Varsovan geton kansannousu

Kansallissosialistit aloittivat 1940 Puolan yli kolmen miljoonan juutalaisen keskittämisen gettoihin tiettyihin puolalaisiin kaupunkeihin. Näistä oli suurin Varsovan getto, jossa oli 380 000 juutalaista. Varsovan getosta juutalaisia siirrettiin pääosin Treblinkan keskitysleirille. Syksyyn 1942 mennessä noin 300 000 Varsovan juutalaista oli lähetetty kuolemaansa tuhoamisleireille. Jo kuljetusten alussa vastarintaliikkeet (muun muassa ZZW ja ZOB) harkitsivat pakkosiirtojen takia vastatoimia, joista kuitenkin pidättäytyivät uskoessaan kuljetusten vievän vain työleireille. Loppuvuodesta 1942 oli kuitenkin jo selvää, mihin siirretyt juutalaiset päätyivät, jolloin jäljelle jääneet 40 000–50 000 päättivät järjestäytyä taistelemaan. Näistä vain 750–1 000 tosiasiassa otti taisteluihin osaa.

Saksalaiset johdattavat kiinniotettuja juutalaisia karkotettavaksi.

18. tammikuuta 1943 alkanut juutalaissiirtojen ”toinen” aalto johti saksalaisten ja juutalaisten välillä aseelliseen yhteenottoon. Getosta kuljetettiin pois 5000-6500 juutalaista ZZW:n ja ZOB:n organisaatiot tulkitsivat tämän torjuntavoitoksi.[1] Ne ottivat johdon getossa; ne rakennuttivat useita taisteluasemia ja teloittivat ilmiantajiksi epäilemiään juutalaisia.^lähde?

Seuraavat kolme kuukautta molemmat osapuolet valmistautuivat lopulliseen yhteenottoon: turhautuneet saksalaiset varasivat lisäjoukkoja lopettaakseen kapinoinnin, ja juutalaiset linnoittivat gettoa. Sadat bunkkerit, joita rakennettiin talojen alle, yhdistettiin toisiinsa pääosin viemäriverkostoa hyväksikäyttäen. Niissä oli usein sähkö ja juokseva vesi. Jotkin tunnelit johtivat jopa geton ulkopuolelle Varsovan turvallisemmille alueille. Saksalaiset kokosivat geton taisteluun 2 054 sotilasta, joista 821 oli Waffen-SS-valiosotilaita.^lähde?

Ulkopuolisen tuen toimittaminen geton juutalaisille oli vaikeaa, mutta Puolan vastarintaliikkeet onnistuivat iskuillaan häiritsemään saksalaisten toimintaa ja saivat salakuljetetuksi asetarvikkeita geton muurien sisäpuolelle.

Lopullinen taistelu alkoi 19. huhtikuuta. Juutalaiset iskivät saksalaisiin kranaatein ja ampuivat kujilta, viemäreistä, ikkunoista, jopa palavista taloista. Saksalaiset vastasivat etsien ja teloittaen juutalaisia talo talolta ja polttamalla sitten kortteleita maan tasalle. Suurimmat taistelutoimenpiteet olivat ohi jo 23. huhtikuuta, ja lopullisesti kansannousu päättyi 16. toukokuuta 1943. Yksittäiset raunioissa piileskelevät entiset asukkaat jatkoivat pientä vastarintaa pidempään.[1]

Taisteluissa kuoli noin 7 000 juutalaista, kaasuihin tukehtuneita ja tulipaloihin kuolleita oli noin 6 000 lisää. Selvinneistä kymmenistä tuhansista lähes kaikki lähetettiin keskitysleireille, suurin osa edelleen Treblinkaan.[1] Saksalaisten menetyksistä ei ole varmaa tietoa, mutta juutalaisten omien arvioiden mukaan heitä kaatui yhteensä noin tuhat henkeä vastarinnan seurauksena, lisäksi yli 300 haavoittui.

Sekä saksalaiset että juutalaiset teloittivat itse noin 300 ilmiantajiksi paljastunutta omaansa.

Juutalainen kirjailija Leon Uris kirjoitti vuonna 1959 kansannoususta romaanin Mila 18 (suom. Tapio Hiisivaara 1989). Se kuvaa tapahtumia kärjistäen, joskin äärimmäisen todenmukaisesti. Hänen mukaansa sionistien sinivalkoinen Hatikva-lippu, sittemmin Israelin lippu, liehui kirjalle nimen antaneessa Miłakatu 18:n talossa aivan loppuun asti.

Puolalaisen kirjailijan Hanna Krallin kirja Kilpajuoksu Isä Jumalan kanssa (1977, suom. Liisa Ryömä 1983) perustuu geton kansannousun johdossa olleen Marek Edelmanin haastatteluun.

Yhdysvaltalainen kirjailija Gerald Green kuvailee samoja tapahtumia huomattavasti kaunokirjallisemmin romaanissaan Polttouhrit (engl. The Holocaust) (1978, suom. Leena Tamminen 1979).

• Kurzman, Dan: Varsovan geton kansannousu. (The Bravest Battle: The twenty-eight days of the Warsaw Ghetto uprising, 1975.) Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Helsinki: Art House, 2005. ISBN 951-884-399-6.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Varsovan geton kansannousu Wikimedia Commonsissa