Varsovan ghetto

Suunnitelmia Varsovan ja sen lähialueiden juutalaisen väestön sulkemisesta ghettoon oli olemassa heti saksalaisten miehitettyä Puolan vuonna 1939. Siihen aikaan vallatun maan saksalainen hallitus ei ollut vielä järjestäytynyt. Näissä olosuhteissa juutalaisten neuvosto, jota johti Adam Czerniaków, kykeni lykkäämään gheton muodostusta vuodella vetoamalla juutalaisten tärkeyteen työvoimana.[1]

Varsovan ghettoa alettiin käyttää viimein 16. lokakuuta 1940. Alussa gheton väkimäärän arvioitiin olleen 380 000 henkeä, josta noin 30 % oli varsovalaisia. Gheton koko oli kuitenkin vain 2,4 % Varsovan pinta-alasta. Natsit sulkivat gheton ja eristivät sen ulkomaailmasta muureilla 16. marraskuuta. Ghettoon tuotiin vielä lisää juutalaisia lähialueen pienemmistä kaupungeista ja kylistä, mutta taudit ja nälkäkuolleisuus pitivät asukasluvun melko vakaana.

Varsovan gheton ympärysmuurista on jäljellä vain pari lyhyttä pätkää.

Vuonna 1942 pidetyssä Wannsee-konferenssissa natsit päättivät poistaa juutalaiskysymyksen päiväjärjestyksestä tuhoamalla järjestelmällisesti koko miehitettyjen alueiden juutalaisväestön. Tämän lopullisen ratkaisun ensimmäinen askel oli operaatio Reinhard, jolla pyrittiin tuhoamaan Puolan juutalaiset suurissa tuhoamisleireissä. Ensimmäistä leiriä, Treblinkaa, alettiin rakentaa toukokuussa 1942. Kun leiri saatiin valmiiksi heinäkuussa, alkoi myös Varsovan gheton väestön suunnitelmallinen likvidointi.

22. heinäkuuta 1942 gheton juutalaisneuvostolle ilmoitettiin, että kaikki juutalaiset, jotka eivät työskennelleet saksalaisissa tehtaissa, sairaaloissa, poliisivoimissa tai juutalaisneuvostossa kuljetettaisiin itään. Juutalainen poliisi sai määräyksen toimittaa joka päivä 6 000 henkeä Umschlagplatz:lle (”lastauspaikka”), josta junakuljetukset lähtivät. Käskyn noudattamatta jättäminen johtaisi satojen panttivankien teloitukseen, joiden joukossa oli Czerniakówin vaimo. Yritettyään turhaan saada saksalaiset muuttamaan mieltään tai ainakin säälimään orpolapsia Czerniaków teki epätoivoisena itsemurhan seuraavana päivänä. Samana päivänä kokoontuivat juutalaisen vastarintaliikkeen jäsenet, jotka päättivät olla nousematta vastarintaan uskoen, että juutalaiset todella vietäisiin työleireille, ei tapettaviksi.

Määräysten mukaisesti suuret joukkokuljetukset alkoivat, ja seuraavien 52 päivän aikana noin 300 000 ihmistä vietiin Treblinkan tuhoamisleirille. Aluksi kuljetuksista vastasi juutalainen ghettopoliisi, mutta elokuussa saksalaiset ottivat itse toimintaan enemmän osaa vauhdittaakseen sitä. Viimeiset kuljetukset tapahtuivat syyskuun kuudennen ja kymmenennen päivän välissä, jolloin 35 885 vietiin juniin, 2 648 ammuttiin itse paikalla ja 60 teki itsemurhan. Ghettoon jäi vielä noin 55 000–60 000 juutalaista, jotka työskentelivät tehtaissa tai piilottelivat.

Seuraavan puolen vuoden aikana muodostettiin kaksi juutalaista vastarintaliikettä: ŻOB (Żydowska Organizacja Bojowa), johon kuului 220–500 henkeä, ja 250–450 henkeä käsittänyt ŻZW (Żydowski Związek Walki). Järjestöjen jäsenillä ei ollut harhakuvitelmia saksalaisten aikeista, ja he halusivat kuolla taistellen. Aseistus koostui suurimmaksi osaksi käsiaseista, itse valmistetuista räjähteistä ja Molotovin cocktaileista. ŻZW oli paremmin aseistautunut, koska sillä oli yhteyksiä gheton ulkopuoliseen vastarintaliikkeeseen.

Gheton sankarien muistomerkki Varsovassa

Pääartikkeli: Varsovan gheton kansannousu

18. tammikuuta 1943 saksalaiset aloittivat toisen kuljetusten aallon ja saivat ensimmäistä kertaa kokea aseellista vastarintaa. Juutalaisilla taistelijoilla oli jonkin verran menestystä: kuljetukset lakkasivat neljän päivän kuluttua ja ŻOB sekä ŻZW ottivat gheton hallintaansa lujittaen asemiaan. Ghetossa valmistauduttiin puolustautumaan viimeiseen mieheen asti. Gheton tyhjennys alkoi pesah-juhlan aattona 19. huhtikuuta 1943. Juutalaiset partisaanit ampuivat saksalaisia ja heittivät käsikranaatteja kujilta, viemäreistä ja talojen ikkunoista. Natsit vastasivat tuhoamalla talot kranaattitulella kortteli korttelilta ja tappamalla jokaisen juutalaisen jonka saivat käsiinsä. Merkittävä vastarinta lakkasi neljän päivän kuluttua, mutta kansannousu päättyi vasta 16. toukokuuta. Kansannousun aikana kuoli noin 7 000 juutalaista, ja 6 000 paloi elävältä tai kaasutettiin bunkkereihinsa. Jäljelle jääneet vietiin tuhoamisleireille, enimmäkseen Treblinkaan.

Gheton arkielämän ankaruudesta huolimatta juutalaisneuvosto onnistui muodostamaan ghettoon erilaisia järjestöjä asukkaiden kurjien olosuhteiden helpottamiseksi. Suurimmat huolenaiheet olivat liikakansoitus, nälkä ja asukkaiden toimettomuus. Vastauksena ongelmiin juutalaisneuvosto järjesti yhteisasutuksen – keskimäärin seitsemän ihmistä huonetta kohden – ja hyväntekeväisyysjärjestöt organisoivat ilmaisia keittoaterioita. Nämä soppakeittiöt tarjosivat ruokaa jopa kahdelle kolmasosalle gheton väestöstä. Neuvosto sai myös luvan perustaa neljä alkeisopetuskoulua lyhyeksi aikaa gheton lapsille. Tämän lisäksi ghetossa toimi laaja maanalainen koulujärjestö, joka tarjosi jopa yliopistotason luentoja. Juutalaisneuvosto oli vastuussa myös gheton sairaaloista ja orpokodeista.

Ghetossa toimi vilkas lehdistö kolmella kielellä: jiddišiksi, puolaksi ja hepreaksi. Järjestettiin myös kulttuuri- ja uskonnollista toimintaa, johon sisältyi muun muassa kirkko katolisiksi kääntyneille juutalaisille, luentoja, konsertteja sekä teatteri- ja taidenäytöksiä. Monissa tapauksissa esiintyjät olivat puolalaisen kulttuurielämän eturivin edustajia.

Eräs huomattavimmista gheton asukkaiden ponnistuksista oli historioitsija Emmanuel Ringelblumin ja hänen Oyneg Shabbos -ryhmänsä pyrkimys kerätä talteen mahdollisimman paljon aineistoa gheton elämästä. On arvioitu, että näin onnistuttiin keräämään noin 50 000 dokumenttia eri-ikäisiltä ja eri asemissa toimivilta juutalaisilta. Aineisto sisälsi kirjoituksia, päiväkirjoja, muistelmia, taideteoksia, maanalaisia lehtiä, piirroksia, koulutöitä, julisteita, luentomuistiinpanoja ja muuta sen kaltaista materiaalia, ja se piilotettiin kolmeen eri paikkaan. Näistä kaksi on sittemmin löydetty, ja ne tarjoavat verrattoman arvokasta tietoa gheton arjesta. Kolmannen kätkön uskotaan olevan nykyisen Kiinan suurlähetystön alla Varsovassa, mutta sitä ei ole löydetty etsinnöistä huolimatta.

Varsovan gheton kansannousun muistomerkki pystytettiin gheton alueella olevaan puistoon vuonna 1948. Muistomerkin kivi oli hankittu Ruotsista arkkitehti Albert Speerin vuonna 1942 suunnittelemaa Hitlerin voiton monumenttia varten. Puiston keskellä sijaitsee vuonna 2013 valmistunut Puolan juutalaisten historian museo, jonka on suunnitellut kilpailuvoiton pohjalta suomalainen arkkitehti Rainer Mahlamäki.

Vuonna 2002 Roman Polański ohjasi Varsovan gheton tapahtumista elokuvan Pianisti, joka palkittiin kolmella Oscarilla. Elokuva perustuu sotavuosina ghetossa eläneen puolanjuutalaisen Władysław Szpilmanin muistelmiin.

• Documents and information about the Warsaw Ghetto
• Tapani Kärkkäinen: Sankarimatkailijan Varsova. Like, 2006.
• Tapani Kärkkäisen Minun Puolani -sivuston Varsova-osiossa laaja esitys Varsovan ghetosta ja sen alueen nykytilasta