Vantaan historia

Sandlidenin savi-idoli (löydetty 1990) on eräs Vantaan Jokiniemestä löydetyistä savi-idoleista. Kansallismuseon tunnus KM 30464:8163.

Vantaan alueelta on löydetty noin 5000-luvulta eaa. peräisin olevia asumusten jäännöksiä. Alueella asuttiin aluksi vain keväästä syksyyn ja asumukset sijaitsivat lämpimillä etelänsuuntaisilla hiekkarinteillä. Jääkauden aiheuttaman maan painumisen jäljiltä merkittävä osa Vantaasta oli merenlahtien peitossa ja asukkaiden pääelinkeinona oli kalastaminen sekä hylkeiden pyynti. Kampakeramiikan ajalta olevia löydöksiä on harvinaisen paljon.[1] Vantaan Jokiniemestä on löydetty useita muinaisia ihmistä esittäviä savesta tehtyjä figuureja. Niiden on arvioitu olevan eri ikäisiä, noin 5300–5500 vuoden väliltä.[2][3][4] Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä, sekä meripihkaa. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat myös jousen ja nuolet aseena.

Rautakauden lopussa ja keskiajan alussa alue oli harvakseltaan ja satunnaisesti asutettua Hämeen takamaata. 1000-luvun alussa aiemmin pyyntiretkillä käyneet hämäläiset alkoivat vähitellen asettua pysyvästi Vantaanjoen varteen nykyisen Länsi-Vantaan alueelle.^lähde?

Vantaan Pyhän Laurin kirkko, pääkaupunkiseudun vanhin rakennus.[5] Kirkko sijaitsee Helsingin pitäjän kirkonkylän kaupunginosassa, joka on vieläkin Vantaan ruotsinkielisimpiä alueita.

Ruotsalaisten kolonisaatio Vantaalle alkoi muun Uudenmaan kolonisaation yhteydessä 1200-luvun lopulta lähtien hämäläisiä vastaan tehdyn niin sanotun toisen ristiretken jälkeen. Ruotsalaiset kutsuivat aluetta Uudeksi maaksi.[6] Jokien haarakohdan seudulla oli varmuudella pysyvää asutusta 1300-luvulla.

Turun ja Viipurin välinen sekä Hämeenlinnaan johtava maantie kulkivat alueen läpi synnyttäen jokilaakson alueelle useita vauraita kyliä, merkittävimpänä Helsingin pitäjän kirkonkylä. Helsingaa (Helsinginjoki, nykyinen Vantaanjoki) mainittiin asiakirjoissa ensimmäisen kerran toukokuussa 1351, kun Ruotsin silloinen kuningas Maunu Eerikinpoika antoi Tallinnan hiippakunnan Padisen luostarin munkeille lohenpyyntioikeuden Helsinginjoessa. Joki antoi nopeasti nimen koko alueelle, mistä on saanut aiheensa myös kaupungin vaakuna. Helsingin kirkkopitäjä syntyi 1370–1390-luvuilla, ja pyhän Laurin kivikirkko valmistui sinne vuonna 1460. Kirkkorakennus sijoitettiin hyvien kulkuyhteyksien solmukohtaan Vantaanjoen ja Keravanjoen lähelle. Kirkollista keskusta halkoi myös tiestö: Suuri rantatie Turusta Viipuriin sekä Hämeentie Hämeen linnaan ja etelään rannikolle. Helsingin pitäjän ensimmäinen kirkkoherra mainitaan vuonna 1395. Helsingin pitäjän katsotaan vakiintuneen omaksi kirkko- ja hallintopitäjäkseen 1400-luvulla, ja varhaisin maininta alueella olevasta pyhälle Laurentiukselle omistetusta kirkosta on vuodelta 1401. Eräs paikallinen rälssisuku lahjoitti Helsingin pitäjän kirkolle yhden veromarkan suuruisen alueen Rekolasta. Nimi Helsinge (Helsingin pitäjä) mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1428. Samana vuonna alueen kalastusoikeudet siirtyivät Turun hiippakunnalle, mikä edesauttoi kivisen kirkon rakentamista alkuperäisen puisen tilalle.

Oikeudenkäyttö oli Helsingin pitäjässä sen omien käräjien tehtävä. Tiedetään, että 1500-luvulla oli pitäjällä jo omat käräjänsä. Käräjiä saattoivat istua korkea-arvoisten tuomarien palkkaamat sijaiset, niin sanotut lainlukijat. Lainlukijoiden käyttö oli yleistä 1500-luvun lopulta 1680-luvulle.[7]

Vanhankaupunginkoski.

Porvoo ei kyennyt huonon sijaintinsa takia kilpailemaan Tallinnan hansakauppiaiden kanssa, joten Kustaa Vaasa päätti perustaa Helsinginjoen suulle Helsingin pitäjän alueelle vuonna 1550 Helsingin kaupungin. Helsingin pitäjä oli jo 1530-luvulla ehtinyt kehittyä merkittäväksi Uudenmaan merikaupan keskukseksi. Vanhankaupungin Helsingistä ei kuitenkaan koskaan tullut kuninkaan elinaikana hänen toivomaansa keskusta.

Vuonna 1570 syttynyt 25-vuotinen Venäjän sota vaikutti elämään myös Helsingin pitäjässä. Kasvaneet rasitukset, ylimääräiset sotaverot ja vihollisen hyökkäykset koettelivat väestöä ja johtivat usein myös tilojen autioitumiseen. Vuonna 1577 vihollisen polttamien ja ryöstämien tilojen lukumäärä oli 51.[8] Sotaväen- osastojen kestitseminen ja majoittaminen oli varsinkin Malmin ratsutilalla asuneen pitäjän nimismiehen Olof Mårtenssonin vastuulla. Suurin nimismiehen kestitsemistä osastoista oli Upplannin lippukuntaan kuuluneet 40 ratsumiestä tammikuussa 1576. Malmin ratsutilan lisäksi Helsingin pitäjässä sijaitsivat myös Pukinmäen, Herttoniemen, Haltialan, Kirkonkylän, Meilbyn, Kulosaaren ja Heickbyn ratsutilat.[7]

Stolbovan rauhan jälkeiset Helsingin maapäivät 1617 myönsi Helsingille tapulikaupunkioikeudet ulkomaankauppaan. Puolaa ja Saksaa vastaan 1620-luvulla käydyt sodat aiheuttivat sen, että ratsuväen tukemiseksi Helsingin pitäjään rakennettiin useita suuria aateliskartanoita, muiden muassa Westerkulla ja Hakunila. Vanhankaupungin Helsinki päätettiin siirtää syksyllä vuonna 1640 nykyiselle paikalleen Vironniemelle. Tällöin alkoi keskisen Uudenmaan keskus vähitellen siirtyä Helsingin pitäjästä Helsingin kaupunkiin. Vuonna 1644 Töölön kylä liitettiin pitäjästä kaupunkiin, ja vuonna 1652 pitäjän seurakunta menetti itsenäisen asemansa ja Helsingin seurakunnan talouden tukemiseksi koko Helsingin kirkkopitäjä liitettiin anneksina vuonna 1652 Helsingin kaupunkiseurakuntaan.[9]

Suuret kuolonvuodet 1695-1697 koettelivat myös Helsingin pitäjää. Peräkkäiset katovuodet aiheuttivat nälänhädän ja kuolleisuus oli korkealla tasolla. Nälänhätä kosketti rahvaan lisäksi myös kruununpalvelijoita, aatelisia ja aatelittomia säätyläisiä sekä porvaristoa.[10]

Isonvihan aikaan vuonna 1713 venäläiset joukot valtasivat Helsingin pitäjän. Osa asukkaista pakeni emämaahan Ruotsiin tai läheisiin metsiin, osa taisteli miehittäjiä vastaan. Miehityksen pitkittyessä olot alkoivat pikkuhiljaa vakiintua ja syksyllä 1721 solmittiin Uudenkaupungin rauha. Tämän jälkeen koettiin vielä toinen lyhyempi miehitys, pikkuviha, vuosina 1742–1743.

Olot alkoivat Helsingin pitäjässä parantua, kun se 1720-luvulla nousi yhdeksi Suomen varhaisteollisuuden tärkeimmistä keskuksista. Alueelle kohosi vesisahoja, jotka muodostivat aikakauden oloissa huomattavan vientiteollisuuskeskittymän. Tämä vienti suuntautui sekä Keski-Eurooppaan että vuosisadan jälkipuoliskolla myös kauas Välimerelle saakka. Merkittävä Helsingin pitäjän tuotteiden vientikohde oli aivan sen rannikon tuntumassa: vuonna 1748 alkaneen Viaporin linnoituksen rakentaminen vaati runsaasti sekä työvoimaa että maatalouden ja sen aikaisen rakennustarviketeollisuuden tuotteita kuten elintarvikkeita, rakennuspuuta, tiiliä ja kalkkia.

Helsingin pitäjä oli ruotsinkielistä seutua. Suomenkielisen väestön osuus pitäjän koko väestöstä oli 1700-luvun puolivälin tienoilta 1800-luvun alkuun pyöreästi kymmenesosa.[11]

Vantaan alueelta oli jo 1700-luvulla löydetty malmiesiintymiä, mutta vasta 1800-luvun alussa niitä alettiin hyödyntää perustamalla Wanda Bruk eli Vantaan Ruukki. Tämä raakamalmi ja sen työstäminen tekivät Helsingin pitäjästä muutamaksi vuosikymmeneksi Suomen merkittävimmän vuoriteollisuusalueen. Teollistumisen myötä Vantaan- ja Keravanjoet valjastettiin ja Vantaan- sekä Tikkurilankoskelle syntyi teollisuusyhdyskuntia. Vuosisadan alussa Vantaankoskella toimi maan merkittävimpiin kuulunut rautaruukki. Tikkurilankoskelle puolestaan perustettiin vernissatehdas, jonka pohjalta seudulle syntyi yhä nykyäänkin toiminnassa oleva Tikkurila Oy:n maalitehdas. Teollistumisesta huolimatta pääelinkeino Helsingin pitäjässä oli edelleen maatalous.

Helsingin pitäjän kehitykseen yhdeksi Suomen suurimmista kaupungeista vaikutti olennaisesti pääkaupungin siirto Turusta Helsinkiin. Vielä vuonna 1805 suuralueen hallintoyksiköistä Helsingin pitäjän asukasluku oli 4 840, Viaporin 4 606 ja Helsingin 4 337. Kuudenkymmenen vuoden kuluttua pitäjässä oli noin 7 000 asukasta, kun Helsingissä oli jo 23 000 asukasta.[9]

Pitäjänkokous hyväksyi vuonna 1823 järjestyssäännöt, joissa lueteltiin rikkomukset ja niistä seuraavat rangaistukset. Järjestyssääntöjen laatiminen oli seurausta juurettoman irtolaisaineksen lisääntymisestä yhteiskunnassa. Pitäjänkokouksen ja pitäjäläisten panosta järjestyksenpidossa tarvittiin, koska huonotapaisen kansanosan valvonta ja kurissapitäminen ei onnistunut valtion viranomaisilta. Rikkomukset, joista ei voitu haastaa käräjille, käsiteltiin nimismiehen ilmoituksen perusteella pitäjänkokouksessa.[11]

Kiinnostus kansanopetukseen kasvoi 1800-luvun alussa, jolloin alkeisopetus oli vielä pääosin kotiopetuksen varassa. Kirkkoherra Erik Crohnsin aloitteesta perustettiin Kirkonkylään vuonna 1825 koulu ja palkattiin vakinainen koulumestari.[12]

Vuotta 1865 pidetään Vantaan historiassa merkittävänä, koska silloin säädettiin Suomen kunnallishallinto ja Helsingin pitäjästä tuli Helsingin maalaiskunta. Samalla seurakunta sai takaisin itsenäisen asemansa omana kirkkoherrakuntanaan. Malmin radanvarsikeskuksesta kehittyi maalaiskunnan hallinnollinen keskus.

Suomen ensimmäinen rautatie, Helsingistä Hämeenlinnaan, avattiin vuonna 1862, mikä mahdollisti radanvarsialueiden, kuten Tikkurilan, kehittymisen esikaupunkimaisiksi taajamiksi. Tikkurilaan rakennettu kivinen asemarakennus on nykyään ainoa alkuperäisessä asussaan säilynyt tiilinen asemarakennus. Aseman on suunnitellut Hämeen läänin lääninarkkitehti Carl Albert Edelfelt (1818–1869).[9]

Suuret nälkävuodet supistivat asukaslukua 1300 henkilöllä ja vuosikymmenen ajan väestönkasvu oli hyvin hidasta. Vasta 1870-luvun lopussa saavutettiin uudelleen vuoden 1865 asukasluku.[13] Kansakoulu aloitti toimintansa Kirkonkylässä 15. syyskuuta 1869, neljä vuotta suunniteltua myöhemmin. Opettajia oli kaksi, toinen tyttöjä ja toinen poikia varten.[14]

Helsingin pitäjän kautta kulki 1800-luvun lopulla myös 4 huomattavaa maantietä: Hämeenlinnantie eli Hämeentie, Suuri Rantatie eli Kuninkaantie, Nurmijärventie sekä Porvoontie. Pohjoiseen suuntautuva Hämeentie risteytyi Kirkonkylän pohjoispuolella Kuninkaantien kanssa. Kuninkaantie puolestaan yhdisti Turun Viipuriin ja Pietariin. Luoteeseen suuntautuva Nurmijärventie alkoi Helsingistä Läntisen Viertotien jatkeena. Porvoontie yhdisti Hämeentien ja Kuninkaantien erkaantuen Hämeentiestä Viikin latokartanon ja Malminkylän välillä ja yhtyen Kuninkaantiehen Hakkilan itäosassa.[15]

Suurin teollisuuslaitos Helsingin maalaiskunnassa 1800-luvun lopulla oli Arabian posliinitehdas. Sen tuotannon arvo oli suurempi kuin muiden kunnan alueella toimineiden teollisuuslaitosten tuotannon arvo yhteensä. Tehdas toimi Koskelan kylässä Helsingin kaupungin pohjoispuolella ja sai nimensä tehtaan paikalla sijainneen Arabia-nimisen huvilan mukaan.[16]

Kasvava Helsingin kaupunki tarvitsi suuria määriä rakennustarvikkeita, joita sinne hankittiin Uudeltamaalta ja Hämeestä. Helsingin maalaiskuntaan perustetut tiilitehtaat sijaitsivat Tikkurilassa, Lauttasaaressa ja Kulosaaressa.[17]

Pitäjänmäellä toimi J. K. Kröckellin perustama panimo, joka valmisti useita olutlaatuja, kuohuviiniä, sitruunasimaa ja Sorbus-nimistä alkoholitonta mehua. Panimon hevoset kuljettivat mallastuotteita sekä Helsinkiin että läheiselle rautatieasemalle, josta niiden matka jatkui Tampereelle asti. Pitäjänmäen panimo toimi vuoteen 1914 asti.[17]

Suomessa tuli vuonna 1899 voimaan asetus taajaväkisistä yhdyskunnista. Parin seuraavan vuosikymmenen aikana Helsingin maalaiskunnan alueelle muodostettiin toistakymmentä taajaväkistä yhdyskuntaa. Näistä Huopalahti erosi omaksi kunnakseen vuonna 1920, Oulunkylä vuonna 1921 ja Kulosaari vuonna 1922. Tikkurilaa lukuun ottamatta kaikki taajaväkiset yhdyskunnat lakkautettiin vuoden 1946 alussa niiden siirtyessä osaksi Helsingin kaupunkia. Tikkurilan taajaväkinen yhdyskunta lakkautettiin muiden Suomessa vielä olleiden taajaväkisten yhdyskuntien mukana vuoden 1956 alussa.

Kehä III lähellä Tuusulanväylän eli Suomen suurimman risteyksen, Kirkonkylän eritasoliittymää.

Sähkön käyttö höyryvoiman sijasta teollisuuden voimanlähteenä alkoi Helsingin maalaiskunnassa yleistyä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1910 perustettiin Oy Malmin Sähkölaitos Ab ja vuotta myöhemmin vastaava laitos Oulunkylään. Keskeisen aseman saanut Malmin sähkölaitos osti voimalaitostaan varten tontin Tapanilasta. Voimalaitoksen ja jakeluverkoston rakennuttaminen saatiin Gottfried Strömbergin johdolla valmiiksi vuoden 1910 loppuun mennessä.[18]

Malmin lentokenttä valmistui toimintakuntoon Helsingin maalaiskunnan Malmin alueen Tattarisuolle vuonna 1936. Kenttäalue oli hyvin vetistä ja sen muokkaaminen lentokentäksi oli vaikeaa. Lentokenttä otettiin käyttöön joulukuussa 1936. Sitä ennen Helsingin lentoasemana oli toiminut myös maalaiskuntaan kuuluneessa Santahaminassa sijainnut Santahaminan lentoasema. Vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa noin kolmasosa Helsingin maalaiskunnasta liitettiin valtioneuvoston päätöksellä Helsingin kaupunkiin. Samalla maalaiskunta menetti kaksi kolmasosaa asukkaistaan sekä suurimmat keskuksensa Malmin ja Pitäjänmäen. Maalaiskunta sai vuonna 1954 suuren osan Korson alueesta Tuusulalta ja Keravalta sekä vuonna 1959 pienen alueen Tuusulasta. Vuonna 1966 Helsingin maalaiskunta menetti Vuosaaren Helsingille.

Sotien jälkeen maalaiskunnan kasvu alkoi kiihtyä ja alueen halki rakennettiin useita merkittäviä teitä, joiden varsille alkoi kehittyä omakotivaltaista asutusta. Tikkurilasta tuli uusi kuntakeskus 1950-luvulla. Myöhemmin päärataan tukeutuivat kasvussaan myös Rekola, Korso ja Koivukylä. Länsi-Vantaan suurten lähiöiden synty 1960–1970-luvuilla perustui kokonaan uuteen Länsi-Vantaan rataan. Helsingin olympialaisia varten perustetun Seutulan (nykyinen Helsinki-Vantaan) lentoaseman rakentaminen 1950-luvun alussa ohjasi myös keskeisesti Vantaan rakennetta. Se jakoi kunnan kahtia ja toi ympäristöönsä runsaasti liikennettä sekä teollisuutta. Lentoasema on lyönyt merkittävän leiman Vantaan nykyiseen kaupunkikuvaan, ja nykyään Vantaa tunnetaankin ulkomailla ilmailukaupunkina.[19]

Toisen maailmansodan takia Vantaalle oli syntynyt jo 1940-luvulla uusia taajamia, joita asuttivat pääasiassa siirtoväki ja rintamamiehet sekä väljempää asutusta halunneet helsinkiläiset. 1950-luvulla syntyivät ensimmäiset kerrostaloryhmät Tikkurilaan, Satomäkeen ja Vaaralaan, minkä jälkeen maaltamuutto vauhditti kerrostalorakentamista. Asukasluku kasvoi ennätysvuonna 1970 yli 10 000:lla.

Valtatie 3:n varteen, vastapäätä Kivistön omakotialuetta, valmistui vuonna 1966 Keimolan moottorirata, joka oli toiminnassa vuoteen 1978 saakka. Radan paikalle alettiin 2010-luvulla rakentaa uutta Keimolanmäen asuntoaluetta.

Vielä 1900-luvun alussa Helsingin maalaiskunnan asukkaista enemmistö oli ruotsinkielisiä. Paikkakunnan nopea väestönkasvu on kuitenkin tuonut sinne muualta etupäässä suomenkielistä väestöä niin, että nykyisin ruotsinkielisiä on vain 3,1 %.

Liikenneväyliä levennettiin 1960- ja 1970-luvuilla ja viiden valtakunnallisen väylän halki rakennettiin Kehä III niitä yhdistämään. Martinlaakson radan käyttöönotto mahdollisti Vantaan lounaisosan kehittymisen ja Myyrmäen nousemisen kaupungin toiseksi keskukseksi. Myös pääradan varrelle syntyi 1960–1980-luvuilla nopeasti useita kerrostalolähiöitä maaltamuuton vauhdittamana. Pääväylien ulkopuolelle jääneet osat, kuten Seutula lännessä ja Sotunki idässä, jäivät pääosin rakentamattomiksi ja maatalousvaltaisiksi. Vuonna 1972 Helsingin maalaiskunnasta tuli Vantaan kauppala ja vuonna 1974 Vantaan kaupunki. Vuonna 2001 juhlittiin Vantaan 650-vuotisjuhlia.[9]

Vuosittainen kesätapahtuma Kaljakellunta alkoi Vantaalla 1997. Myyrmannin kauppakeskuksessa Länsi-Vantaalla sattui 11. lokakuuta 2002 räjähdys. Martti Ahtisaaren johtamat Acehin rauhanneuvottelut käytiin alkuvuodesta 2005 Vantaalla Königstedtin kartanossa.

Kehärata valmistui ja otettiin käyttöön 2015. Kehärata yhdistää Vantaankosken radan Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta Suomen päärataan Vantaan Hiekkaharjussa.[20]