Vastakirjoitus Prakseaalle

Tertullianus kirjoitti teoksen noin vuonna 213. Tuohon aikaan hän oli montanolaisuuden vaikutuspiirissä, mikä ei kuitenkaan juuri näy teoksen sisällössä. Teos on suunnattu samaan aikaan vaikuttanutta monarkianismia vastaan. Kyseinen harhaoppi kuvasi Jumalan yhdeksi persoonaksi. Oppi oli saanut vaikutteita kreikkalaisesta filosofiasta, ennen kaikkea keskiplatonismista ja stoalaisuudesta. Näiden pohjalta Isä Jumala haluttiin käsittää tiukasti yhdeksi, ikään kuin monarkiksi, mistä harhaoppi sai nimensä.[2]

Teoksen ensisijainen kohde Prakseas oli Vähä-Aasiassa vaikuttanut monarkianisti, joka vastusti kaikkia yrityksiä kuvata Jumala jakaantuneeksi kolmeen eri persoonaan niin kuin kristillinen kolminaisuusoppi sen kuvaa. Tertullianuksen mukaan Prakseas katsoi, että Isä ja Poika ovat samoja siinä mielessä, että voidaan jopa sanoa, että Isä Jumala kuoli ristillä.[3] Prakseaasta ei kuitenkaan tiedetä mitään Tertullianuksen teoksen ulkopuolelta.[2]

Tertullianus pyrkii teoksessaan osoittamaan, ettei Raamattu puhu Jumalasta Prakseaan oppien mukaisesti, ja esittää yhteenvedon Raamatun opetuksista Pyhän Kolminaisuuden persoonia ja niiden välisiä suhteita koskien. Samalla Tertullianus oli ainakin ensimmäinen latinankielisen lännen teologi, joka teki vastaavan esityksen aiheesta. Hippolytos Roomalainen kirjoitti kreikaksi vastaavanlaisen teoksen Noetosta vastaan, mutta tutkijat ovat erimielisiä siitä, kumpi teoksista kirjoitettiin ensin ja kumpi sai myöhemmin vaikutteita toiselta.[2]

Tertullianus esittää samalla kolminaisuusopin ongelmaan Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen kantaa muistuttavan ratkaisun, kuitenkin jo yli sata vuotta ennen kyseistä kirkolliskokousta.[1][2]

»Monin tavoin Paholainen on vihassaan ajanut takaa totuutta. Joskus hän on yrittänyt murentaa sen antaen ymmärtää olevansa sen puolella. Hän on ottanut suojelukseensa ”yhden Herran, kaikkivaltiaan, maailman Luojan” muokatakseen tästä ”yhdestä” harhaopin. Hän väittää, että Isä itse on tullut alas neitsyeen, syntynyt itse hänestä, itse kärsinyt, sanalla sanoen: itse ollut Jeesus Kristus.[4]»

Tertullianuksen teos käsittää 31 lukua. Se noudattelee roomalaisen retoriikan periaatteita ja Quintilianuksen oppien mukaista retorisen puheen rakennetta.[1]

Alun johdannossa Tertullianus kuvaa Prakseaan harhaopin yhdeksi Paholaisen juonista totuutta vastaan. Hän kertoo Prakseaasta ja kuvaa tämän harhaopin historian. Tämän jälkeen Tertullianus kuvaa oikeaoppisen näkökannan Pyhästä Kolminaisuudesta: Jumala on eriytynyt pelastusekonomian kuvaamalla tavalla Isäksi, Pojaksi ja Pyhäksi Hengeksi. Hän soveltaa kysymykseen uskon sääntöä ja toteaa, että harhaoppeihin pätee se periaate, että ensisijainen oppi on oikein, kun taas myöhempi oppi on väärää. Tertullianus viittaa tässä teokseensa Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi,[5] jossa hän käsittelee samaa asiaa laajemmin. Prakseaan oppi on siis harhaoppi, koska se on myöhäisempi.[6]

Tämän jälkeen Tertullianus pyrkii osoittamaan, etteivät yleiset ennakkoluulot vaaranna oppia kolminaisuudesta ykseydessä. Yksinkertaiset ihmiset kyllä ymmärtävät, että tulee uskoa yhteen Jumalaan, mutta eivät ymmärrä, että tähän tulee uskoa hänen pelastusekonomiansa mukaisesti. Kolminaisuudessa Jumalan ykseys ei suinkaan hajoa vaan toimii ulospäin. Ymmärtämättömästi ajateltu ykseys johtaa harhaoppeihin, mutta järkevästi ajateltu kolminaisuus ilmaisee totuuden. Oikea oppi ei heikennä Jumalan monarkisuutta. Pyhän Hengen Tertullianus sanoo lähtevän Isästä Pojan kautta.[7] Tämä oppi Pyhän Hengen kaksinkertaisesta lähtemisestä johti myöhemmin uskontunnustuksen filioque-lisäykseen.[8]

Tertullianus kuvaa Jumalan Sanan syntymisen Isästä. Luodessaankaan Jumala ei ollut yksin, sillä hänellä oli järkensä tai Sanansa, Logos. Tertullianus vertaa tätä siihen, kuinka ihminen ajatellessaan puhuu ja puhuessaan ajattelee; näin sana, jolla ajatellaan, on tietyllä tavalla toinen kuin se, joka ajattelee. Jumalan Sana on myös Jumalan Viisaus. Sana ja Viisaus on persoona ja siksi Isään nähden toinen, Poika. Vaikka Poika tai Sana lähtee Jumalasta, hän ei ole Valentinoksen emanaatioiden (aionit) tavoin erillinen Isästä. Sama pätee Pyhään Henkeen. Kaikki, mikä tulee jostain toisesta, on lähteeseensä nähden jotain toista, mutta ei siitä kuitenkaan erillistä. Esimerkkinä Tertullianus mainitsee lähteestä tulevan virran, joka muuttuu kastelukanavaksi. Poika ei erottaudu isästä olemalla jotain muuta tai jakaantumalla, vaan jäsentymällä tai eriytymällä.[9]

Tämän jälkeen Tertullianus pyrkii osoittamaan Raamatun perusteella, että Jumalassa on useita persoonia. Tertullianus huomauttaa, että jo pelkästään Isän ja Pojan nimet osoittavat näiden erillisyyden. He eivät voi olla identtisiä, eikä Jumalan monarkisuus vaadi sitä, että he olisivat identtisiä. Prakseaan näkemys Isän ja Pojan identtisyydestä sen sijaan on sekava ja täynnä kummallisuuksia. Tertullianus lainaa useita raamatunkohtia tukeakseen näkemystään Jumalan persoonien erillisyydestä.[10]

Isän ja Pojan erillisyydestä todistaa myös se, että Isä on näkymätön, kun taas Poika on näkyvä. Tätä tukevat sekä Vanhan että Uuden testamentin kuvaukset. Paitsi Jumalan luomisteot myös tämän muut teot ovat tapahtuneet Pojan välityksellä. Isä Jumalan kunnianimet koskevat myös Poikaa. Tertullianus korostaa sitä, ettei persoonien erillisyydestä kuitenkaan seuraa sitä, että jumalia olisi useita. Profeettojen julistus yhdestä Jumalasta oli tarkoitettu pakanoiden harjoittamaa epäjumalanpalvelusta vastaan, eikä liity kolminaisuusoppiin.[11]

Isä ja Poika muodostivat ykseyden luodessaan maailman. Tämä yhteistyössä ilmennyt ykseys ei ole Jumalan ykseyden ajatusta vastaan, ainoastaan Prakseaan teoriaa, jonka mukaan Isä ja Poika olivat sama, vastaan. Tertullianus nostaa esiin myös ne raamatunkohdat, joiden perusteella Prakseas perustelee oppiaan, mutta huomauttaa, että niitä on vain muutamia, kun taas kolminaisuusoppia tukevia on useampia. Tertullianus osoittaa Johanneksen evankeliumin tarkalla analyysillä, että Isästä ja Pojasta puhutaan koko ajan eri persoonina. Samalla hän selittää Prakseaan käyttämien tekstikohtien todellisen merkityksen.[12]

Tertullianus käsittelee myös Pyhää Henkeä. Tämä on erillinen Isästä ja Pojasta. Kun sanotaan, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä, puhutaan yhteisestä substanssista, ei luvullisesta ykseydestä. Tertullianus viittaa myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeihin ja osoittaa niiden olevan samaa mieltä Jumalan persoonista Johanneksen evankeliumin kanssa. Tertullianus korostaa, että yhtä raamatunlausetta ei tule käyttää useampaa selvää raamatunlausetta vastaan.[13]

Tämän jälkeen Tertullianus siirtyy käsittelemään Prakseaan muunneltua näkemystä, joka erotti Isän ja Pojan, mutta edelleen yhdessä persoonassa kahdeksi osaksi, ihmiseksi Jeesukseksi ja Hengeksi Kristukseksi, joka oli sama kuin Isä. Tertullianus sanoo, että näin väittävät pyrkivät ”sumupilvellä sumentamaan ilmiselvän”. Kristus ei kuitenkaan ole Isä, niin kuin Prakseas opettaa. Tertullianus käsittelee Prakseaan väitteestä seuraavia kummallisuuksia. Kristus oli se, joka kuoli, ei Isä. Isä ei voi kärsiä ja kuolla. Prakseaan logiikka johtaa jumalanpilkkaan. Tertullianus vetoaa asiassa paitsi Paavaliin myös Jeesuksen omiin sanoihin muun muassa ristillä.[14]

Lopuksi Tertullianus toteaa, että kolminaisuusoppi muodostaa suurimman eron juutalaisuuden ja kristinuskon välille. Isän ja Pojan eron kieltävät ovat antikristuksia, sillä Pojan kieltävä kieltää samalla Isän, ja Isän kieltävä kieltää Pojan.[15]

Muutamassa kohdassa Tertullianus vaikuttaa ilmaisevan, että Isä ja Poika eivät olisi tasavertaisia, vaan Poika olisi alisteinen Isälle (subordinaatio). Tämäkin näkemys kuitenkin tuomittiin myöhemmin harhaoppiseksi.[16][8]

• Tertullian: Adversus Praxean (Against Praxeas). Tertullian.org. (englanniksi) (latinaksi) (ranskaksi) (saksaksi)
• Tertullian: Against Praxeas. New Advent. (englanniksi)