Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Vanhoillislestadiolaisuutta, lestadiolaisen herätysliikkeen selvästi suurinta suuntausta, ovat arvostelleet sekä evankelis-luterilainen kirkko, valtiollisen perustuslain ja tasa-arvolainsäädännön asiantuntijat sekä tähän liittyvät valtiolliset toimijat sekä yksittäiset kristityt herätysliikkeen sisällä ja ulkopuolella. Kirkon taholla voimakkain kritiikki on kohdistunut ekslusiiviseen (muut yhteisöt pois sulkevaan) seurakuntaoppiin, itse asiassa jo 1800-luvun lopulta lähtien nykypäivään saakka. Viime vuosina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa esimerkiksi Kotimaa-lehden päätoimittaja Olli Seppälä ja teologian tohtori Kari Kuula ovat pitäneet ristiriitaisena, että luterilaisen kirkon sisällä toimii herätysliike, jonka käsitykset pelastuksesta, kasteesta ja seurakunnasta ovat ristiriidassa luterilaisen kristinopin kanssa.[1][2]

Herätysliikkeen oman jäsenistön piirissä on esitetty uskonkäsitykseen liittyvää opillista kritiikkiä, erityisesti raamattukäsitykseen ja seurakuntaoppiin sekä elämäntapanormeihin liittyen.[3][4][5]

Kun vanhoillislestadiolaisuuden piirissä alkoi paljastua useita lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia vuonna 2010, ne herättivät liikkeen sisällä keskustelua siitä, onko herätysliikkeen omissa toimintatavoissa mekanismeja, jotka luovat tilaa rikoksille ja niistä vaikenemiselle.[6] Internet-keskustelujen vilkastuttua on alettu vaatia myös avointa ja vapaata keskustelua ilman pelkoa painostetuksi joutumisesta.[7]

Nuoremman polven teologit ovat nostaneet kysymyksenalaiseksi myös naispappeuden torjuvan SRK:n päätöksen vuodelta 1986, sen jälkeen kun evankelis-luterilainen kirkko päätti tiukentaa virkakäsityksen noudattamista ja olla jatkossa vihkimättä virkaan pappeja, jotka torjuvat naispappeuden.[8][9]

Kun vanhoillislestadiolaiset kirkolliskokousedustajat asettuivat kannattamaan kirkolliskokouksessa samasukupuolisten parien puolesta rukoilemisen sallimista,[10] ratkaisu herätti laajaa kritiikkiä liikkeen sisällä.[11][12][13]

Vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitettu sisäinen kuri ja ns. hoitokokous -käytäntö ovat herättäneet julkista kritiikkiä. Arvostelussa kyseistä menettelyä pidetään sekä sinänsä epäluterilaisena että hengellisenä painostuksena ja väkivaltana. Hoitokokousten ihmissuhteita pirstovat seuraamukset ovat järkyttäneet monia (esimerkiksi tv-toimittaja Hannu Karpo ja teologi ja pappi Päivi Aikasalo).[14][15] Arkkipiispa Jukka Paarma nosti esiin kirkon toivomuksen hengellisestä väkivallasta luopumisesta ja avoimemmasta sisäisestä keskustelusta suviseurojen juhlapuheessaan vuonna 2009.[16]

Herätysliikkeen sisällä on esitetty toivomuksia SRK:lle hoitokokouksiin liittyvän väkivallan selvittämisestä esim. riippumattoman tutkimuksen avulla.[3][17] Myös Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola, dosentti Seppo Lohi, dosentti Mauri Kinnunen ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen ovat esittäneet julkisuudessa, että 1970–80-luvulla järjestettyihin hoitokokouksiin liittyvät asiat tutkittaisiin.[18][19] Vuonna 2010 Lapin yliopistossa käynnistettiin Suomen Akatemian rahoittama vanhoillislestadiolaisuuden yhteiskunnallista valtaa koskeva tutkimushanke, jonka osana tutkitaan myös hoitokokouskokemuksia. Hanketta johtaa PhD Mika Luoma-aho.[20] TT Mikko Ketola Helsingin yliopistosta on tutkinut hoitokokouksiin liittyen kysymystä SRK:n julkisesta anteeksipyynnöstä.[21]

Liikkeen johto on puolustautunut hengellistä väkivaltaa koskevia syytöksiä vastaan nimittämällä hoitokokouksia "sielunhoidoksi", mutta kriitikot ovat kyseenalaistaneet tämän, viitaten evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoitokäytäntöön ja määrittelyyn kristillisestä sielunhoidosta, jota hoitokokoukset eivät heidän mukaansa täytä (vapaaehtoisuus, sielunhoitoa tarvitsevan henkilön aloitteellisuus, kahdenkeskisyys sekä luottamuksellisuus ja vaitiolovelvollisuus).[22]

Vanhoillislestadiolaista liikettä on arvosteltu myös patriarkaalisuudesta. Liikkeen keskusyhdistyksen, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.:n johtokuntaan (nykyisin 24 jäsentä) ei ole valittu koskaan yhtään naista sen yli sadan toimintavuoden aikana. Naisia ei hyväksytä puhujiksi, eikä vanhoillislestadiolaisuus hyväksy naispappeutta. Naisiin myös muilla elämänalueilla kohdistuvaa kontrollia on arvosteltu julkisuudessa. Ihmisoikeusliitto ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunta ovat todenneet v. 2009, että liikkeen ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuslainsäädäntöä, johon Suomi on kansainvälisesti sitoutunut.[23][24]

Vanhoillislestadiolaisia on moitittu hengellisesti ylpeiksi, ja heidän on sanottu pitävän itseään muita parempina ihmisinä. Heitä on syytetty jopa antinomismista runsaan anteeksiannon takia, kun he "antavat anteeksi seiniä myöten". Syntien anteeksi saamista on pidetty liian helppona.[25] Vanhoillislestadiolaisuudessa on monesti todettu, että he antaisivat synnit anteeksi "seinien ulkopuolellekin", jos vain muut haluaisivat.lähde?

Internetin keskustelupalstoilla lestadiolaisuutta arvostellaan siitä, että naiset alistetaan synnytyskoneiksi.[26] 1970-luvulla Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tapauksista, joissa lääkäri oli ehdottanut lestadiolaisnaisille sterilisaatiota huonon terveyden vuoksi, mutta rauhanyhdistys ei ole antanut siihen lupaa, jolloin äiti kuoli tultuaan jälleen raskaaksi.[27]

Lestadiolaisia on syytetty toisten asioihin sekaantumisesta, kun he itse ajattelevat toimivansa Kristuksen kirkkolain mukaan. Vanhoillislestadiolaiset saarnaajat korostavat usein kuuliaisuutta "seurakuntaäidille".

Tutkija Aini Linjakumpu on kritisoinut liikettä siitä, että vaikka liikkeen yhtenäisyys rakentuu uskonnollisten määräysten, kuten televisio- ja ehkäisykiellon varaan, ei ole olemassa luetteloa synneistä, vaan synti määräytyy yhteisön sisällä. Linjakummun näkemyksen mukaan tämä mahdollistaa yhteisön johtajavaltaisessa rakenteessa vallankäytön muihin yhteisön jäseniin. Lestadiolaisuus, kuten muutkin suljetut uskonnolliset yhteisöt yleensä, on Liljakummun mukaan selkeä hierarkkinen organisaatio, jossa liikkeen johtajat määrittelevät uskonnollisen sanoman tulkinnan ja valvovat jäsenten toimintaa. Suljettu yhteisö rakentuu myös etäisyyden ottamiseen muihin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja kulttuureihin. Liikkeen opillinen käsitys kieltää niiden pelastumisen, jotka eivät ole heidän kanssaan samassa uskossa ja opissa.[28]

Tutkija Aini Linjakumpu toteaa, että koska synnistä ei ole olemassa ehdotonta totuutta, toisten uskovaisten syntisyys on muiden uskovien tulkinnan varassa. Käytännössä vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat ovat yhteisön puhtauden ja opin ylimpiä vartijoita. Hierarkian kautta puhdasoppisuus laskeutuu myös liikkeen alimmille tasoille.[28]

Toimittaja Marjo Valtavaaran mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on kasvavaa tyytymättömyyttä uskonnon ulkoisia "sääntöjä" kohtaan. Tyytymättömyys purkautuu lähinnä pienissä piireissä ja internetin keskusteluissa, koska Valtavaaran mukaan julkista kritiikkiä ei liikkeen piirissä uskalleta esittää. Toisinajattelijat haluaisivat "puhdasta luterilaista uskoa" ilman heidän säännöiksi kokemiaan "armoneuvoja".[29] Uskontojen uhrien tuen mukaan vanhoillislestadiolaiset ovat Jehovan todistajien ohella Suomessa runsaimmin hengellistä väkivaltaa harjoittava yhteisö[30].

Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla

Vanhoillislestadiolaisuutta on kritisoitu erityisesti ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä. Naisten, lasten ja homoseksuaalien ihmisoikeuksien toteutumisessa nähdään ongelmia. Joidenkin mielestä uskonnonvapaus ei voi ohittaa ihmisoikeuksien noudattamista, johon Suomen perustuslaki velvoittaa. Kriitikoiden mukaan herätysliike on rajoittanut erityisesti mainittujen ryhmien ihmisoikeuksia kannanotoissaan, päätöksissään ja sosiaalisissa käytännöissään, jotka liittyvät esimerkiksi parisuhteeseen, seksuaalisuuteen, avioliittoon ja toimintaan uskonyhteisössä. Näihin kysymyksiin liittyvät rajoitukset saattavat loukata yhtäläisesti myös miesten oikeuksia. Lisäksi uskonnonvapaus sallii eri ihmisryhmien erilaisen aseman uskonyhteisön sisällä, kunhan uskonyhteisöstä voi vapaasti erota.

Toiseksi liikkeessä määritellyt synnit, jotka liittyvät elämäntapaan, kuten henkilökohtaiseen ulkonäköön ja harrastuksiin, ovat jatkuvan keskustelun kohteena sekä liikkeeseen kuuluvien että siitä irrottautuneiden piirissä. Tällaisia rajoituksia ovat muun muassa televisiokielto, meikkaamiseen, korujen käyttöön sekä musiikkiin ja muihin kulttuuriharrastuksiin liittyvät kiellot.lähde?

Julkisessa keskustelussa vähemmän esillä ollut mutta olemassa oleva kritiikin teema on teologinen ja hengellinen: kysymys siitä, että vanhoillislestadiolaisuuden opetus on kriitikoiden mukaan olennaisella tavalla ristiriidassa luterilaisen tunnustuksen ja kristinopin kanssa. Asia liittyy herätysliikkeen ja evankelis-luterilaisen kirkon välisiin suhteisiin. Käytännössähän vanhoillislestadiolaiset harjoittavat uskontoa omissa seuroissaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä. Toiminnalliset yhteydet paikallisiin evankelis-luterilaisiin seurakuntiin ovat vähäiset.[31] Sitä vastoin vanhoillislestadiolaisten vaikutus seurakuntien ja kirkon hallinnossa ja päätöksenteossa on merkittävä, sillä liikkeeseen kuuluvat ehdokkaat ovat menestyneet hyvin seurakuntavaaleissa. Kirkolliskokouksen jäsenistä tiettävästi huomattava osa kuuluu lestadiolaisiin. Samoin merkittävä osa kirkon työntekijöistä – muiden muassa 120 pappia ja suuri osa kanttoreista – kuuluu lestadiolaisiin.[31] Lestadiolaisia toimii myös kirkon keskushallinnon tehtävissä.lähde?

Kritiikki ilmenee evankelis-luterilaisen kirkon piirissä käydyssä keskustelussa [32][2][33], muualla julkisessa kansalaiskeskustelussa ja mediassa (esimerkiksi television ajankohtaisohjelmissa) sekä liikkeestä irrottautuneiden ja sen opetusta ja Raamatun tulkintaa epäilevien nettiyhteisöissä.

Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvät ongelmat ovat olleet myös tieteellisen tutkimuksen kohteena[34][35][36] Vuonna 2010 on Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa käynnistynyt aineistonkeruu pro gradu -tutkielmaan, jossa selvitetään nimenomaan vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumista [37]

Myös vanhoillislestadiolaiset itse ovat osallistuneet kriittiseen keskusteluun liikkeen opetuksesta ja käytännön menettelytavoista, kuten ehkäisykiellosta.[38],[39],[40]

Näkyvintä julkisuudessa on ollut keskustelu ehkäisyn kieltämisestä[41] sekä naisten epätasa-arvoisesta asemasta. Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto kuuluu ehdottomuudessaan ankarimpiin maailmanlaajuisestikin kristillisten kirkkokuntien piirissä.lähde? Suhteessa kristikunnan ennen 1900-luvun yksimielisesti kannatettuun asentoon – niin protestanttisen kuin katolisen ja ortodoksisen – ehdoton ehkäisykielto toki ei ole eriävää.[42]

Ihmisoikeusliitto on todennut asiaa koskevassa taustamuistiossa 4.3.2009, että vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia, jos ehkäisykieltoon painostetaan uskonyhteisön taholta.[43] Tasa-arvoasiain neuvottelukunta puolestaan totesi joulukuussa 2009, että "liikkeen johtajien auktoriteetti ja yhteisön paine eivät jätä lestadiolaiselle naiselle tosiasiallista mahdollisuutta päättää omasta kehostaan ja seksuaalisesta itsemääräämisoikeudestaan".[24] Usein toistuvat raskaudet aiheuttavat riskejä naisen psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle. Raskaudenpelko puolestaan kuormittaa parisuhdetta. Monissa lestadiolaisperheissä on jopa 10–18 lasta.lähde? Pitkään kestävä raskausaika naisen elämänvaiheena, tiheästi toistuvat raskaudet ja mahdolliset keskenmenot sekä vastuu suuresta perheestä voivat aiheuttaa naisille monenlaisia terveydellisiä ja elämänlaatua heikentäviä ongelmia.[44][45] Kriitikot ovat peränneet herätysliikkeeltä perusteluja näin ehdottomalle ehkäisykiellolle. Kirkkoherra Seppo Lohi on esittänyt yhdeksi kiellon perusteluksi, että vanhoillislestadiolaisuus katoaisi Suomesta kokonaan viidenkymmenen vuoden sisällä, mikäli liike luopuisi kielteisestä suhtautumisesta ehkäisyn käyttöön.[41]

Vastauksena kritiikkiin vanhoillislestadiolaisuuden johto puolestaan on korostanut, että liike "pyrkii aktiivisesti tukemaan lapsiperheitään ja pitämään huolta äideistä. Rauhanyhdistyksissä on tätä varten erityisiä tukihenkilöitä ja -ryhmiä. Ne voivat tulla vaikkapa synnytyssairaalasta palanneen äidin avuksi leipomaan ja siivoamaan."[46]

Naisten erilainen asema ilmenee myös siinä, että sanajulistajan tehtävä on naisilta kielletty eivätkä he pääse myöskään vaikuttamaan suoraan liikkeen hallintoon eivätkä päätöksentekoon. Mikäli nainen on paikallisen rauhanyhdistyksen jäsen, hänellä on periaatteessa tasavartainen rivijäsenen puhe- ja äänioikeus yhdistyksen vuosikokouksissa. Käytännössä naisia ei valita päätöksentekijöiksi. Joskus nainen voidaan valita paikallisen rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Esimerkiksi liikkeen keskusjärjestön SRK:n 24-jäseniseen johtokuntaan ei ole koskaan valittu yhtään naista yhdistyksen yli satavuotisen olemassaolon aikana. Raamatun tulkinnasta ja opillisista ratkaisuista päätetään kaksi kertaa vuodessa kokoontuvassa puhujien kokouksessa, jossa naiset eivät myöskään ole edustettuna, koska naisella ei ole oikeutta tulla nimetyksi puhujan tehtävään. SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen on todennut naisista sananjulistajina: "Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies." [47] "Minä en siihen ota kantaa, mutta lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa. – – Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.”[46]

Vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään avioeroa syntinä. Hylätty puoliso ei saa solmia uutta avioliittoa niin kauan kuin entinen puoliso elää (SRK:n kannanotto "Oikea ja väärä").[48] Avioitumiskiellosta on seurannut monille lestadiolaisille vaikeita elämäntilanteita, sillä kiellosta seuraa väistämättä, että vanhoillislestadiolainen hylätty puoliso ei voi avioitua useinkaan koko elämänsä aikana, eikä ainakaan vielä silloin, kun lapset ovat pieniä ja toisen aikuisen tukea lasten kasvatuksessa ja hoidossa kaivattaisiin eroperheessä eniten. Monessa tapauksessa lestadiolainen hylätty puoliso joutuu huolehtimaan yksinhuoltajana usein suurestakin lapsijoukosta lasten aikuisuuteen saakka (mikäli hän haluaa edelleen pysytellä uskonyhteisössä eikä siis riko avioitumiskieltoa). (SRK:n kannanotto "Oikea ja väärä").[48]

Koska nuorten seurusteluvaiheessa avoliitto on syntiä ja kaikenlainen esiaviollinen seksuaalisuus on kiellettyä, tämä johtaa usein lestadiolaisten nuorten vetäytymiseen tiiviisti vain oman liikkeen jäsenten keskuuteen.[41][49] Tämä heikentää ystävyyssuhteiden rakentamista lestadiolaisyhteisön ulkopuolelle.lähde? Avioitumista ei-lestadiolaisen kanssa on tavattu pitää syntinä[50].

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä elää homoseksuaaleja, mutta liikkeen keskusjärjestön SRK:n kannanoton (2005) mukaan homosuhteet ovat syntiä.[48] He eivät siten voi elää avoimesti homoseksuaalisuutensa tunnustaen. Lestadiolaiselle homoseksuaalille ei ole luvallista elää rekisteröidyssä parisuhteessa. Liikkeessä opetetaan, että homoseksuaalisuus on synnillinen taipumus, josta voi "vapautua Jumalan armon voimin".[51]

Moni vanhoillislestadiolaistaustainen on kokenut irrottautumisen herätysliikkeestä sosiaalisesti ja psyykkisesti vaikeana.[34][35][36]. Vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatetaan kotona ja lapsi liitetään jo pikkulapsena lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Rauhanyhdistyksen piirissä tehdään määrätietoista lapsi- ja nuorisotyötä, joka kytkee lapset ja nuoret tiiviisti yhteisöön koko nuoruuden ajaksi ja käytännössä eristää heidät ei-lestadiolaisista ikätovereista.lähde? Nuorena aikuisena sosiaalinen verkosto rakentuu siten pitkälle pelkästään vanhoillislestadiolaisen yhteisön varaan. Moni nuori on kokenut liikkeen kontrolloivaksi ja ahdistavaksi, esimerkiksi ulkonäköön, musiikkiharrastuksiin ja seurusteluun liittyvien normien takia.lähde? Mikäli irrottautuu uskonyhteisöstä, jää usein kokonaan vaille sosiaalista verkostoa ja ystäviä, eli tavallaan "tyhjän päälle". Moni onkin joutunut rakentamaan identiteettinsä, elämäntapansa ja ystävyyssuhteensa alusta alkaen uudelleen mm. terapian avulla.[36][34][35]

Moni entinen lestadiolainen ja lestadiolaisuudesta eroon pyrkivä on saanut tukea myös Internetin keskustelupalstoista, joissa keskustelijat voivat vaihtaa kokemuksiaan anonyymisti. Myös Uskontojen uhrien tuki ry on auttanut lestadiolaisia levittämällä tietoa ja järjestämällä vertaistukitapaamisia.lähde?

Liike suhtautuu kielteisesti televisioon. TV-vastaanottimen hankkiminen kotiin määriteltiin synniksi vuonna 1963 SRK:n vuosikokouksen päätöksellä.[52]. Suhtautuminen Internetiin on myös jossain määrin kriittinen. Televisio-ohjelmien seuraamista Internetin kautta ei tiettävästi kuitenkaan pidetä syntinä.[31]. Nuoria on toisaalta kehotettu välttämään osallistumista uskonnollisiin nettikeskusteluihin.lähde?

Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikkiä on esitetty erityisesti liittyen naisten asemaan, esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn on herättänyt arvostelua. Keskustelua on herättänyt myös liikkeen kielteinen suhtautuminen naispappeuteen, ja siihen ettei naisia hyväksytä nykyisin puhujiksi tai liikkeen johtoasemiin. Arvostelua ovat saaneet aikaan myös liikkeen niin sanotut hoitokokoukset, joita on kritisoitu jäsenten painostamiseksi. Vuosina 2010–2011 esille tulleiden lasten hyväksikäyttötapausten yhteydessä kritisoitiin tapaa hoitaa vaikeatkin ongelmat liikkeen sisäisesti, ottamatta yhteyttä viranomaisiin.

Tutkija Aini Linjakummun mukaan lestadiolaisuus on ääriliike. Hän on katsonut lestadiolaisilla liikkeillä olevan yhteistä ääri-islamilaisten kaltaisten uskonnollisten ääriryhmien kanssa oman opin ja yhteisön korostamisessa samalla kun tehdään eroa ulkopuolisiin. Linjakummun mukaan kielteisessä mielessä yhteisön muodostaminen tulee ilmi oman ainutlaatuisuuden ja oikeamielisyyden ylikorostamisessa. Tällainen ajattelu voi ilmetä ahdasmielisyytenä ja toisten ihmisten arvon kieltämisenä.[28]

Synti- ja syyllisyyskeskeinen ihmiskuva

Vanhoillislestadiolaisten jumalankuvassa korostuu toisaalta näkemys anteeksiantavasta Jumalasta, joka on samalla myös vaativa. Jumala ei ole niinkään armahtava ja salliva, vaan vaatii jatkuvasti, että häneen uskova tunnustaa syntinsä ja tunnustaa ne nimenomaan toiselle lestadiolaisessa uskonkäsityksessä olevalle kristitylle. Tie anteeksiantamukseen ja rauhaan kulkee vain tuomituksi tulemisen ja kadotukseen joutumisen pelon kautta. Anteeksiantamuksen ehtona on syntien tunnustaminen ja anteeksi pyytäminen.[53] Elämä on taistelua sielunvihollista vastaan, jossa vuorottelevat tuomituksi tulemisen pelko ja anteeksiantamuksen tuoma ilo.[54]

Kohtuuttomana pidetty rippisalaisuus

Vanhoillislestadiolaisuudessa ripin vastaanottavalla maallikolla on sama asema kuin papilla, vaikka kirkkolaissa rippisalaisuus koskee vain pappeja ja lehtoreita.[55] Ripin vastaanottajana käytetään usein oman perheen jäseniä, aviopuolisoa, siskoa, veljeä tai lasta ja heiltä vaaditaan vaitiolovelvollisuutta. Rippisalaisuuden pitäminen voi kuitenkin olla kohtuuttoman vaikeaa, jos syynä on ollut esimerkiksi aviopuolison uskottomuus, tai muu toiminta, jossa on loukattu henkilöä, jolle ripittäydytään tai tapaus koskettaa muuten läheisesti vastaanottajaa tai hänen perhettään. Kun ripin vastaanottaja ei jaksa pitää rippisalaisuutta, hänelle seuraa siitä syyllisyyttä ja ahdistusta.[56] Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, ettei puolisoa pitäisi käyttää ripin vastaanottajana tilanteissa, jotka ovat häntä syvästi loukanneet. Tässä asiassa opetus ja käytäntö eivät vastaa toisiaan.[57]

Pedofilian ja perheväkivallan kaltaisten rikosten yhteydessä vanhoillislestadiolaisten tulkinta rippisalaisuudesta voi antaa tekijälle mahdollisuuden jatkaa väkivaltaa.[55] Toimittaja Tommi Niemisen mukaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä uskotaan, että rippisalaisuus on ehdoton, joten kaikesta, mistä ripittäytyjä on kertonut, on liikkeen jäsenten vaiettava sen jälkeen, kun joku yhteisön jäsen on julistanut ripittäytyjälle synninpäästön. SRK:n ohjeistuksen mukaan ripin vastaanottajalla ei ole lupaa tehdä rikosilmoitusta. Liikkeessä uskotaan, että kun rippi-isä tai -äiti on kehottanut rikollista ilmoittautumaan viranomaisille saadakseen oikeuden tuomion, Jumala vaikuttaa niin, että rikollinen todella toimii näin.[58]

Pappien vaitiolovelvollisuutta tutkineen lestadiolaispapin Johannes Alarannan mukaan maallikon, esimerkiksi maallikkosaarnaajan, Suomen laki määrää kertomaan viranomaisille ripissä ilmitulleen törkeän rikoksen. Ilmiannettavat törkeät rikokset sisältyvät Suomen laissa rikoslain 15. luvun kymmenenteen pykälään.[59]

Syyllisyyden taakka voidaan sälyttää uhrin kannettavaksi. Uhrista voi tulla yhteisön silmissä syntinen, kun hän yrittää saada oikeutta ja rikolliset vastuuseen, jolloin armon saavatkin vain rikolliset.[58]

»"Viime aikoinakin minulle on sanottu, että jos puhun näistä asioista, tekijöiden synnit tulevat kannettavakseni, toteaa Minna." Minna viittaa vanhoillislestadiolaisuudessa omaksuttuun käsitykseen rippisalaisuudesta. Ripissä tunnustettuja asioita ei saa kukaan kertoa eteenpäin. Joka niin tekee, saa kyseiset synnit kantaakseen tunnolleen.»
(”Hyväksikäytetty Minna” (HS 1.5.2010)[58])

SRK:n vastaus rippisalaisuuteen kohdistuneeseen arvosteluun

Päivämiehen pääkirjoituksen mukaan salarippi ei ole koskaan estänyt minkään asian rikosoikeudellista hoitamista. Jumala haluaa kaikin keinoin suojella lapsia, mutta armahtaa myös katuvan syntisen. Jos asiat ymmärretään oikein, salarippi ja lastensuojelu eivät ole koskaan ristiriidassa keskenään.[60]

SRK määrittelee synnit

Liikkeen jäsenten tiukka kuuliaisuusvaatimus rauhanyhdistyksille ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK:lle on herättänyt kritiikkiä. SRK määrittelee mikä katsotaan synniksi, ja voi evätä tottelemattomalta seurakuntajäseneltä anteeksiannon.

Ripittäytymisen kriteeri on synnin suuruus ja sen aiheuttama painolasti ripittäytyjälle. Yhteisö määrittelee opetuksessaan vallitsevan syntikäsityksen ja vaikuttaa näin epäsuorasti siihen, mitkä "rikkomukset tulevat niin suuriksi", että ne pitää tunnustaa.[61] Vanhoillislestadiolaiset saarnamiehet korostavat seurakuntajäsenten täydellistä kuuliaisuutta "seurakuntaäidille". Seurakunnalla, jolla he tarkoittavat käytännössä rauhanyhdistystä, on valta estää anteeksiantamus tottelemattomalle jäsenelle.[62] Kuusamon kirkkoherra Raimo Karvosen mukaan vanhoillislestadiolainen herätysliike voi tuoda ahdistuneelle ihmiselle todellisen ja täydellisen helpotuksen, koska sillä on kaikki valta armahtaa syntejä. Samalla ihminen kuitenkin hänen mukaansa joutuu alistumaan lestadiolaisten auktoriteettiin.[63]

Toimittaja Marjo Valtavaaran mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on keskusteltu internetin keskustelupalstoilla ja pienissä piireissä kiivaasti elämäntapasäännöistä, joita sanotaan "armoneuvoiksi". Valtavaaran mukaan säännöt ovat virallisesti vain neuvoja, mutta yksittäisillä liikkeen jäsenillä ei ole kuitenkaan mahdollisuutta kyseenalaistaa niitä. Eniten keskustelua on käyty televisiosta, ehkäisystä ja teatterista. Marjo Valtavaaran mukaan säännöt lujittuivat 1970-luvun hoitokokousten ja yhteisöstä erottamisten aikana. Monet sekä liikkeen sisällä että sen ulkopuolella haluaisivat lisäselvitystä ajanjaksosta.[64]

Elokuvaohjaaja Dome Karukosken mukaan tiiviin yhteisön "säännöt" voivat vilpittömästi tuntua ihmisen omalta tahdolta, vaikka ne eivät sitä olisi. Lestadiolaisuudessa kaikkien elämänvalintojen pitää olla tukemassa uskoa.[65]

Jatkuva ripittäytymisen tarve voi ilmentää lakihenkistä ja syntikeskeistä kristillisyyttä, jolloin pääpainon muodostaa synnin korostaminen armon sijasta. Ihminen jää jatkuvaan synnin ja syyllisyyden tunnustamiskierteeseen.[66] Huono omatunto liittyy usein seksuaalisuuteen tai tunteisiin.[67] Jotain ei tehdä siksi, että se on hyvää tai haluttavaa, vaan siksi kun niin on käsketty. Rikkomus omaatuntoa vastaan on rikkomus ulkopuolista käskijää tai kieltäjää vastaan, josta seuraa syyllisyys tuon auktoriteetin edessä.[68] Ripittäytyjillä on negatiivinen kokemus itsestään ja he kokevat epäonnistuneensa.[69]

Televisiokysymys
Pääartikkeli: Televisiokysymys (vanhoillislestadiolaisuus)

Vanhoillislestadiolaisuudessa television omistamiseen suhtaudutaan kielteisesti.[70] Kielteistä kantaa perustellaan sillä, että ohjelmatarjonta on kristillisten perusarvojen vastaista, koska sisältää liikaa seksismiä ja väkivaltaa.[71] SRK:n johto käyttää televisiokysymyksen yhteydessä termiä TV-päätös, jolla viitataan SRK:n vuosikokousten televisiota koskeviin kannanottoihin.[72] Liikkeen ulkopuolisissa julkaisuissa on käytetty myös termejä televisiokielto tai TV-kielto.[72][73][74] Suhtautuminen televisioon on herättänyt julkisuuden mielenkiintoa.[75][76]

TV-päätöksen historia

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen vuosikokous antoi vuonna 1963 televisiosta periaatteellisen kannanilmaisun, jonka mukaan televisio ei sovi kristittyyn kotiin. Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat velvoitettiin hoitamaan jäseniään tässä asiassa.[77][78] Tutkija Mauri Kinnusen mukaan arvostettu kirkkoherra Kullervo Hulkko oli tuolloin puuskahtanut: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin."[79] Vanhoillislestadiolaisuutta paljon arvostelleen Lauri Pietilän mukaan on verrattain yleisesti tiedossa, ettei TV-päätös ollut läheskään yksimielinen.[80]

Arvostelua

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan monet niistäkin liikkeen ulkopuolisista, jotka arvostelevat television turmelevaa vaikutusta, pitävät kieltoa ahdasmielisenä. Vieroksuntaa herättävät kiellon jumalallinen perustelu ja asian nimittäminen synniksi.[74]

Ehkäisyn synnillisyys
Pääartikkeli: Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn vanhoillislestadiolaisuudessa

Ehkäisy nousi vanhoillislestadiolaisuudessa keskustelun aiheeksi vuoden 1967 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.[81] Suomen evankelis-luterilainen kirkko omaksui myönteisen kannan ehkäisyvälineiden käyttöön vuonna 1952.[82] Kristityt pitivät ehkäisyä yleisesti syntinä 1900-luvun alkuun saakka.[83][84] Vanhoillislestadiolaisille muodostui vuonna 1967 selkeä kanta, jonka mukaan he pitäytyvät Raamattuun ja että "lapsirajoitus on syntiä kaikissa muodoissaan".[81] Vanhoillislestadiolaisten mukaan Jumala on elämän ja kuoleman Herra ja elämän luominen on hänen käsissään.[85] Ihminen ei saa estää Jumalan luomistyötä. Aborttia pidetään murhan syntinä.[85] Myös ehkäisyä on pidetty murhana.[86]

Vanhoillislestadiolaisten perheet ovat usein suuria, koska ehkäisyä ei käytetä. Lapsia pidetään Raamatun mukaisesti Jumalan lahjoina, joita saadaan eikä hankita.[87]

Terveille naisille runsaskaan lapsenteko ei ole fyysisesti vaarallista, mutta joidenkin sairauksien, kuten reuman ja diabeteksen, hoitaminen raskauden aikana on vaikeaa.[86] 1970-luvun lopulla on uutisissa raportoitu tapauksista, joissa lääkäri on ehdottanut naisille sterilisaatiota huonon terveyden vuoksi, mutta rauhanyhdistys ei ole antanut tähän lupaa, jolloin raskaaksi tullut äiti on kuollut.[27][88][89] Päivi Alasuutarin mukaan liikkeen piirissä on kuollut naisia, koska heidän terveytensä ei ole kestänyt toistuvia raskauksia ja synnytyksiä.[86]

Ekologisista syistä vanhoillislestadiolaisten torjuvaa suhtautumista ehkäisyyn on arvostellut ainakin Pentti Linkola.[90]

Ehkäisyn synnillistämisen puolustus

Suurin osa äideistä ei kuitenkaan kuole synnytyksiin, ja useasti synnyttäneet ovat tilastollisesti keskimäärin jopa terveempiä kuin muut naiset.[91]

Hoitokokoukset
Pääartikkeli: Hoitokokous (lestadiolaisuus)

Hoitokokous on vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen, niin sanottua sielunhoidollista kokousta tarkoittava käsite.[92] 1970-luvun yleisistä hoitokokouksista käytetään myös termiä henkien taistelu[93] ja sanalla hoitokokous voidaan yhteisön piirissä toisinaan tarkoittaa henkien taistelun lisäksi myös muita sielunhoidollisia tilanteita. 1970-luvun kriisi herätti paljon huomiota mediassa. Lehtien mielipidekirjoituksissa kokouksista käytettiin mm. termejä selvityskokous, uskonterrori, terrori, henkinen väkivalta, lestadiolaiskuri ja ryhmäkuri.[94][95][96][97] SRK:n johdon antaman neuvon mukaan hoitoon kutsujina toimivat rauhanyhdistysten johtokunnat.[98] Hoitokokousmenettelyn taustalla oli näkemys, että veljen vartijana toimiminen on kristityn velvollisuus ja rikkoneen hoitamisessa tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia.[93] Olli Lohen mukaan yleiset hoitokokoukset liittyivät 1970-luvun kriisiin ja ne päättyivät syksyllä 1979.[99] Hannu Karpon mukaan yöllisiä kokouksia pidettiin kuitenkin vielä 1980-luvullakin.[100]

Historia

Voitto Savelan mukaan hoitokokoukset käynnistyivät eräissä rauhanyhdistyksissä jo 1960-luvun loppupuolella ja lisääntyivät 1970-luvun taitteessa.[101][93] 1970-luvulla ne kulkivat laajoina aaltoina läpi koko vanhoillislestadiolaisuuden.[102] Kriisin taustalla oli vanhoillislestadiolaisuuden sekä yhteiskunnan maallistumisen ja sen mukanaan tuomien ilmiöiden välille syntynyt ristiriita.[101]

Erkki Reinikaisen mukaan 1970-luvun hoitokokouksista on eriteltävissä neljä erityispiirrettä:

  • 1. Rauhanyhdistysten johtokunnista muodostui jonkinlaisia Jumalan huoneen hallituksia, joiden tehtäväksi sysättiin ja jonka täytyi ottaa hoidettavakseen sielunhoidollisia ratkaisuja.
  • 2. Julkirippi eli syntien tunnustaminen seurakunnan edessä korostui suhteettomasti
  • 3. Joissakin keskustelutilaisuuksissa erilaisten henkien asema syntien aiheuttajana korostui niin vahvasti, että yksittäiset synnit katsottiin aina olevan jonkin hengen aiheuttamia.
  • 4. Esiintyi pyrkimystä sysätä kilvoittelusta vastuu uskonyhteisölle, joka ilmeni siten, että vaadittiin parannusta, koska "seurakunta sairasti" ja "väärästä hengestä" tehtiin parannusta koska muutkin niin tekivät.[93]

1980-luvulle tultaessa hoitokokoukset vähenivät.[93]

Jumalan valtakunnan hallitusoppi

Lauri Pietilän mukaan 1970-luvulla SRK on määritellyt "Jumalan valtakunnan hallituksena", "seurakunnan nimissä" mikä on syntiä. Pietilä kertoo saarnaaja Heikki Saaren todenneen 1975 eräässä johtokunnan kokouksessa: "Tämä on Jumalan valtakunnan hallitus, jonka päätöksistä ei voi mihinkään vedota." SRK:n johdon päättämiä syntitietoja on Pietilän mukaan ollut Päivämiehessä paljonkin.[103] Pietilän mukaan SRK:n johtajistoa on pidetty Jumalan valtakunnan hallituksena, jonka päätöksien noudattaminen on "autuuden ehto" ja päätöksistä ei voi valittaa. Myös muu opetuksen arvosteleminen on hänen mukaansa tuomittu synniksi. Jos arvostelusta ei tee parannusta joutuu erotetuksi ja samalla tuomituksi pakanaksi.[104] Pietilän mukaan tehdyt päätökset hyväksyttiin SRK:n vuosikokouksissa.[105]

Miikka Ruokasen mukaan asioita on synnillistetty seurakuntakurin nimissä "Jumalan valtakunnan" päätöksillä. Joitakin asioita on pidetty syntinä yksistään sen vuoksi, että ne ovat vastoin "valtakunnan päätöksiä".[106] Ruokasen mukaan autuutta käytettiin pakotteena, jonka menettämisen uhalla "seurakunnan päätöksiä" oli noudatettava.[107]

Hoitokokouksissa esille tulleet synnit

Miikka Ruokasen keräämän anonyymin aineiston mukaan hoitokokouksissa hoidettuja syntejä ovat olleet muun muassa liikkeen ulkopuolisten eli niin sanottujen uskottomien tervehtiminen Jumalan terve-tervehdyksellä, uskottomien vanhusten kanssa retkeily, seuroista pois jääminen, jos olisi mahdollisuus tulla, se, ettei kerro "uskottomille" heidän olevan matkalla helvettiin, ei-lestadiolaisen puolison ottaminen, pariskunnan yhdessä yöpyminen ennen avioliittoa, televisio, myös television käyttö opetusvälineenä, elokuvaesitykset, tanssi, konsertit, oopperamusiikki, laulu- ja soittokonserttien pitäminen, kirkkomusiikki ja kirkkomusiikkikonsertit, pitkä tukka miehillä, parta, urheilukilpailujen katseleminen ja niihin osallistuminen, kyntönäytöksien katseleminen, kaikki alkoholiin liittyvä, väärään puolueeseen kuuluminen, kirkossa käyminen ja syntyvyyden säännöstely. Lähteiden mukaan säveltäminen on sallittu, mutta omaan sävellyskonserttiin ei saanut mennä ja uskovainen voi olla jäsen esimerkiksi Marttaliitossa, sotaveteraaneissa ja reserviupseereissa mutta ei voi ottaa vastaan luottamustehtäviä, koska niihin liittyy suurempi vaara joutua sopimattomiin tilanteisiin.[108]

Arvostelu

1980 Vanhoillislestadiolaisuutta tutkineen Miikka Ruokasen mukaan SRK käytti hoitokokouksissa evankeliumia mielivallan välineenä ja avuttomia ihmisiä on kiristetty suljetuissa kokouksissa. Hänen mukaansa SRK antoi vääristellyn kuvan asioiden tilasta.[62]

Lasten hyväksikäyttötapaukset

Liike myönsi laajan lasten seksuaalisen hyväksikäytön maaliskuussa 2011 sisäisessä selvityksessään. SRK:n mukaan liikkeessä on 1980-luvulta alkaen tullut tietoon jopa sata hyväksikäyttötapausta. SRK:n mukaan pedofiliatapaukset ovat olleet perheiden sisäisiä.[109].

Politiikan ja teologian sekoittaminen

Tapio Nykäsen mukaan politiikka ja teologia kietoutuvat vanhoillislestadiolaisuudessa toisiinsa monin tavoin. Vanhoillislestadiolaisuudessa ajatus: "Jumala on asettanut valtiollisen esivallan, jolloin kristittyjen on oltava sille kuuliaisia" on otettu vakavasti läpi liikkeen historian. Tämä asenne määrittää muun muassa kantoja poliittisiin puolueisiin. Vanhoillislestadiolaisille sopivat puolueista Keskusta ja Kokoomus. Vasemmistopuolueet on kielletty niiden ateistisen ja vallankumouksellisen suuntautumisen takia. Kristillisdemokraatit on kielletty "omavanhurskauden" ja politiikan ja uskonnon avoimen sekoittamisen vuoksi. SMP:n politiikka on tuomittu repivänä.[110]

Lauri Pietilän mukaan SRK:n uskovaisia on kehotettu äänestämään "omia Pyhän Hengen asettamia ehdokkaita" omaan tuntoon vedoten.[111] Hänen mukaansa Keskustapuolue on pyrkinyt saamaan vanhoillislestadiolaisuudessa monopoliaseman. Hänen mukaansa myös Kokoomuksen kieltämistä oli suunniteltu, mutta se jäi lopulta pois Reisjärven suviseuroissa 1968 pidetystä alustuksesta, jossa mainittiin kiellettyjä puolueita.[112]

Nykypäivänä vanhoillislestadiolainen nuori saattaa kuitenkin äänestää jopa vihreitä, koska lestadiolaisen herätysliikkeen poliittinen yhtenäisyys on murtumassa.[113]

Sensuuri

Uskontososiologian dosentti Jouko Sihvon mukaan vanhoillislestadiolaisuuden sisäistä kapinointia on sensuroitu tarkasti Päivämies-lehdestä, ja siitä löytyy paremmin tietoa muista lähteistä.[114] Tytti Isohookana-Asunmaan mukaan SRK ei esimerkiksi antanut elokuvatuottaja Eeli Aallon tehdä lestadiolaisuutta käsittelevää dokumenttia.[115] Tutkija Miikka Ruokasen mukaan SRK:n pääsihteeri Einari Lepistö ei antanut tutkimuskäyttöön alle 10 vuotta vanhaa pöytäkirjamateriaalia, kun hän tutki lestadiolaisuutta 1970-luvun lopulla.[116] Lauri Pietilän mukaan Myös TV2:n toimittaja Vesa Toijosen ohjelma Raportti lestadiolaisuudesta peruttiin SRK:n pyynnöstä.[117][118]

Mielen hoitaminen omanatuntona

Mielen hoitamista ja jumalasuhteen hoitamista ei erotella. Omat suuttumuksen tunteet on pyydettävä anteeksi, koska ne pahoittavat Jumalan mielen. Omatunto mielletään mielialaan liittyväksi käsitteeksi, jolla on vastine "Jumalan mielessä", joka voi pahoittua ihmisen käytöksestä.[119]

Eksklusiivinen seurakuntaoppi

Eksklusiivisen eli poissulkevan seurakuntaopin mukaan lestadiolaisuus on Jumalan valtakunnan ainoa oikea edustaja maan päällä. Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että maissa, joissa vanhoillislestadiolaisuus merkittävästi vaikuttaa, pelastus ei ole mahdollinen liikkeen ulkopuolella, ei edes muissa lestadiolaisuuden suuntauksissa.[120] Herätysliiketutkija Esko M. Laineen mukaan piispa Otto I. Colliander teilasi vuonna 1910 Kotimaa-lehdessä lestadiolaisuuden ja vapaakirkollisuuden ”niiden moittimisesta ja tuomitsemisesta, jotka eivät kuulu näihin hengellisiin liikkeisiin”.[121] Vanhoillislestadiolaiset käyttävät ainoastaan omasta liikkeestään puhuessaan muun muassa sanoja Jumalan valtakunta, Jumalan seurakunta, uskovaiset, Jumalan lapset, siioni, kristillisyytemme ja jopa elävä kristillisyys ja pelkkä kristillisyys.[122][123] Lestadiolaisen kirkkokäsityksen mukaan seurakunta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat käytännössä rauhanyhdistystä[62], ei voi erehtyä, koska se on Jumalan todellinen seurakunta. Erehtynyt Siioni olisi inhimillinen instituutio kuten valtionkirkko ja erehtymisen myöntäminen veisi liikkeeltä rippiarvovallan.[121]

Läsnäolo luterilaisessa kirkossa teologisesti kyseenalaista

Kari Kuulan mukaan vanhoillislestadiolaisuuden läsnäolo luterilaisen kirkon sisällä on teologisesti kyseenalaista.[124] Siitä, mikä on lestadiolaisen liikkeen poikkeavien opinkappaleiden merkitys luterilaisen kirkon yhtenäisyydelle on esitetty toisistaan poikkeavia käsityksiä. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan kirkon yhtenäisyys ei ole eroavien seurakuntaoppien vuoksi vaarassa. Olavi Voittosen mukaan vanhoillislestadiolaiset kokevat olevansa luterilaisen kirkon ydintä, joka haluaa seistä Jumalan sanan perustalla.[120]

Oppi seurakunnan historiallisesta jatkuvuudesta

Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että Jumalan valtakunta on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Palestiinan maaperältä elävä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Martti Lutherin työn vaikutuksesta. Valtakunta säilyi edelleen saksalaisessa pietismissä ja liikkui edelleen kohti pohjoista, kunnes se Ruotsissa lukijaisuuden välityksellä saavutti Lapin Marian ja Laestadiuksen. Näin pohjoiskalottialue saa viimeisinä aikoina pitää keskuudessaan Jumalan valtakuntaa.[62] Niin ikään lestadiolaisuudessa uskotaan, että "Pyhä Henki toimittaa virkaansa puhuvana ja vanhurskauttavana ainoastaan Jumalan seurakunnassa Pyhän Hengen saaneiden ihmisten julistaman evankeliumin sovintosaarnan kautta".[125] Samalla alueella ei heidän mukaansa voi olla kahta Kristuksen laumaa.[126]

Edellä kuvattua oppia jatkuvuudesta on Miikka Ruokasen mukaan perusteltu lestadiolaisuudessa mm. Sakarjan profetialla:[127]

»Minulle hän sanoi: "Paina mieleesi ne hevoset, jotka lähtivät pohjoista kohti. Ne vievät minun henkeni pohjoiseen maahan, jotta se vaikuttaisi siellä.»
(Sak. 6:8)

Ruokasen mukaan raamatunkohta ei ole eksegeettisesti ongelmaton, koska "Hengen vaikuttaminen" voidaan alkukielestä kääntää myös Jumalan vihan tyydyttämiseksi eli kostoksi pohjoiselle viholliselle.[127] Hänen mukaansa vanhoillislestadiolaisten vanhurskauttamisnäkemyksessä Hengen kategoria ja uskonyhteisö nousevat tärkeämmiksi kuin itse evankeliumin sana ja sen välittämä Kristus. Armo sidotaan SRK-laiseen Jumalan lasten joukkoon. Ruokasen mukaan tällainen näkemys on teologisesti selkeä lahkon tunnusmerkki.[127]

Kunniaväkivalta

Astrid Thorsin mukaan on kyse henkisestä kunniaväkivallasta, kun vanhoillislestadiolainen nuori ei ole totellut uskonnollisia sääntöjä ja hänen perheensä painostaa häntä sillä perusteella, että hänen käyttäytymisestään on koitunut häpeää suvulle.[128]

Vastauksia arvosteluun

Kovin paljon vanhoillislestadiolaiset eivät ole vastanneet lehdistössä esitettyyn arvosteluun.[129] Aika ajoin vanhoillislestadiolaiset ovat kuitenkin torjuneet toimintaansa kohdistetut syytökset. Esimerkiksi vuonna 1985 SRK:n silloinen puheenjohtaja Erkki Reinikainen kirjoitti Päivämies-lehteen laajan artikkelin ”Syytöksiä viime vuosikymmeninä”, jossa hän pyrki torjumaan syytökset muun muassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen vastaisesta opetuksesta, lestadiolaisäitien huonosta asemasta ja poliittisesta painostuksesta.[130] Hän vakuutti, että vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä korostuvat Kristuksen armon tuoma ilo, vapaus ja valoisuus.

Keijo Korhonen arvosteli vanhoillislestadiolaisuuden kriitikoita kovin sanoin Helsingin Sanomiin 10.4.1980 kirjoittamassaan artikkelissa. Hänen mukaansa lestadiolaiset kuuluvat tasavallan parhaisiin kansalaisiin, tekevät hyvin työnsä, maksavat veronsa ja tuottavat maalle paljon uusia veronmaksajia. Korhosen mukaan myös suhtautumisessa vanhoillislestadiolaisuuteen tulisi noudattaa moniarvoisuuden periaatetta. Hän epäili, että herätysliikettä kritisoivien tarkoituksena on lisätä pohjoissuomalaisten omanarvontunnon puutetta ja alistaa jälleen eräs alueellinen erikoispiirre, lestadiolaisuus, keskitetyn virkavallan yhtäläistävään holhoukseen[131]

Uudempaan keskusteluun on vastannut muun muassa SRK:n entinen pääsihteeri Aimo Hautamäki. Kotimaa–-lehdelle 2006 antamassaan haastattelussa hän myönsi, että ”oli varmasti sellaisiakin kokouksia, että kaikki ei niissä mennyt oikein.” Hautamäen mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut SRK:n liikkeellepanema hoitokokousten järjestelmä. SRK:lta ei Hautamäen mukaan ole tulossa yleistä anteeksipyyntöä, koska ”ei joku toinen voi pyytää anteeksi toisen puolesta”.[132] Liikkeen näkemyksiin siis kuuluu se, että jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa omista synneistään, eikä yhteisö tai toinen henkilö voi pyytää anteeksi toisen puolesta. Lisäksi anteeksipyyntö kohdistetaan aina vain sille henkilölle, jota vastaan on rikottu.

Valkealan suviseuroissa vuonna 2007 haastateltujen vanhoillislestadiolaisten eläkkeellä olevan luokanopettajan Pekka Tervon ja Oulujoen seurakunnan kappalaisen Pertti Lahtisen mukaan television katselukieltoa ei ole olemassa mutta on todettu, ettei televisio sovi uskovaiselle. Heidän mukaansa se ei ruoki uskonelämää vaan päinvastoin vanhaa osaa, jossa pahuus asuu.[133]

SRK:n entisen puheenjohtajan Matti Lääkön mukaan Vanhoillislestadiolaisuus ei ole lahko, vaan osa kansankirkon toimintaa.[134]

Katso myös

Lähteet
  • Lauri Pietilä: Sota perintöosasta, s. 62. Lauri Pietilä, 1981.
  • Alasuutari, Päivi: Kuuliaisuus koetuksella: Syntyvyydensäännöstelyn kielto vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Sosiologian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, 1992.
  • Kettunen, Paavo: Suomalainen rippi. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-543-4.
  • Kurvinen, Jorma: Raportti lestadiolaisuudesta. Helsinki: Kirjapaja, 1980. ISBN 951-621-265-4.
  • Pyysiäinen, Ilkka: Synti: Ajatuksin, sanoin ja töin. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30141-8.
  • Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutkimuslaitos. Sarja A, n:o 36. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980. ISBN 951-693-073-5.

Viitteet
  1. ? Kotimaa [vanhentunut linkki]
  2. Kari Kuula, Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa Kotimaa 24.6.2009 blogi [vanhentunut linkki] (Arkistoitu)
  3. Mauri Kinnunen: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva, 2006, nro 1.10.2006.
  4. Juho Kalliokoski: Kuuliaisuutta mutta kenelle? Kaleva 24.9.2009, Kotimaa 1.10.2009
  5. Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia? kotimaa24.fi. Viitattu 11.12.2010.
  6. Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia kotimaa24.fi. Viitattu 14.12.2010.
  7. Topi Linjama: Avoimen keskustelun esteitä (Archive.org) Kotimaa24.fi. 8.12.2010. Viitattu 11.12.2010.
  8. Johannes Ijäs: "Naispappeudesta syytä keskustella". Kotimaa24 18.9.2010
  9. Pekka Helin: Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: “Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta".. Rauhan Tervehdys, 2010, nro 36, s. 7.
  10. Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset äänestivät rukouksen puolesta kotimaa24.fi. Viitattu 11.12.2010.
  11. Yrjö Tala: O tempora, o mores!. Kaleva, 2010, nro 23.11.2010.
  12. Jaakko Tölli, Joona Korteniemi: Rukous ihmisten vai parien puolesta? p2.foorumi.info. Viitattu 2.4.2011. Kaleva, 2010, Nro. 30.11.2010
  13. Martti Murtoperä, Pauli Niemelä, Hannu Ojalehto: Kaikkien puolesta voidaan rukoilla. Kaleva, 2010, nro 23.11.2010.
  14. Tuomas Peltomäki: Karpolla on yhä asiaa. Helsingin Sanomat 23.5.2007
  15. Päivi Aikasalo: Uskonnollista vallankäyttöä, Kotimaa 4.3.2009 [vanhentunut linkki] (Arkistoitu)
  16. Jukka Paarma: Vapauteen Kristus meidät vapautti evl.fi. Viitattu 11.12.2010.
  17. Vuokko Ilola: Hoitokokoukset täytyy selvittää! Kotimaa 18.12.2008
  18. Johannes Ijäs: Lestadiolaisjohtaja: Hoitokokouksia voi tutkia. Kotimaa, 31.7.2008
  19. Kuusamossa keskusteltiin lähihistorian tutkimuksesta. Koillissanomat 1.5.2009
  20. Lars Levi Laestadius -blogi (englanniksi)
  21. Mikko Ketola: Apologising for Past Errors: Two Finnish Religious Revival Movements and Their Different Strategies freepathways.wordpress.com. Viitattu 11.12.2010.
  22. Sanasto: Sielunhoit Evl.fi
  23. Ihmisoikeusliiton näkökulmia ehkäisykieltoon (5.3.2009) päivitetty 15.6.2009 Ihmisoikeusliitto.fi [vanhentunut linkki] (Arkistoitu sisältää kaksi toimimatonsa linkkiä)
  24. ? [vanhentunut linkki] Sosiaali- ja terveysministeriö
  25. Lähde puuttuu
  26. Anssi Miettinen: Lisääntykää ja täyttäkää maa. Kuukausiliite, 2006, nro 8, s. 57.
  27. Huurre, Irene ja Salmela, Marja: Lestadiolaisuus työllistää mielenterveystyöntekijät. Helsingin Sanomat, 1979, nro 304, s. 6. "Lääkärit tietävät tapauksia, joissa toistakymmentä lasta synnyttäneille lestadiolaisnaisille ehdotetaan sterilisaatiota huonon terveyden vuoksi. Rauhanyhdistys ei kuitenkaan anna siihen lupaa, ja äiti kuolee, kun hän varoittelusta huolimatta tulee jälleen raskaaksi."
  28. Linjakumpu, Aini: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä (artikkeli) Kaltio. 1/2000. Oulu: Kaltio ry. Viitattu 21.3.2007.
  29. Valtavaara, Marjo: Lestadiolaiset keskustelevat nyt kiivaasti oikeista elämäntavoista. Helsingin Sanomat, 23.10.2007, nro 290, s. A4.
  30. Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa Blogi Etniset vanhoillislestadiolaiset Wordpress 1.7.2010
  31. Miettinen, Anssi & Pakarinen, Hannu: Lisääntykää ja täyttäkää maa. Helsingin Sanomain kuukausiliite, elokuu 2006.
  32. Jukka Paarma: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Tervehdyspuhe Suviseurojen avajaisissa Oripäässä 26.6.2009 Evl.fi (Arkistolinkki)
  33. ? Kotimaa [vanhentunut linkki]
  34. Laakso-Tirronen, Tarja, 1990. Uskonnollisesta ryhmästä irtautuminen. Seitsemän kuvausta irtautumiskriisistä ja kriisiprosessin analyysi. Uskontotieteen tutkielma, Helsingin yliopisto
  35. Tuomaala, Ellen, 2001. Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Sosiologian pro gradu -työ, Helsingin yliopisto.
  36. Kukkula, Tanja, 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Uskontotieteen pro gradu -työ, Turun yliopisto.
  37. Tutkimus lestadiolaisuudesta eroamisesta. Blogi Etniset vanhoillislestadiolaiset Wordpress 30.12.2009 (Arkistoitu. Archive.org)
  38. Juho Kalliokoski, Avaus Kalevassa Kotimaa24.fi 12.10.2009 [vanhentunut linkki] (https://archive.is/q8Bu Arkistoitu)
  39. Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Blogi Omat polut – etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia Wordpress 29.3.2009
  40. Vakaumus voi viedä kuoleman porteille. Kotimaa, 28.1.2009, nro 4, s. 4–5.
  41. MTV3 uutisarkisto [vanhentunut linkki]
  42. Charles D. Provan: The Bible and Birth Control, Zimmer Printing 1989.
  43. Ihmisoikeusliitto
  44. Ihmisoikeusliitto selvittää lestadiolaisten ehkäisykieltoa, Helsingin Sanomat 17.1.2009
  45. Naisen asema lestadiolaisuudessa, Lestadiolaisuus.fi (Archive.org)
  46. Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu, Kaleva 22.3.2009. Verkkoversio
  47. Kaleva
  48. Oikea ja väärä Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu SRK.fi (Archive.org)
  49. Lestadiolaisuus ja media Lestadiolaisuus.info
  50. Päivämies 29.11.1978.lähde tarkemmin?
  51. Elina Järvinen, Irtiottoja, Suomen Kuvalehti 50/2007
  52. 10.7.1963; ks. esim. Muutoksen keskellä: SRK:n vuosikirja 2007. Oulu: SRK, 2007, s. 48, 135–136
  53. Kettunen 1998 s. 410–411
  54. Kettunen 1998 s. 419-420
  55. Hirvonen, Riitta: Vanhoillislestadiolaiset puuttuvat perheväkivaltaan. Kotimaa, 4.2.2010, 105.. vsk, nro 5, s. 5.
  56. Kettunen 1998 s. 233–234
  57. Kettunen 1998 s. 235
  58. Hyväksikäytetty Minna. Blogi Etniset vanhoillislestadiolaiset Wordpress, 7.5.2010. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.9.2010.
  59. Hirvonen, Riitta: Ilmiantaa vai ei?. Rauhan tervehdys, 12.5.2010, 105.. vsk, s. 3. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.9.2010.
  60. Pääkirjoitus: Lastensuojelu ja salarippi, Srk.fi
  61. Kettunen 1998 s. 267
  62. Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunnalla on selkeät rajat ja korkea muuri. Helsingin Sanomat, 1979, nro 93, s. 2.
  63. Pyysiäinen 2005, s. 106.
  64. Valtavaara, Outi: Lestadiolaiset keskustelevat nyt kiivaasti oikeista elämäntavoista. Helsingin Sanomat, 23.10.2007, nro 290, s. A4.
  65. Toivanen, Meri: Rakas, rujo yhteisö. Kotimaa, 19.2.2009, nro 7, s. 25.
  66. Kettunen 1998 s. 134
  67. Kettunen 1998 s. 424
  68. Kettunen 1998 s. 431
  69. Kettunen 1998 s. 477-478
  70. Miettinen, Anssi: Ja täyttäkää maa, Kuukausiliite elokuu 2006, s. 57
  71. Lestadiolaisuus ja kirkko kohdassa: "Ruohola Leena Vuotuinen kohokohta Satakunnan Kansa 28.6.1991": "Siellä esitetään kristillisten perusarvojen vastaista ohjelmaa, Pekka Vuonokari selvittää. Hän pitää kotien kannalta turvallisena ratkaisuna sitä, ettei sinne hankita televisiota. Televisio-ohjelmat ovat seksistisiä sekä väkivaltaisia."
  72. Rusama Heikki: Vetoomus TV-kiellon purkamiseksi, Kotimaa 19. 4. 2007 s. 5
  73. Lestadiolaisuus ja kulttuuri Lestadiolaisuus.info (Archive.org)
  74. Pyysiäinen 2005, s. 111.
  75. Ainoa oikea Jumala. Yle.fi Dokumenttiprojekti. Esittelyteksti ([https://archive.is/w25N8 Arkistoitu)
  76. Ainoa oikea Jumala Yle Areena. (Ohjelma katsottavissa)
  77. SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1963: "Jumalan sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineiden liiketoimia. --Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa."
  78. Tuomas Lohi: Lähteistä kasvaa virta : lestadiolaisuuden vaiheita Haapajärvellä 1863-2000. Haapajärven rauhanyhdistys ; Oulu : Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2000. ISBN 951-843-009-8. s. 110
  79. Kinnunen, Mauri: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden, Kaleva 1.10.2006, Tuo päätös sai aikoinaan muun muassa liikkeen arvostaman ja monissa tehtävissä käyttämän kirkkoherra Kullervo Hulkon puuskahtamaan: ”Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin.”
  80. L. Pietilä, 1981, s. 135
  81. Palola 2006, s. 119.
  82. Maarit Hytönen, Kirkko ja nykyajan eettiset kysymykset, 2003, ISBN 951-625-893-X, sivu 212
  83. Provan, Charles D. The Bible and Birth Control. Zimmer Printing, Monongahela, 1989. ISBN 99917-998-3-4
  84. Church History and Birth Control 17.4.2004. Valerie's Living Books. Viitattu 15.3.2007.
  85. Oikea ja väärä, s. 18–23
  86. Alasuutari, 1992
  87. Mari Teinilä: Oikean opin haltijat. Kotimaa, 2007, s. 4–5.
  88. Pyysiäinen 2005, s. 105.
  89. Lääkärit tiesivät myös tapauksia, joissa toistakymmentä lasta synnyttäneille naisille oli ehdotettu sterilisaatiota huonon terveyden vuoksi. Rauhanyhdistyksen miehet eivät antaneet lupaa, ja jälleen kerran raskaaksi tullut nainen kuoli. Helsingin Sanomat 11.11.1979
  90. Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa (2004), kirjoitus Valoa pilkottaa väestöräjähdyksessä
  91. Kaisa Juntunen: Grand grand multiparity, (suom. 'Monimonisynnyttäjät'), Lääketieteen väitöskirja Oulun yliopisto 1997. ISBN 951-42-4764-7
  92. SRK:n vuosikirja 1986, ISBN 951-9422-74-9, Kristuksen kirkkolaki ja sielunhoito, sivut 45–60
  93. Tuomas Lohi: Lähteistä kasvaa virta : lestadiolaisuuden vaiheita Haapajärvellä 1863–2000. Haapajärven rauhanyhdistys ; Oulu : Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2000. ISBN 951-843-009-8.
  94. Kurvinen 1980, s. 136
  95. Helvetin jo kokemut: Uskonterrori tuttua Oulussa. Helsingin Sanomat, 6.12.1979, nro 329, s. 15.
  96. Arto Kouti: Piispat: nähkää lestadiolaiskurin uhritkin. Helsingin Sanomat, 4.1.1979, nro 3, s. 13.
  97. Reino Hartikainen: Syntiä ja väärää Henkeä. Helsingin Sanomat, 1979, nro 351, s. 9. 31.12.1979
  98. Pyysiäinen 2005, s. 99–112.
  99. Lohi, Olli: Elävän veden äärellä - Raahen rauhanyhdistys 100 vuotta. Raahen rauhanyhdistys ; Oulu : Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2006. ISBN 951-843-084-5. s. 135
  100. Hannu Karpo, Syntisin silmin, 1980
  101. SRK:n vuosikirja 1989, 1970-luvun tapahtumien tarkastelua, sivut 49–50
  102. Tuomas Lohi: Lähteistä kasvaa virta : lestadiolaisuuden vaiheita Haapajärvellä 1863–2000. Haapajärven rauhanyhdistys ; Oulu : Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2000. ISBN 951-843-009-8. ,"Hoitokokoukset" kulkivat Erkki Reinikaisen mukaan vuosikymmenen ajan laajoina aaltoina läpi koko kristillisyyden.
  103. L. Pietilä, 1981 s. 69
  104. L. Pietilä, 1981 s. 16
  105. L. Pietilä, 1981 s. 22
  106. Ruokanen 1980, s. 140.
  107. Ruokanen 1980, s. 136.
  108. Ruokanen 1980, s. 114–131, 140. Sivun 115 "Hoidon yhteydessä kysytään: Miksi ototit 17 vuotta sitten epäuskoisen puolison -- Pitääkö paikkansa, että otit sterilisaation 23 vuotta sitten -- Oletko tunnustanut syntinä, että nukuit vaimosi kanssa teltassa kihloissa ollessasi 25 vuotta sitten? -- s. 118 Kuvaus hempeyden hengestä Saarenkylässä: tervehditään uskotonta Jumalan terve, osallistutaan seurakunnan diakoniatoimintaan, toimitaan maatalousyhdistyksessä, marttakerhossa ja metsästysseurassa. Jäsenmaksun maksaminen näihin yhdistyksiin on sopivaa, mutta ei muu toiminta -- s. 120 Sinä Pauli olet seura-aikaan korjannut autoja -- ei seuroissa ole pakko käydä, mutta halu tulisi olla -- Seuraava syytös Paulia kohtaan on se, että hän on tervehtinyt uskottomia, eikä ole sanonut heille, että he menevät helvettiin
  109. Vanhoillislestadiolaiset: Liikkeen piirissä jopa sata pedofiliatapausta. Helsingin Sanomat 7.4.2011. viitattu 6.4.2011.
  110. Väitös: Politiikka ja teologia kietoutuvat toisiinsa vanhoillislestadiolaisuudessa (Tiedote väitöskirjasta) ulapland.fi. 29.10.2012. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Viitattu 14.11.2012.
  111. L. Pietilä 1981, s. 62
  112. L. Pietilä 1981, s. 59
  113. Lestadiolaiset äänestävät nykyään muitakin kuin porvareita (Archive.org) Helsingin Sanomat. 25.2.2019. Viitattu 18.2.2020.
  114. Alasuutari 1992. Lausunto tutkielmasta
  115. Tytti Isohookana-Asunmaa: Maalaisliitto-Keskustan historia 5. Porvoo: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32695-X.
  116. Ruokanen 1980, s. 11.
  117. TV-2:sta sensuroitu Raportti lestadiolaisuudesta Vanhoillislestadiolaisuus kriittisessä valossa [vanhentunut linkki] (Arkistoitu linkki)
  118. Pietilä, L. (1981). s. 63}}
  119. Kettunen 1998 s. 422
  120. Säävälä, Hilkka: Lestadiolaiset pitävät kiinni ehkäisykiellosta Yle uutiset. 17.3.2009. Yle. Viitattu 21.4.2009.
  121. Tutkija: Kirkko löi ison vaihteen silmään lestadiolaisten kanssa Kotimaa24. 10.7.2012. Viitattu 13.7.2012.
  122. Einari Lepistö; Määttä, Toivo: Jumalan sanan perustalla, s. 194. Einari Lepistö muistelee elämäänsä ja työtään. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry., 2001. ISBN 951-843-022-5.
  123. Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset, luento 8.3.2000 – "SRK-vanhoillisuuden kanssa työyhteydessä olleesta ns. heidemannilaisuudesta ––"
  124. ? [vanhentunut linkki] Kotimaa.fi
  125. Hulkko 1965, s. 39
  126. Sirkku Kinnunen: Valkeus pimeydessä paistaa, s. 119
  127. Ruokanen 1980, 28–31.
  128. Laura Mäkelä: Ministeri Thors epäilee: Suomessa kunniamurhia viranomaisten huomaamatta, Kotimaa 14.2.2008 (Archive.org)
  129. Hautamäki, Aimo & Hänninen, Tuomas (toim.): Muutoksen keskellä, s. 62. SRK:n vuosikirja 2007. Oulu: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2007. ISBN 978-951-843-090-5.
  130. Reinikainen, Erkki: Syytöksiä viime vuosikymmeninä. (artikkeli) Päivämies, 15.5.1985. Oulu: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys.
  131. Korhonen, Keijo: Outoa holhousta. (artikkeli) Helsingin Sanomat, 10.4.1980. Helsinki:
  132. Rytkönen, Jussi: Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä (artikkeli) Kotimaa. 4.7.2006. Helsinki: Kotimaa. Viitattu 25.2.2009.
  133. yleradio1 – Reportaasi suviseuroilta. 12.7.2007 klo 17:30
  134. Suviseurojen ilme ensimmäisen tiedotustilaisuuden aiheena Suviseurat.net (archive.org)

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.