Tutkintavankeus

Tutkintavankeus on turvaamistoimi, jolla varmistetaan, ettei rikoksesta epäilty tai syytetty vaikeuta asian käsittelyä, jatka rikollista toimintaansa tai pakenemalla estä oikeudenkäyntiä tai tulevan rangaistuksen täytäntöönpanoa.

Tutkintavankeudesta määrää tuomioistuin päättämällä vangita rikoksesta epäillyn. Suomessa vangitsemisesta päättää käräjäoikeus. Eräissä oikeuskulttuureissa vangitsemisesta päättää poliisi tai syyttäjä. Suomessa tästä luovuttiin vuonna 1989, kun pakkokeinolaki (450/1987) tuli voimaan.

Suomessa vangitseminen on mahdollista, jos epäilyn tueksi on todennäköisiä syitä ja laissa säädetyt erityiset edellytykset täyttyvät.

Tutkintavankeutta edeltää pidätysaika, joka Suomessa voi kestää kolme päivää, jolloin viimeistään neljäntenä päivänä tuomioistuimen on päätettävä vangitsemisesta. Pidättämisestä päättää esitutkintaviranomainen. Monessa maassa pidätysaika on vain 24 tuntia. Vuonna 2013 tutkintavankeja oli Suomessa yhteensä 1 646. Heistä 357 istui tutkintavankeudessa yli 180 päivää. Keskimäärin tutkintavankeus kesti kolme ja puoli kuukautta.[1] Tutkintavankeus päättyy, kun tuomioistuin vapauttaa tutkintavangin tai kunnes rangaistuksen suorittaminen alkaa. Suomessa tutkintavankeus jatkuu myös mahdollisen hovioikeuskäsittelyn ajan. Jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.[2]

Tutkintavangeilla on erilaiset oikeudet kuin vankeusvangeilla. Tutkintavangit saavat mm. käyttää omia vaatteitaan. Tutkintavankeus voi olla rankempaa ja rajoitetumpaa kuin varsinainen vankeusrangaistus, koska yhteydenpito ulkomaailmaan voidaan rajoittaa jopa kokonaan ja muiden tutkintavankien tapaaminen on kielletty.[3]