Vanki nimeltä Papillon

Henri Charrière päätti kirjoittaa kirjan seikkailuistaan ja pakomatkoistaan Etelä-Amerikassa luettuaan Albertine Sarrazinin kirjan l'Astragale (Karkulainen, Otava 1968), jota hän piti "melko hyvänä", mutta jatkoi, että "kolmenkymmenen vuoden kokemuksellani pakomatkoista myyn kirjaani varmasti kolminkertaisen määrän"[2]. Charrière osti Caracasin kirjakaupasta ensin kaksi kierreselkäistä kouluvihkoa, jotka täytti kahdessa päivässä. Muutaman kuukauden kuluessa hän kirjoitti vielä 11 vihkoa. Tästä tulee kirjan muoto: luvut on jaoteltu 13 vihkoon, joissa seurataan Papillonin edesottamuksia kronologisesti vuoroin vankeudessa, vuoroin pakomatkalla.^lähde?

Charrière lähetti käsikirjoituksensa Sarrazinin kustantajalle Jean-Pierre Castelnaulle, joka sai sen syyskuussa 1969. Castelnau teki kirjaan pieniä muutoksia, kuten lisäsi välimerkkejä ja poisti joitakin korvakuulolta opitun espanjan aiheuttamia lauserakenteita. Kirjan henkilöiden nimet muutettiin, ja joitakin päivämääriä muutettiin.^lähde?

Charrière kävi Pariisissa kahdesti ennen kirjan julkaisua. Charrière ja Castelnau vannoivat, että kirjan tapahtumat olivat muistista kirjoitettuja ja tosia, lukuun ottamatta joitakin vuosikymmenten aikana unohtuneita yksityiskohtia. On kuitenkin hyvin luultavaa, että Charrière yhdisteli kirjassaan tarinoita ja anekdootteja, joita hän oli kuullut muilta vangeilta[3] tai lukenut aiemmin ilmestyneistä vankilakronikoista, mahdollisesti René Belbenoit'n 1938 ilmestyneestä kirjasta Dry Guillotine, jossa kuvataan samankaltaisia sattumuksia ja pakomatkoja[4]. Samaan aikaan kuin Charrière Ranskan Guayanassa karkotettuna ollut Charles Brunier väitti myöhemmin olevansa kirjan nimihenkilön esikuva ja "oikea Papillon"[5].

Kirjaan jätettiin tarkoituksella puhekielelle ominaisia lauserakenteita, jotka aiheuttivat kääntäjille ristiriitatilanteen: pitäisikö alkuteosta "parantaa" käännöksessä. Useimmissa käännöksissä, kuten Matti Brotheruksen suomennoksessa, Charrièren vivahteikas puheenomainen kieli onkin säilytetty ansiokkaasti. Suomennettu Papillon toi yleiskieleen joitakin vankien käyttämiä ilmaisuja, kuten "köntti", "rundi" ja "matka lokaan".^lähde?

Charrière ehti kirjoittaa Papillonille jatko-osan, joka julkaistiin suomeksi 1973 nimellä Banco! – kaikki pelissä. Kirjan on suomentanut Vesa Santavuori.

Papillon kertoo tarinan miehestä, Montmartren kasvatista ja taparikollisesta, joka tuomitaan syyttömänä murhasta elinkautiseen vankeuteen ja karkotetaan 25-vuotiaana 1931 Ranskan Guayanaan. Papilloniksi kutsuttu nimihenkilö ei tyydy oikeuden päätökseen, vaan alkaa heti suunnitella pakoa ja kostoa. Hän saapuu saattueen mukana Saint-Laurent-du-Maronin kokoomaleiriin, mutta pakenee heti vesitse spitaalisilta ostetulla veneellä yhdessä kumppaniensa Clousiot'n ja Maturetten kanssa. Karkurit rantautuvat Trinidadiin, jossa he saavat hyvän kohtelun brittiviranomaisilta, mutta heidän ei sallita jäädä maahan, joten Papillon joutuu jälleen vesille.

Vene ajautuu huonossa säässä Kolumbiaan. Kaverit jäävät saman tien kiinni, mutta Papillon tapaa guajiro-intiaaneja, joiden luona hän asuu puoli vuotta idyllissä luonnon antimilla eläen. Hän saa puolisoikseen kaksi intiaanisisarusta, Lalin ja Zoraiman, jotka hän saattaa raskaaksi. Papillon haluaa kuitenkin palata lopulta sivistyksen pariin, jotta voisi korjata kokemansa vääryydet. Hän lähtee intiaanien luota tekaistun kertomuksen perusteella ja lupaa palata. Santa Martassa katolisen naisluostarin abbedissa kavaltaa Papillonin Kolumbian viranomaisille. Papillon joutuu vankilaan Barranquillaan, josta hän yrittää paeta useita kertoja. Kohtalo kuitenkin vie hänet vääjäämättä takaisin Ranskan vankeinhallinnon käsiin.

Paosta seuraa ankara rangaistus: sisäinen karkotus saarille ja eristys. Papillon, "Papi", kestää kahden vuoden eristyksen huonolla ruualla ja joutuu Royalen saarelle "alan miesten" yhteismajoitukseen, jossa toimii uhkapelin valvojana. Papillon yrittää paeta, mutta hänet annetaan ilmi. Hän kostaa pakoyrityksensä ilmiantajalle tappamalla tämän "pamppujen" edessä näennäisesti itsepuolustukseksi, mistä hän joutuu jälleen eristykseen eli "rundiin". Papillonin ollessa jo melkein kuolemaisillaan huonoon kohteluun saapuu pelastus Punaisen Ristin tarkkailijan hahmossa, joka tarkastaa vankien kunnon. Papillon armahdetaan rundista, jonka jälkeen hän pyytää siirtoa Pirunsaarelle.

Pirunsaarelta Papillon pakenee yhdessä ystävänsä Sylvainin kanssa kookossäkeillä pitkin avomerta. Rannikolla Sylvain uppoaa liejuun ja hukkuu. Papillon jatkaa pakoa yksin ja hakeutuu kiinalaisen Kuik-Kuikin luokse, jonka kanssa hän alkaa suunnitella uutta venematkaa, tällä kertaa Brittiläiseen Hondurasiin, jonne hän ei kuitenkaan pääse. Yön ja laskuveden turvin Papillon jättää pakkotyölaitoksen viimeisen kerran Maronijokea pitkin. Monen päivän merimatkan jälkeen seurue saapuu Georgetowniin, Brittiläiseen Guyanaan, jossa Papillon elättää itsensä aluksi myymällä vihanneksia torilla ja myöhemmin ravintolanpitäjänä. Kohta Papillon muuttaa intialaisen rakastajattarensa kanssa syrjäiseen kaivoskylään, jossa he pitävät ystävineen erotiikkaravintolaa, kunnes joutuvat sulkemaan sen päihtyneen asiakkaan ammuttua nuoren tanssijatytön.

Elämä asettuu uomiinsa, ja Papillonia alkaa jälleen vaivata vanha tuttu ikävystyminen tavalliseen elämään, joten hän lähtee uudestaan pakosalle. Viimeinen pakomatka vie Venezuelaan, jossa Papillon joutuu taas vankeuteen, mutta Venezuelan valtio armahtaa kolmetoista vuotta istuneen pakkotyöläisen ja myöntää Papillonille maan kansalaisuuden. Seikkailujensa lopussa Papillon unohtaa kostonhalunsa ja myöntää, että yhteiskunnan on suojeltava itseään hänen kaltaisiltaan, mutta korostaa silti, että sama yhteiskunta ei voi harjoittaa koston politiikkaa jäseniään kohtaan, vaan rikolliset on parannettava ja palautettava takaisin yhteiskuntaan. Kirja päättyy, kun Papillon kävelee ulos vankilan portista kohti Caracasissa odottavaa vapautta.

• Kourou

• Oikea vanki nimeltä Papillon elossa?
• Vanki nimeltä Papillon, Kirjasampo.fi
• Vanki nimeltä Papillon, Kirja vai leffa, Yle.fi 7.6.2019