. Tämä muodosti väärän uskon (Novus Ordo, ”uusi järjestys”) kirkon.

Näin ollen Pius XII:n 9. lokakuuta 1958 tapahtuneen kuoleman jälkeen Johannes XXIII, Paavali VI ja muut heidän jälkeensä valitut paavit eivät olisi olleet kanonisen lain mukaisia paaveja, koska paavin valinta itsessään olisi ollut pätemätön lain 188. pykälän perusteella.lähde?

Historioitsijat eivät lue nykypäivänä paaviksi julistautuneita henkilöitä historiallisten vastapaavien joukkoon.

Epätäydellinen luettelo vastapaaveista
  • Pyhä Hippolytus (teki sovinnon Paavi Pontianuksen kanssa ja kuoli marttyyrinä), 217–235
  • Novatianus, 251–258
  • Felix II (sekoitettu samannimisen marttyyrin kanssa ja siksi pidettiin pitkään oikeana paavina), 355–365
  • Ursicinus (Ursinus), 366–367
  • Eulalius, 418–419
  • Laurentius, 498–499, 501–506
  • Dioscorus (mahdollisesti laillinen, koska oli Bonifatius II:n vastaehdokas, mutta kuoli 22 päivää valintansa jälkeen), 530
  • Theodorus (vastapaavi Paschalin vastustaja), 687
  • Paschal (vastapaavi Theodoruksen vastustaja), 687
  • Theofylactus, 757
  • Constantinus II, 767–768
  • Philippus (korvasi lyhyen aikaa vastapaavi Constantinus II:n: oli vallassa päivän ja sitten palasi luostariinsa), 768
  • Johannes, 844
  • Anastasius III Bibliothecarius, 855
  • Christophorus, 903–904
  • Bonifacius VII, 974, 984–985
  • Donus II, noin 974
  • Ioannis Philagatos (Johannes XVI), 997–998
  • Gregorius VI, 1012
  • Sylvester III, 1045
  • Giovanni Mincio (Benedictus X), 1058–1059
  • Pietro Cadalus (Honorius II), 1061–1064
  • Guibert Ravennalainen (Klemens III), 1080 & 1084–1100
  • Theodoric, 1100–1101
  • Adalbert, 1101
  • Maginulf (Sylvester IV), 1105–1111
  • Maurice Burdanus (Gregorius VIII), 1118–1121
  • Thebaldus Buccapecuc (Celestinus II) (laillinen, mutta suostui Honorius II:n opposition paaviksi ja jälkikäteen laskettu vastapaaviksi), 1124
  • Pietro Pierleoni (Anacletus II), 1130–1138
  • Gregorio Conti (Victor IV), 1138
  • Ottavio di Montecelio (Victor IV) (kaksi samannimistä vastapaavia), 1159–1164
  • Guido di Crema (Paschal III), 1164–1168
  • Giovanni Strumalainen (Callixtus III), 1168–1178
  • Lanzo Sezzalainen (Innocentius III), 1179–1180
  • Pietro Rainalducci (Nikolaus V), vastapaavi Roomassa, 1328–1330
  • Robert Genovalainen (Klemens VII), Avignonin linjan vastapaavi, 20. syyskuuta 1378–16. syyskuuta 1394
  • Pedro de Luna (Benedictus XIII), Avignonin linjan vastapaavi, 1394–1423
  • Pietro Philarghi Aleksanteri V, Pisan linja vastapaavi – mahdollisesti myös laillinen paavi, 1409–1410
  • Baldassare Cosa Johannes XXIII, Pisan linjan vastapaavi, 1410–1415
  • Gil Sanchez Munoz (Klemens VIII), Avignonin linjan vastapaavi, 1423–1429
  • Bernard Garnier (Benedictus XIV), Avignonin linjan vastapaavi, 1425–1430?
  • Jean Carrier (Benedictus XIV ‘II’), Avignonin linjan vastapaavi, 1433–?
  • Savoyn herttua Amadeus VIII (Felix V), 5. marraskuuta 1439–7. huhtikuuta 1449

Lähteet
  1. antipope Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.1.2020.

    Aiheesta muualla

    Katso myös
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.