Vasili Jan

Vasili Grigorjevitš Jan (ven. Васи́лий Григо́рьевич Ян, oikea sukunimi Jantševetski, Янчеве́цкий; 4. tammikuuta 1875 (J: 23. joulukuuta 1874) Kiova – 5. elokuuta 1954 Moskovan alueen Zvenigorod) oli venäläinen neuvostokirjailija.[1]

Vasili Jan syntyi kreikan ja latinan opettajan perheeseen. Hän kävi lukion Tallinnassa ja valmistui vuonna 1897 Pietarin yliopiston historiallis-kielitieteellisestä tiedekunnasta. 1900-luvun alussa hän kierteli eri puolilla maailmaa toimien tallinnalaisen Revelskije izvestija -sanomalehden ja pietarilaisen Rossijan kirjeenvaihtajana. Vuosina 1907–1912 hän opetti Pietarin klassisessa lyseossa ja vuodesta 1912 lähtien työskenteli uutistoimiston kirjeenvaihtajana Konstantinopolissa ja Bukarestissa.[2] Vuosina 1918–1923 Jan asui Siperian Minusinskissa ja sittemmin Moskovassa lukuun ottamatta vuosia 1926–1928, jolloin hän työskenteli toimittajana Samarkandissa.[3]

Jan tunnetaan parhaiten historiallisesta proosastaan. Hänen pääteoksensa ovat 1200-luvun mongolivalloituksesta kertovat romaanit ”Tšingis-kaani” (Tšingis-han, 1939) ja ”Batu” (Batyi, 1942). Trilogian kolmas osa K ”poslednemu morju” (”Viimeiselle merelle”) ilmestyi kirjailijan kuoltua vuonna 1955. Huolelliseen taustatyöhön perustuvat mukaansatempaavat ja jännittävät romaanit ovat olleet pitkään suosittuja. Toisen maailmansodan ajankohtaiseksi tekemä ensimmäinen osa sai Stalin-palkinnon[3] vuonna 1942.[1]