Vanha Suomi

Viipurin ja Käkisalmen provinssin vaakuna 1729–1744, kuvernementin vaakuna 1744–1788, Käkisalmen kaupungin vaakuna vuoteen 1892.

Pääartikkeli: Suuri Pohjan sota

Vanha Suomi syntyi suuren Pohjan sodan seurauksena vuonna 1721. Ruotsi joutui vuonna 1700 yksin sotaan Venäjää, Tanska-Norjaa, Preussia ja Saksi–Puola-Liettuaa vastaan. Alkumenestyksestään huolimatta kääntyi sota Ruotsille tappiolliseksi kuningas Kaarle XII:n kärsittyä murskatappion Venäjää vastaan Pultavan taistelussa vuonna 1709. Etulyöntiasemansa turvin Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta vuosien 1710–1715 kuluessa. Suomen valtauksesta alkoi isoviha, vuoteen 1721 saakka kestänyt venäläismiehitys Suomessa.

Ruotsin ja Venäjän väliset vihollisuudet suuressa Pohjan sodassa päättänyt Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721. Rauhansopimuksen yhteydessä siirtyi Käkisalmen läänin etelä- ja keskiosat sekä pääosa Viipurin läänistä Venäjän haltuun. Alue muodosti hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin kuuluneen Viipurin ja Käkisalmen provinssin. Tähän alkuperäiseen Vanhan Suomen alueeseen sisältyivät myös Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit.

Venäjän kiinnostusta Vanhan Suomen alueeseen lisäsi Neva-joen suuhun Inkerinmaalle vuodesta 1703 rakennettu Pietari-Paavalin linnoitus ja jo vuonna 1712 keisarikunnan pääkaupungiksi nostettu Pietarin kaupunki. Rauhansopimuksessa Venäjään liitetyt Vanhan Suomen alueet toimivat uuden pääkaupungin suojavyöhykkeenä.

Pääartikkeli: Hattujen sota

Ruotsin revanssinhaluinen hattupuolue ryhtyi Venäjän vastaiseen sotaan vuonna 1741 tavoitteenaan kostaa suuren Pohjan sodan aikaiset nöyryytykset ja vallata takaisin ainakin osa Ruotsin sodassa menettämistä alueista. Ruotsin armeija oli varustautunut sotaan heikosti ja Suomen alue joutui venäläismiehityksen alaiseksi kuten suuressa Pohjan sodassakin. Vuonna 1743 solmittuun rauhaan saakka kestänyttä miehitystä kutsutaan pikkuvihaksi.

Hattujen sota päättyi Turun rauhaan, jossa Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa siirrettiin edelleen lännemmäksi ja uudeksi rajaksi muodostui Kymijoki ja siihen laskeva Mäntyharjun reitti. Pohjoisemmassa rajalinja halkoi Saimaata pirstoen sen useampaan osaan rajanaapureiden kesken. Raja teki koukkauksen Savonlinnan kohdalla liittäen tämän Saimaan solmukohdan osaksi Venäjää. Sen sijaan Puumala, toinen Saimaan kapeikko, jäi Ruotsille. Vesitie eteläiseltä Saimaalta pohjoiselle kulki väistämättä sekä Puumalan että Savonlinnan kautta.

Venäjään liitetty uusi alue muodosti aluksi Pietarin kuvernementin Kymenkartanon provinssin, kunnes se vuonna 1744 yhdessä Viipurin ja Käkisalmen provinssin kanssa yhdistettiin erilliseksi Viipurin kuvernementiksi. Liitetyillä alueilla sijaitsivat Savonlinnan lisäksi Haminan ja Lappeenrannan kaupungit sekä kyseisissä kaupungeissa sijainneet Ruotsin rajalinnoitukset.

Vanhan Suomen maanomistusolot ja verotuskäytännöt olivat historiallisista syistä kirjavia. Alueella oli rälssi-, kruunun- ja verotiloja sekä erityistarkoituksiin varattuja lahjoitusmaita, pöytä-, elatus- ja arentitiloja.[4] Yhteiskunnallisia oloja vaikeimmin vaivannut ongelma oli lahjoitus­maa­järjestelmä. Keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitetut lahjoitusmaat kavensivat merkittävästi niillä asuneiden talonpoikien vapautta ja taloudellista toimeentuloa. Lahjoitusmaiden talonpoikien asema heikkeni lähelle Venäjän maaorjien asemaa. Erityisesti lahjoitusmaiden isäntien eli donataarien oikeus määrätä alustalaistensa verotuksesta hiersi heidän ja talonpoikien välejä niin Vanhan Suomen aikana kuin alueen Suomen suuriruhtinaskuntaan liittämisen jälkeenkin. Samoin isäntien käyttämät ruumiilliset kuritukset, kuten maaorjille Venäjällä, olivat törkeä loukkaus talonpoikien oikeuksia kohtaan.

Lahjoitusmaakysymys ratkesi vasta autonomian aikana 1870-luvulle mennessä, kun Suomen valtio osti lahjoitusmaat donataareilta. Talonpojat saivat lunastaa viljelemänsä maat perintötiloikseen edullisten ja pitkäaikaisten valtionlainojen avulla.

Donataarien ja talonpoikien välejä hiertänyt lahjoitusmaakysymys on osaltaan ollut antamassa Vanhan Suomen ajalle poikkeuksellisen negatiivista leimaa Suomen historiankirjoituksessa.[5]

Vaakuna Viipurin kuvernementin kartastossa 1797. Kansallisarkisto.

Uusi valtioyhteys ei mullistanut, lahjoitusmaakysymystä lukuun ottamatta, Vanhan Suomen elinoloja niin paljon kuin Suomessa on toisinaan haluttu nähdä. Maanviljely ja perinteinen elämäntapa säilyivät jokseenkin muuttumattomina myös uuden hallitsijan alaisuudessa. Uudenkaupungin rauhan sopimuksessa vuonna 1721 sovittiin myös Ruotsin vallan aikaisten lakien ja oikeuskäytännön jäämisestä voimaan Vanhan Suomen alueella. Alueen väestö sai myös harjoittaa vapaasti luterilaista uskontoaan ja verotus hoidettiin ruotsalaisen käytännön mukaisesti. Vanhan Suomen asukkaat olivat vapautetut sotilaspalveluksesta 1797 saakka. Käytäntö ei ollut poikkeuksellinen monikansallisessa keisarikunnassa.

Vanhassa Suomessa asunut rahvas jäi asuinsijoilleen alueen siirtyessä Venäjän valtaan, mutta valtaosa aatelistosta ja papistosta oli paennut venäläismiehitystä Ruotsin puolelle jo isovihan aikana. Osa paenneista palasi takaisin Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen, mutta huomattava osa virkamiehistä ja papeista ei halunnut siirtyä Venäjän keisarin palvelukseen. Myöskään uusien pappien ja virkamiesten rekrytointi Ruotsin puoleisesta Suomesta ei sujunut suunnitellusti. Vajetta täytettiin Venäjältä ja Baltian saksalaisalueilta kotoisin olevilla virkamiehillä. Vanhan Suomen virkamieskunta venäläistyi ja saksalaistui nopeasti. Alueen pappispula helpotti vasta Vanhasta Suomesta kotoisin olevan uuden pappissukupolven kasvaessa.

Vanhan Suomen koulutuskielenä oli saksa. Aluksi ruotsi oli käytössä Vanhan Suomen hallintokielenä, mutta aikaa myöten saksa korvasi sen. Saksasta tuli vuonna 1730 alueen pääkaupungin, Viipurin, raadin kieli. Jotkin hallintoasiat hoituivat myös venäjäksi. Ruotsi kuitenkin säilytti asemansa vielä 1700-luvun lopulla pitäjänhallinnossa, veronkannossa sekä oikeudenhoidossa. Monet porvaristossa käyttivät ruotsia ja lisäksi Viipurissa oli myös ruotsinkielisiä käsityöläisiä, renkejä ja piikoja. Vuoteen 1793 mennessä Viipurin hiippakunnan kaikki pöytäkirjat olivat siirtyneet saksan kieleen ja Haminan hiippakunnan kapituli vuoteen 1805 mennessä. Kääntäjillä oli tärkeä rooli eri kielten välisten siirtymien hoitamisessa. Suomen kieli toimi alueen lingua francana, yhteiskielenä.[3]

Venäjään liittäminen toi Vanhan Suomen ortodoksiselle väestölle helpotusta Ruotsin vallan aikaiseen syrjintään verrattuna. Ortodoksit saattoivat harjoittaa uskontoaan vapaasti ja Laatokan alueen luostarit pystyivät käynnistämään toimintansa uudestaan. Monikansallinen ja useista uskontokunnista koostuva Venäjä suvaitsi Vanhan Suomen luterilaisen väestön uskontoa varsin hyvin. Vanhan Suomen luterilaiset papit saivat käydä koulunsa edelleen Turussa ja Turun piispa vihki edelleen pappeja virkoihinsa myös Vanhan Suomen alueella. Rajaseudun halkaistujen seurakuntien jäsenet saivat myös käydä kirkossa valtakunnan rajan yli. Kirkon ylin valta siirtyi kuitenkin venäläisten käsiin. Vanhan Suomen luterilaista kirkkoa hallinnoitiin yhdessä Venäjän muiden ei-ortodoksisten kirkkokuntien kanssa.

Vanhan Suomen alue kärsi varsin paljon toistuvien sotien seurauksena, mutta jälleenrakennusta auttoi Suomenlahden pohjukkaan perustetun Pietarin kaupungin ostovoima. Alueen talous monipuolistui ja kaupunkiin rahdattiin elintarvikkeita, rakennustarpeita ja polttopuuta. Venäjä ei harjoittanut Ruotsin kaltaista merkantilistista talouspolitiikkaa, mikä osaltaan edisti Vanhan Suomen talouskehitystä. Vanhan Suomen alueella sai kaataa metsää sahateollisuuden tarpeisiin, minkä ansiosta alueelle nousi kukoistava sahateollisuus. Vanhassa Suomessa otettiin käyttöön Ruotsin mallin mukaisia sahauskieltoja vasta 1700-luvun lopulla. Nämäkään kiellot eivät ulottuneet yläluokan hallitsemille lahjoitusmaille. Vanhan Suomen alueella sai myös harjoittaa kaupankäyntiä maaseudulla eikä maatilojen halkomiselle asetettu Ruotsin kaltaisia rajoituksia. Toisaalta alueen poikki kulki useita maatullirajoja, jotka vaikeuttivat liikkumista ja kauppaa.

Aluetta hallinneen apatian ja vierasmaalaisen yläluokan takia sieltä ei ole juurikaan jäänyt merkittäviä henkilöitä historiaan. Ainoa muita huomattavampi on David Alopaeus, Viipurissa syntynyt virkamies, joka toimi keisarillisessa hallinnossa monissa tehtävissä, muun muassa Venäjän lähettiläänä Keski-Euroopan maissa.

Vanhan Suomen, kuten monien muidenkin keisarikunnan osien, itsenäisyyttä ryhdyttiin rajoittamaan 1700-luvun loppupuolella keisarinna Katariina II:n käynnistämän venäläistämisohjelman myötä. Venäjästä ryhdyttiin luomaan yhtenäisesti hallittua valtakuntaa. Verotuksessa siirryttiin venäläiseen verotusjärjestelmään vuonna 1781. Katariina II:n vuonna 1775 koko valtakuntaan määräämä käskynhaltijahallinto toteutettiin Viipurin kuvernementissa vuonna 1784. Oikeuslaitos järjestettiin uudelleen perustamalla uusia tuomioistuimia ja uusi instanssijärjestys.[4] Osa keisarinnan uudistuksista jouduttiin myöhemmin kumoamaan, mutta hajanaisen keisarikunnan ja alueellisten erioikeuksien aika alkoi olla ohi. Merkittävimmän poikkeuksen venäläistämiskehityksestä teki vuonna 1809 syntynyt Suomen autonominen suuriruhtinaskunta.

Toinen Vanhaa Suomea tiukemmin Venäjään kiinnittänyt 1700-luvun loppupuolen hanke oli Ruotsia vastaan käydyn Kustaa III:n sodan kokemusten perusteella käynnistetty laajan Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmän rakennustyö. Maineikkaan kenraali Aleksandr Suvorovin johdolla toteutetun hankkeen myötä luotiin Vanhaan Suomeen useista sisäkkäisistä linnoitusketjuista koostuva linnoitusjärjestelmä jonka tehtävänä oli torjua Ruotsin puoleisesta Suomesta Pietaria kohti suunnatut mahdolliset hyökkäykset. Tällöin Vanhan Suomen alueelle muutti pysyvästi tuhansia ei-suomalaisia, lähinnä venäläisiä sotilaita ja baltiansaksalaisia upseereita ja virkamiehiä.

Vaikka Vanha Suomi ei yleisen käsityksen vastaisesti varsinaisesti taantunutkaan Venäjän vallan alla, se jäi etenkin yhteiskunnallisessa kehityksessä jälkeen Ruotsin puoleisen Suomen ripeästä kehityksestä 1700-luvulla. Talonpoikiin kohdistunut venäläisen aateliston mielivalta loi aluetta leimanneen apatian taloudessa muutenkin. Loputkin Suomesta liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuosina 1808–1809 käydyn Suomen sodan ja sitä seuranneen Haminan rauhan yhteydessä. Samalla ryhdyttiin niin Suomessa kuin keisarin hovissa puuhaamaan Vanhan Suomen liittämistä muun Suomen, eli Venäjältä käsin katsottuna Uuden Suomen yhteyteen.

Yhdistymishankkeella tavoiteltiin kansallisesti yhtenäisen autonomisen alueen muodostamista ikään kuin Ruotsin mallin mukaisen modernin valtion kokeilukentäksi ja näyteikkunaksi Eurooppaan keisarin hyväntahtoisuuden merkkinä. Samalla uskottiin taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Ruotsin puoleisesta Suomesta jälkeenjääneen Vanhan Suomen kurovan isoveljensä etumatkan kiinni. Alueliitoksen toivottiin myös kasvattavan suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaansa kohtaan. Elettiinhän Euroopassa yhä Napoleonin sotien levotonta aikakautta. Lopullisesti päätös Vanhan Suomen liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan sinetöityi keisari Aleksanteri I:n vuoden 1811 lopulla antamalla dekreetillä (käskykirjeellä). Liitos astui voimaan vuodenvaihteessa 1812. Entisen Vanhan Suomen alue muodosti siitä lähtien Viipurin läänin.

Uuteen Suomeen liittämisen jälkeen ulottuivat suuriruhtinaskunnan lait ja autonominen asema myös Vanhaan Suomeen. Venäjän näkökulmasta tapahtui kuitenkin päinvastoin: vasta valloitettu Uuden Suomen alue yhdistettiin Vanhaan Suomeen. Olemassa olleen Suomen asioiden komitean valtuudet ulotettiin myös Uuteen Suomeen, johon suhtauduttiin kuten muihinkin privilegioituihin alueisiin.[4]

Alueliitos toteutui olosuhteisiin nähden varsin kivuttomasti, ja Vanha Suomi kuroi nopeasti kiinni suuriruhtinaskunnan edellisellä vuosisadan ottaman etumatkan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Alueen läheisyys alati kasvavaan Pietarin kaupunkiin auttoi etenkin Vanhan Suomen taloudellista kehitystä. Ainoastaan lahjoitusmaajärjestelmä ja sen edelleen aiheuttamat ristiriidat jäivät pidemmäksi aikaa (lunastus kesti lähes 60 vuotta) muistuttamaan Uuden ja Vanhan Suomen satavuotisesta valtiollisesta erosta.

Vanhan Suomen vaakuna 1788–1811

Katso myös: Käkisalmen vaakuna

Viipurin ja Käkisalmen provinssi sai vuonna 1729 oman vaakunan, jossa oli punainen yläkenttä ja sininen alakenttä. Yläkentän hopeahaarniskaiset ja suorilla miekoilla aseistetut käsivarret edustivat Viipurin lääniä. Alakentän kultaista kiveä kantava kurki edusti Käkisalmen lääniä. Aihe oletetaan saadun Laatokan Karjalan laajan emäpitäjän Kurkijoen pogostan nimestä.

Alueen laajentumisesta ja Viipurin kuvernementin perustamisesta huolimatta tämä vaakuna oli käytössä vuoteen 1788, jolloin se siirrettiin Käkisalmen kaupungille ja korvattiin Karjalan vaakunaan pohjautuvalla vaakunalla. Molemmat sapelit olivat kuitenkin suippoja ja kumpikin käsivarsi oli kultahaarniskoitu: vaakuna ei kuvannut sotaa, vaan aseveljeyttä. Kruunuja oli kaksi allekkain: entinen kuninkaallinen alue oli keisarin suojeluksessa.[6]

Käkisalmen kaupunki käytti entistä provinssin ja kuvernementin vaakunaa vuoteen 1892. Tällöin yläkenttä vaihdettiin siniseksi ja alakenttä punaiseksi. Haarniskat muutettiin kultaisiksi ja kurjen kantama kivi siniseksi. Venäjän Käkisalmi, Priozersk käyttää aikaisempaa vaakunaa.

• Viipurin lääni
• Kymen lääni
• Kaakkois-Suomi

• Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710–1826. Bibliotheca Historica 24. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1997. ISBN 951-710-063-9.
• Strang, Jan: Venäjän Suomi-kuva: Venäjä Suomen kartoittajana 1710–1942. Helsinki: Antiikki-Kirja, 2014. ISBN 978-951-98135-1-6.

• Gamla Finland hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)