Varhaiskristillisyys

Pääartikkeli: Alkuseurakunta

Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Kristinusko alkoi muotoutua heti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, kun hänen seuralaisensa noudattivat hänen opetustaan ja julistivat hänen ylösnousemustaan. Julistaminen alkoi Apostolien tekojen mukaan ensimmäisenä helluntaina, jolloin he saivat Pyhän Hengen kasteen, joka antoi heille kyvyn ja rohkeuden julistaa evankeliumia, puhua kielillä ja parantaa sairaita.

Kristinusko syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset kokivat Galileassa ilmestyksiä, joiden perusteella he vakuuttuivat Jeesuksen kuolleista heräämisestä ja ylösnousemuksesta. Alkuseurakunnan keskuspaikka oli Jerusalem, mutta samantapainen yhteisö lienee toiminut myös Galileassa. Alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. Sen hengellisyydessä painottui lopun aikojen odotus ja siksi keskittyminen pelkästään hengellisiin asioihin. Yhteisö koki Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaan Pyhän Hengen vuodatukseksi ja joka on Apostolien teoissa sijoitettu juutalaisten helluntaijuhlan yhteyteen. Tämän ilmestyksen yhteydessä ja sen jälkeen alkuseurakuntaan liittyi kreikkaa puhuvia juutalaisia paluumuuttajia, joiden ensimmäinen johtaja oli Stefanos.[2] Näiden ja arameankielisten välille syntyi teologisia erimielisyyksiä. Vainoamisen takia kreikankieliset hellenistikristityt siirtyivät Syyriaan ja alkoivat julistaa uskoaan pakanoille eli muille kuin juutalaisille.[3]

Ensimmäisiä kristinuskon sisäisiä konflikteja oli pakanakysymys; tulisiko pakanoiden noudattaa juutalaisten lakia? Paavali ei Jerusalemin seurakunnan tapaan vaatinut kristinuskoon kääntyneiden pakanoiden ympärileikkausta ja juutalaisten puhtaussääntöjen noudattamista. Tästä asiasta hän väitteli kiivaasti Pietarin ja Jaakobin kanssa. Sopuun päästiin 40-luvun loppupuolella pidetyssä Jerusalemin apostolikokouksessa, jonka tulos oli, ettei pakanoiden tarvitsisi noudattaa kuin muutamaa juutalaisten säädöstä.[4]. Kokouksessa sovittiin myös apostolien työnjaosta. Pietari toimi diasporassa asuvien juutalaisten, Jaakob Jerusalemin juutalaiskristittyjen ja Paavali pakanoiden keskuudessa.

Varhaisesta kristillisyydestä käytetään usein nimitystä "varhaiset juutalaiskristityt". Jeesus, hänen kaksitoista opetuslastaan, myöhemmin valitut seurakunnanvanhimmat sekä periaatteessa kaikki Jeesuksen varhaiset seuraajat olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Kaikki 3 000 Apostolien tekojen mainitsemaa helluntaita seurannutta käännynnäistä olivat myös juutalaisia kuten kaikki kristinuskoon kääntyneet aina siihen saakka, kun Pietari kastoi roomalaisen upseerin, Corneliuksen[5], jota pidetään perinteisesti ensimmäisenä pakanakäännynnäisenä.

Tuohon aikaan kristinusko oli jakaantunut hellenistisiin ja ei-hellenistisiin juutalaiskristittyihin, eli koinee-kreikkaa (Ap.t. 6) ja arameaa (Ap.t. 1:19) puhuviin kristittyihin. Corneliuksen kääntymisestä ja mukaan hyväksymisestä lähtien mukaan tuli kolmas ryhmä, pakanakristityt. Pakanat hyväksyttiin mukaan, koska Jesajan ennustuksen mukaan kaikki kansat tulisivat kääntymään Herran puoleen[6].

Uusi testamentti ei itse puhu "pakanakristityistä" tai "juutalaiskristityistä". Sen sijaan esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti niistä, jotka olivat ympärileikattuja ja halusivat erottua ympärileikkaamattomista: "Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa"[7].

Yleensä ajatellaan, että "ympärileikattu" ja "ympärileikkaamaton" viittaavat juutalaisiin ja kreikkalaisiin, jotka olivat yleisimmät ryhmät, mutta tämä on liian yksinkertaistettua, sillä ensimmäisen vuosisadan Juudean provinssissa oli myös juutalaisia, jotka eivät enää ympärileikkauttaneet itseään, sekä kreikkalaisia (proselyytit) ja muita kuten egyptiläisiä, etiopialaisia ja arabeja, jotka ympärileikkauttivat itsensä.

Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti korkeasti koulutettu juutalainen Paavali – aiemmin Saul Tarsolainen – ja muut apostolit. Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajia kutsuttiin ensimmäisen kerran kristityiksi Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.

Ensimmäisen vuosisadan varhaiskristillisiä seurakuntia kutsutaan yhteisnimityksellä alkukirkko tai varhaiskirkko.[8]

Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 100.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskossa oli valtavasti julistajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. Tästä seurasi kilpailutilanne, jonka tärkeimmät osanottajat olivat juutalais-, gnostilais- ja hellenistikristityt.

Juutalaiskristittyjä oli sekä Palestiinan alueella että diasporassa. He jatkoivat Jerusalemin seurakunnan perinnettä ja noudattivat juutalaisten säädöksiä. Tämä suuntaus oli aluksi vahva, mutta kaatui lopulta siihen, että sen oli yhtä vaikeaa saada kannattajia pakanoista kuin saada juutalaisten hyväksyntä.

Omaperäistä ja nykyisin epäkristillisenä pidettyä uskontulkintaa edusti gnostilaiskristillisyys. Gnostilaisessa teologiassa ihmisen päämäärä on vapautua ruumiin ja aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon, eli gnosiksen avulla. Jeesus ei ollut heille syntien sovittaja, vaan jumalallisen tiedon tuoja. He uskoivat, että Jeesuksen on Jumala luonut ensitöikseen ja siksi häntä kutsuttiin" luomakunnan esikoiseksi", ei siis syntynyt Jumalasta. Gnostilaiskristityt jatkoivat Jeesuksen tuoman opetuksen noudattamista mutta joutuivat vainon kohteiksi ja tuhoutuivat.

Menestyksekkäin kristinuskon pääsuuntaus oli hellenistikristillisyys, josta voidaan katsoa nykyisen kristikunnan periytyneen. Menestyksen avain oli matala kynnys kääntymiseen, sillä se ei juurikaan edellyttänyt juutalaisten säädösten noudattamista vaan kaikki aikaisemmat palvontamuodot saivat vain " kristillisen nimityksen".

Paavali maalauksessa 300-luvulta. Paavali on kuvattu filosofina kirjakääröjen kanssa.

Juutalaisten keskuudessa syntyneen kristinuskon erkaantuminen juutalaisuudesta perustui ennen kaikkea juutalaisesta etnisyydestä irtaantumiseen. Juutalaisuus oli juutalaiseen etniseen ryhmään sidoksissa oleva uskonto, kun taas kristillisen yhteisön jäsenten kansallisuudella ei ollut merkitystä, ja lopulta ei-juutalaisten kristittyjen määrä ohitti juutalaistaustaisten kristittyjen määrän.[9]

Paavalin Kirje galatalaisille on tarmokas kirjoitus niitä vastaan, jotka halusivat pakottaa pakanoita elämään juutalaisten tapojen mukaan[10]. Paavali kirjoitti, että jos pakanat vaaditaan omaksumaan nämä tavat ja heidät ympärileikataan, silloin Kristuksesta ei ole kenellekään enää mitään hyötyä[11] sillä hän oli kuollut turhan takia, jos vanhurskaus voidaan saavuttaa yhtä hyvin tekojen kautta[12].

Paavali esittää tässä ja muissakin kirjeissään, että tämä opetus ei ole ristiriidassa kahdentoista apostolin opetusten kanssa. Sen sijaan opetus oli uskottu hänelle tarkoitettuna niille, joita ei ollut ympärileikattu, aivan niin kuin Pietari oli lähetetty niiden pariin, jotka oli ympärileikattu[13].

Tukena sille, että Paavali ei toiminut yksin, Jerusalemin kokous päätti, ettei uusilta käännynnäisiltä vaadita ympärileikkausta, mutta heitä neuvottiin "karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu" [14]. Nämäkin käskyt perustuivat kuitenkin yhtä lailla Mooseksen lakiin. Jotkut ovat tulkinneet, että pakanoita ei käsketty noudattamaan näitä säädöksiä siksi, että laki olisi sitonut heitä, vaan siksi, etteivät he herättäisi pahennusta niiden lakia noudattavien juutalaisten keskuudessa, joiden kanssa he elivät.

Paavali oli kuitenkin vähän väliä ristiriidoissa juutalaiskristittyjen kanssa. Toisessa korinttilaiskirjeessä (2 Kor. 11:5, 12:11) hän kutsui vastustajiaan "mainioiksi apostoleiksi" (υπερ λιαν αποστολων, hyper lian apostolôn). Hän kertoo Galatalaiskirjeessä, kuinka hän nuhteli Pietaria siitä, että tämä vaati Kristuksen seuraajien noudattavan juutalaisuuden ruokasäädöksiä. Paavali katsoi kuitenkin eettisten säädösten olevan velvoittavia, vaikka kulttuuriset säädökset eivät olleetkaan sitä. Hän katsoi lain suodattuvan Kristuksen läpi sen sijaan että se toteutuisi tiukoissa säädöksissä, jotka Jumala antoi silloin kun juutalaiset erotettiin muista kansoista.

Monet tutkijat ovat ihmetelleet, mitä tapahtui niille kristityille, jotka vaativat pakanakäännynnäisten ympärileikkauttamista. Itsestään selvänä vastauksena voidaan pitää Etiopian ortodoksikirkkoa ja koptilaista ortodoksikirkkoa, jotka harjoittavat edelleen ympärileikkausta. Ei-paavalilaisia kahdestatoista apostolista olivat Jaakob vanhurskas, Pietari ja Johannes. Näiden "nasaretilaisten" apostolien perintö eli jonkin aikaa Juudeassa ja ympäröivillä alueilla. Tutkijat ovat pyrkineet jäljittämään heidän perintöään myöhempien ryhmien, kuten ebioniittien ja elkasiittien parista. Nämä ryhmät hylkäsivät kristillisyyden sen paavalilaisessa muodossa. Ryhmät ovat olleet sitä mieltä, että päinvastoin kuin mitä Paavali antaa ymmärtää Galatalaiskirjeessä, juopa Paavalin ja muiden apostolien välillä olisi ollut syvä ja pysyvä.

Nykyään tutkijat ovat valmiita korjaamaan katolisen kirkon näkemystä omasta historiastaan näistä tutkimuksista käsin. Myös jotkut kristilliset suuntaukset ovat sitä mieltä, että lännen ja idän kirkot (katolinen ja ortodoksinen kirkko) luopuivat oikeasta Jeesuksen saarnaamasta opista. Apostolista aikaa seuranneiden apostolisten isien ja muiden kirkkoisien kirjoitusten joukossa onkin lähinnä kirjoituksia, jotka tukevat pakanallisuudesta kääntyneiden kristittyjen paavalilaista eli apostoli Paavalin mukaista näkemystä kristinuskosta. Sen sijaan Jerusalemin juutalaiskristittyjen, esimerkiksi Jeesuksen veljen Jaakobin, edustamat näkemykset ovat käytännössä katsoen hävinneet ensimmäisten kahden vuosisadan aikana. Paavalin kirjeiden kirjoittamisen aikaan heitä oli kuitenkin vielä pidetty "seurakunnan tukipylväinä".

Juutalaiskristittyjen Paavalille vastakkainen näkemys juutalaisen lain noudattamisesta ja esimerkiksi ympärileikkauttamisesta hävisi näin oikeaoppisesta kirkosta. Samoin hävisivät monet muut alkukristityille ominaiset asiat, kuten erilaiset "salaiset kirjoitukset", initiaatioriitit ja naisten julkinen asema. Varhaisen kirkon osittain kadonneista käytännöistä voidaan saada kuva joistakin apostolisten isien kirjoituksista, kuten Didakheesta, sekä eräistä muista apokryfikirjoista.

Useat varhaiskristillisyyden johtohahmot kuolivat marttyyreinä uskonsa puolesta. Tältä ajalta on sanonta "marttyyrien veri on kirkon siemen". Tunnetuimpia marttyyreitä olivat muun muassa Pyhä Stefanos, protomarttyyri (ensimmäinen marttyyri), Jaakob vanhempi, Pyhä Paavali, Pyhä Pietari, Ignatios Antiokialainen, apostoli Pietarin oppilas ja Antiokian ensimmäinen piispa hänen jälkeensä, sekä Polykarpos, Smyrnan piispa ja evankelista Johanneksen opetuslapsi.

Ensimmäiset kristityt eivät yleisesti ottaen olleet erityisen korkeasti koulutettuja oppineita, vaan tavallisia ihmisiä – Jeesuskin oli koulutukseltaan puuseppä. Vähitellen kristinuskoon kääntyi myös oppineita keski- ja yläluokan edustajia ja filosofeja, joista tuli kristinuskon apologeettoja.

Apologeetat aloittivat kristinuskon teologisen puolustamisen pakanoiden ja ei-kristittyjen filosofien syytöksiä vastaan. Usein väittelyt käytiin kirjoitusten muodossa ja kiistakirjoittelu oppineiden kesken pakotti apologeetat muotoilemaan kristilliset opit eksaktiin muotoon. Silloin huomattiin, että apologeetoillakin oli ristiriitaisia käsityksiä kristillisestä opista. Myöhemmin oppia määriteltiin konsiileissa, joissa kristillisen opin sisältö määriteltiin. Oppia muotoiltaessa eivät aina sanat riittäneet, vaan joskus erilaisia oppikäsityksiä vaihdettiin nyrkeinkin ja keisarin sotilaat joutuivat keihäineen puuttumaan pelin kulkuun. Hävinneet osapuolet yleensä tuomittiin harhaoppisiksi.

Varhaisia apologeettoja olivat muun muassa Justinos Marttyyri, käännynnäinen kreikkalaisesta filosofiasta, Irenaeus, Lyonsin piispa, joka luokitteli harhaoppeja niitä vastustaakseen, sekä Klemens I, Rooman neljäs piispa (paavi).

Pääartikkeli: Gnostilaisuus

Gnostilaisuutena tunnettu uskonnollis-filosofinen liike kehittyi suunnilleen samaan aikaan kuin kristinusko. Monet gnostilaiset olivat samalla myös kristittyjä ja opettivat kristinuskon ja gnostilaisten ajatusten synteesiä. Tämän vuoksi on hankala sanoa, syntyikö gnostilaisuus alun perin erillisenä uskontona, joka omaksui myöhemmin kristinuskon aineksia, vai syntyikö se haarautumana kristinuskosta. Gnostilaisuuden merkittävimpiä suuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys.

Gnostilaisuus erosi kristinuskosta muun muassa siinä, että kun valtavirran kristillisyydessä evankeliumi tulkittiin kirjaimellisesti, gnostilaiset tulkitsivat sen vertauskuvallisesti. Gnostilaisuuden kristinuskosta poikkeavia oppeja olivat ajatus salatusta, pelastavasta tiedosta eli gnosiksesta, tietämättömästä luojajumalasta eli demiurgista, sekä ihmisen jumalallisesta alkuperästä, joka on kahlittu ihmisruumiiseen.

Pääartikkeli: Areiolaisuus

Areiolaisuus oli kristinuskon munkki Areioksen 300-luvulla perustama oppisuuntaus antiikin aikana. Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen siten, kuin katolinen kirkko. Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt". Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta.

Pääartikkeli: Nestoriolaisuus

Nestoriolaisuus oli 400-luvulla Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan nimetty oppi, jonka mukaan Kristus oli oikea ihminen, muttei tosi Jumala – hän oli syntyään ihminen, mutta Jumala oli asettunut asumaan häneen. Opin mukaan myöskään Neitsyt Maria ei ollut jumalansynnyttäjä vaan vain Jeesuksen inhimillisen persoonan äiti. Oppi tuomittiin harhaopiksi Efeson konsiilissa vuonna 431, ja oikeaksi vahvistettiin käsitys, jonka mukaan Jeesus oli samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen.

Teologian tohtori Juha Molarin mukaan Jeesuksen päivien jälkeinen "alkuseurakunta" oli mainettaan rajumpi uskonnollinen lahko.[17]

Jeesuksen silminnäkijät kertoivat siitä, mitä Jeesus oli puhunut ja tehnyt. Tätä suullista perimätietoa opetettiin uusien seurakuntien opettajille. Pian kuitenkin huomattiin, että kohta tämä silminnäkijäsukupolvi kuolisi pois. Tämän seurauksena syntyi tarve saattaa suullinen perimätieto kirjalliseen muotoon. Aluksi kirjalliseen muotoon siirtyi todennäköisesti jonkinlaisia Jeesuksen tekojen tai puheiden kokoelmia ja muistelmia, joita levitettiin eri seurakunnissa. Käytännön syistä Jeesuksen puheita käännettiin tässä vaiheessa arameasta kreikaksi. 60-luvun lopulla näitä suullisia ja kirjallisia lähteitä kerättiin yhteen ja kirjoitettiin ensimmäinen evankeliumi eli Markuksen evankeliumi. Tutkijat kiistelevät siitä syntyikö Markuksen evankeliumi 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa. UT:n neljä evankeliumia kirjoitettiin suurin piirtein vuosina 65–100.

Evankeliumit syntyivät eri seurakunnissa eri puolilla silloista tunnettua maailmaa. Markuksen evankeliumin arvellaan syntyneen Roomassa ja Matteuksen evankeliumin taas Antiokiassa. Evankeliumit tulivat nopeasti tunnetuksi eri seurakunnissa, ja todennäköisesti toisen vuosisadan alussa kaikki neljä evankeliumia olivat jo saavuttaneet keskeisen roolin seurakuntien uskon elämässä.

Evankeliumien lähteistä puhuttaessa tulee toistuvasti esille ns. kaksilähdeteoria ja Q-lähde (”Q-evankeliumi”). Kaksilähdeteorian ydinajatus on se, että Matteus ja Luukas ovat käyttäneet lähteinään nimenomaan Markuksen evankeliumia ja Q-lähdettä. Ajatus Q-lähteestä perustuu siihen, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyy paljon yhteistä materiaalia, jota ei kuitenkaan löydy Markuksen evankeliumista. Monet tutkijat olettavat, että tämä Matteusta ja Luukasta yhdistävä Markuksesta puuttuva kertomusaines periytyy olemassa olleesta lähteestä, jota on ryhdytty kutsumaan Q-lähteeksi.

Juha Molarin mukaan varhaisimman evankeliumin synty heijastaa lahkojen johtajien hyvin tunnettua menetelmää joukkojensa hallitsemiseksi. Q-evankeliumi velvoitti kuulijansa Jeesuksen kiusauskertomuksesta alkaen alistuvaan ryhmäorjuuteen. Lahkon johtajat tekivät kertomuksen avulla Jumalan Pojasta absoluuttisen ihanteen, jotta ihmiset valitsisivat nälissäänkin Jumalan sanan, so. ryhmään kuulumisen.[17]

Roomalainen graffiti 100- tai 200-luvulta, jolla pilkattiin kristittyjä. Graffitissa on kuvattuna mies ja ristille on kuvattu Kristus, jolla on aasin pää. Graffitissa on kreikankielinen teksti: ΑΛΕΞΑΜΕΝΟΣ ΣΕΒΕΤΕ ΘΕΟΝ, Aleksamenos palvoo jumalaansa.

Juhani Kuosmasen mukaan alkuseurakunnassa kokoonnuttiin sekä pienryhminä että koko seurakuntana. Alkuseurakunnalla oli aluksi kaksi kokouspaikkaa: pyhäkkö ja kodit. Pyhäkössä sekä julistettiin evankeliumia kääntymättömille että opetettiin uskovia, joiden kokouspaikaksi pyhäkössä muodostui Salomon pylväskäytävä. Ehtoollista ei vietetty pyhäkössä, koska siellä kulki kaikki kansa, vaan pienemmät suljetut tilaisuudet pidettiin kodeissa. Raamatunopetus tapahtui sekä pyhäkössä että kodeissa. Myöhemmin alkuseurakunta ajettiin ulos pyhäköstä.[18] Esa Nenosen mukaan alkuseurakunnassa ihmiset elivät lähellä toisiaan.[19]^{[vanhentunut linkki]} Olavi Kokkosen mukaan alkuseurakunnissa kokoonnuttiin kodeissa. Nuorilla kotiseurakunnilla ei ollut pastoreita tai saarnaamaan pystyviä henkilöitä. Heidän oli omin avuin tultava keskenään toimeen. Siksi siellä vallitsi periaate, että jokaisen jäsenen tuli kykyjensä mukaan rakentaa seurakuntaa – laulaen, profetoiden, kertomalla jonkin opettavan asian tai ilmestyksen ja selittämällä kieliä.^lähde? Kaikki paikalla olijat saattoivat profetoida eli Pyhän Hengen innoittamina puhua rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi.^lähde? Alkuseurakuntien aikoina suuremmissa kokoontumisissa sekä puhujavierailujen yhteydessä oli julistamaan kykenevillä selkeästi keskeinen osa. Jumalanpalveluksen esittävä ja ohjelmallinen eteneminen oli silloin muutaman henkilön vastuulla.[20]^{[vanhentunut linkki]} Väinö Hottin mukaan alkuseurakunta käsitti kaikki paikkakunnan uskovat.[21]

Alkuseurakuntaa innoitti usko Jumalan valtakunnan pikaiseen toteutumiseen, jossa Jumalan tahtoma hyvä elämänjärjestys toteutuisi. Seurakunta ennakoi sitä omassa elämässään.[22]^{[vanhentunut linkki]} Ilmestyskirja on yksi todiste varhaisten kristittyjen voimakkaasta apokalyptisesta suuntautumisesta ja heidän lujasta uskostaan lopunaikoihin ja niiden läheisyyteen.[23]

Varhaiskristilliseen hengellisyyteen kuului yhteisöllisyys. Apostolien teoissa kuvataan että kristityt elivät "keskinäisessä yhteydessä"[24].

Varhaiset kristityt paastosivat keskiviikkoisin ja perjantaisin.[25]

Kristittyjen ensimmäinen sukupolvi oli kasvanut yhteydessä synagogajumalanpalvelukseen ja he jatkoivat sen rakenteiden käyttämistä omassa jumalanpalvelusmuodossaan ainakin vuoteen 70 asti. Myöhemmät sukupolvet ovat unohtaneet nämä juuret.[26]

Alkuseurakunta palvoi Jumalaa.[19] Rooman keisarikunnassa turvauduttiin usein itämaisiin mysteeriuskontoihin, joissa luvattiin ikuista elämää eksoottisia menoja tarkasti noudattamalla. Tällaiset kultit eivät kuitenkaan olleet yleensä universaaleja sen enempää maantieteellisesti kuin yhteiskunnallisestikaan.[27]

Roger Petterssonin mukaan alkukirkossa oltiin hyvin tarkkoja siitä, kenen kanssa oltiin sakraalisessa yhteydessä. Werner Elertin mukaan todellinen alkukirkko sulki hereetikot ulkopuolelleen ja piti kiinni suljetusta kommuuniosta (ehtoollisesta).[28]

Alkuseurakunnassa kaste oli sinetti, jolla ympärileikkauksen tavoin vahvistettiin seurakunnan jäsenyys.[21] Kaste korvasi ympärileikkauksen ja synnytti uuden tasa-arvoisten opetuslasten yhteisön. Tämä todennäköisesti vetosi erityisesti syrjittyihin ihmisiin kuten naisiin ja orjiin lisäten kristinuskon suosiota heidän keskuudessaan.[29]

Alkukirkko jo vietti yleisesti sunnuntaita jumalanpalveluspäivänään ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien - kristillisen vapauden hengessä (esim. Apt.20:7; 1 Kor.16:2). Hyvin varhaiset alkukirkon dokumentit todistavat, että alkukirkko vietti sunnuntaita Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivänä ja nautti sinä päivänä ehtoollista.

Alkukirkon aikana oli useita eri suuntauksia. Mitään vallitsevaa katolista eli yleistä kirkkoa ei ollut.[28] Kristinuskon historiassa on jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollista erottaa kaksi kirkkoa. Toinen oli apostolien johtama ja perinteisempi, toinen Stefanuksen, Filippuksen ja muiden diakonien johtama hellenistinen kirkko.[30] Myös evankeliumit ovat syntyneet neljän erilaisen tradition pohjalta.[31] Varhaisessa kirkossa pyrki syntymään ryhmiä, jotka edustivat kukin omaa erityistä kristinuskon suuntausta. Näiden joukosta erottuivat selvimmin juutalaiskristityt ja hellenistit. Näiden ohella on vaikuttanut myös muita ryhmiä.[32]

Apostoliset isät näkivät tärkeäksi painottaa oikeaa oppia ja ottaa etäisyyttä harhaopettajiin. Tästä todistaa muun muassa Athanasioksen uskontunnustus, joka syntyi harhaopin vastustamisen seurauksena.[28]

• Areiolaisuus
• Gnostilaisuus
• Monofysitismi
• Monotelitismi
• Montanismi
• Nestoriolaisuus
• Pelagiolaisuus[33]