Vanajan kirkko

Vanajan kirkko on 1490-luvun lopussa ja 1500-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä[1] rakennettu harmaakivikirkko, joka sijaitsee entisessä Vanajan kunnassa, nykyisin Hämeenlinnan Vanajan kaupunginosassa. Vanaja on Hämeen vanhimpia seurakuntia, ja on hyvin luultavaa, että paikalla on sijainnut aiemmin rakennettu puukirkko.lähde?

Vanajan kirkko
Vanajan keskiaikainen kivikirkko etelästä katsoen.
Vanajan keskiaikainen kivikirkko etelästä katsoen.
Sijainti entinen Vanajan kunta, Hämeenlinna
Koordinaatit 60°58′44″N, 024°30′12″E
Rakentamisvuosi 1500–1510
Materiaali harmaakivi
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Vanajan kirkko lännestä.

Kirkkorakennus
Vanajan keskiaikaisen harmaakivikirkon länsipäädyn seinässä oleva ulkosaarnastuoli.

Vanajan kirkko on eräs Suomen pienimmistä keskiaikaisista harmaakivikirkoista. Sen erottaa helposti, paitsi kokonsa perusteella, niin myös suurista nurkkakivistä, punatiilisistä päätykoristeista sekä länsipäädyssä sijaitsevasta ulkonevasta ulkosaarnastuolista, jonne on käynti kirkon lehterin alta seinän sisässä olevaa käytävää pitkin. Tämä saarnastuoli on Vanajan kirkon erikoisuus, joskin sellainen on havaintojen mukaanselvennä myös Janakkalan kirkossa. Tätä saarnastuolia käytettiin saarnaamiseen kirkon ulkopuolelle kokoontuneelle rahvaalle, joka ei olisi ehkä mahtunut sisälle kirkkoon. Nykyisin saarnastuolia käytetään alkuperäiseen tarkoitukseensa kirkossa vietettävänä heinärippipyhänä.

Kirkon rakentamiseen on käytetty suurikokoisia ja erivärisiä kivenlohkareita, ja vaaleanpunainen graniitti on runsaimmin näkyvillä oleva kivilaji. Kivityö on taitavaa tekoa, sillä kivet on sijoiteltu paikoilleen niin, että sidosainetta on tarvittu rakentamisessa erityisen niukalti.

Kirkko on rakennuksena yksilaivainen. Tämän syynä on varmasti kirkon pieni koko. Näin se poikkeaa muista aikakauden kirkoista, jotka ovat yleensä kolmilaivaisia. Kirkossa on suhteellisen korkealle kohoava holvaus, joka on toteutettu niin sanottuna rengas- eli tähtiholvauksena. Itäpäädyn yläosassa on kaksi kalkkikivestä tehtyä vaakunataulua, joista toisen on tunnistettu esittävän Tott-suvun vaakunaa.

Kirkkorakennuksen pohjoispuolella sijaitsee sakasti, jonka arvellaan olevan varsinaista kirkkorakennusta vanhempi. Eteläpuolen asehuoneen on arvioitu olevan varsinaista kirkkorakennusta huomattavasti myöhemmin rakennettu. Kirkko oli ehkä rakennettu osittain myös puolustuksellisiin tarkoituksiin, sillä kirkon valaistus oli hyvin niukka ja edellytti jumalanpalvelusten aikana kynttilävaloa. Kirkossa oli sen alkuperäisessä asussa vain kolme pientä ikkunaa, joista kaksi sijaitsi nykyisten ikkunoiden paikalla eteläseinustalla, joskin ne olivat kooltaan huomattavasti nykyisiä pienempiä. Kolmas pieni ikkuna sijaitsi kuorin itäpäädyssä.

Korjaukset

Vanajan kirkkoa on korjailtu vuosisatojen saatossa. Kirkossa on tehty suuria korjauksia vuosina 1681 ja 1789. Huomattavin peruskorjaus tehtiin 1860-luvulla. Tällöin eteläisen seinän ikkunoita suurennettiin ja pohjoisseinustalle puhkaistiin kaksi uutta ikkunaa. Vuonna 1884 kirkko rapattiin ulkoa ja kalkittiin sisältä. Vuonna 1910 kirkon vanhat penkit myytiin huutokaupalla, ja samalla lattian alusta täytettiin soralla. Siellä sijainneet haudat oli tyhjennetty jo aiemmin. Sannan päälle valettiin betonilattia.

Perin pohjin sisustaa muutettiin uudelleen 1930-luvulla, kun kirkkoon tehtiin puinen lattia. Alttarikaappi siirrettiin kunnostettuna paikalleen ja lattiassa olleet massiiviset hautakivet järjestettiin molemmin puolin kirkon alttaria. Kirkkoon rakennettiin vasta vuonna 1953 sähkölämmitys, ja kirkosta tuli lämmin ja valoisa.

Viimeisin korjaus kirkossa on tehty vuonna 1984, jolloin saarnastuoli siirrettiin alkuperäiselle paikalleen kirkon eteläseinustalle ja kirkon valaistus uusittiin: sieltä poistettiin kristallikruunut ja ne korvattiin 1980-luvun sekatyylisillä valaisimilla.

Esineistö

Kirkkorakennuksen sisätilat ja esineistö ovat kokeneet muutoksia huomattavasti useammin kuin varsinainen rakennus. Aluksi kirkossa ei ollut lainkaan penkkejä, vaan siellä oli eri pyhimyksille rakennettuja alttareita. Nämä pyhimysalttarit poistettiin uskonpuhdistuksen myötä.

Kirkosta ei ole löytynyt Hattulan Pyhän Ristin kirkossa olevien seinämaalausten tapaisia koristeita, vaikka molemmat kirkot ajoitetaan lähes samaan aikaan 1400-luvun lopulle (n. 1470–1495). Kirkolle ovat kuitenkin leimaa-antavia maalatut vihkimäristit, joita on kaikkiaan kaksitoista kirkkorakennuksen sisäpuolella. Tämän lisäksi kirkon vuonna 1984 suoritettujen korjaustöiden yhteydessä löytyi muutamia 1700-luvulle ajoitettuja seinäkirjoituksia. Eteläseinämällä, katonrajassa on vuosiluku 1769, jossa viitataan Matteuksen evankeliumin 18. luvun 2. jakeeseen. Itäistä päätyikkunaa avattaessa löytyi ruotsinkielinen teksti Aamoksen kirjan 8. luvusta: ”Katso päivät tulevat sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.”

Eteläseinälle on sijoitettu R. W. Ekmanin maalama alttaritaulu, jossa kuvataan Jeesuksen kirkastumista kolmelle opetuslapselle. Alttaritaulun on kirkolle ja seurakunnalle lahjoittanut Katisten kartanon omistaja J. F. Lönnholtz 1860-luvulla. Kirkon aiempi saarnastuoli, joka oli peräisin 1650-luvun muutoksista, on korvattu 1830-luvulta peräisin olevalla uusgoottilaisella saarnastuolilla, jonka kirkkoon lahjoitti Äikäälän kartanon omistaja H. J. Stephanus. Aikoinaan kirkon esineistöön kuului myös 16 veistosta, mutta eri museoihin tehtyjen lahjoitusten jälkeen kirkossa ovat vain iso krusifiksi sekä pyhää Sebastiania ja kahta apostolia esittävät veistokset. Kirkon luovuttamista aarteista arvokkaimpana pidetään Vanajan krusifiksia, joka on alun perin 1200-luvulla valmistettu ja Suomen varhaisimpia puuveistoksia. Krusifiksia säilytetään Hämeen vanhassa linnassa.

Alttarikaappi.

Kirkon yksittäinen ja merkittävin sisustuksellinen elementti on kuitenkin 1500-luvulla Antwerpenissä Flanderissa valmistettu kolmiosainen alttarikaappi. Suomen muista alttarikaapeista tämä Vanajan teos poikkeaa siinä kuvattujen henkilöiden suuren lukumäärän vuoksi. Seurakunta päätti vuonna 1824 kuitenkin poistaa kirkosta kaikki katolisesta ajasta muistuttavat esineet, ja kun alttarikaappi ei muiden esineiden tavoin mahtunut asehuoneen vintille, niin se maalattiin valkoiseksi ja naulattiin kiinni lehterin kaiteeseen. Alttarikaapin kunnostus aloitettiin vuonna 1924 ja se valmistui 1933.

Urut

Vuonna 1875 J. F. Lönnholtz lahjoitti kirkkoon urkuharmonin, joka oli kirkon ensimmäinen soitin. Vuonna 1895 Tuusulan kirkon vanhat, mahdollisesti Carl Erik Bölingin rakentamat urut ostettiin 600 markalla ja siirrettiin Vanajan kirkkoon, mutta vain vajaata vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1904, kirkkoon hankittiin 7 500 markalla uudet urut. Niissä oli kolmetoista äänikertaa kahdella sormiolla, ja ne oli rakentanut B. A. Thulé (opus 182). Vuonna 1959 ne vuorostaan korvattiin Kangasalan urkutehtaan rakentamilla 18-äänikertaisilla uruilla (opus 651), joiden hankintahinta oli 4 050 000 markkaa. Tämä soitin myytiin vuonna 1988 Lahden rauhanyhdistykselle.[2]

Vanajan kirkon nykyisten 22-äänikertaisten barokkiurkujen soittopöytä kirkon urkuparvelta kuvattuna.

Nykyisin kirkossa on Kangasalan urkurakentamon vuonna 1988 rakentamat 22-äänikertaiset barokkityyliset urut (opus 1062).

Nykyisten urkujen soittopöydän vasemmanpuoleiset äänikertojen rekisteritapit:

  • Bourdun 16´
  • Principal 8´
  • Rohrflöte 8´
  • Octawa 4´ (Oktava)
  • Spitzflöte 4´
  • Octawa 2´ (Oktava)
  • Sesquialtera
  • Mixtur
  • Fagott 16´
  • Trompet 8´
  • Principal 8´
  • Octawa 4´ (Oktava)

Kellotapuli
Vanajan kirkon kellotapuli, rakennettu 1895.

Vielä vuonna 1893 otetussa varhaisessa valokuvassa ja samaan aikaan sijoittuvassa Albert Edelfeltin maalauksessa kirkon kellotapuli on tien toisella puolella kuin itse kirkko, jonka ympäristössä ei ole nykyisen kaltaisia valtaisia puita. Vanhan kellotapulin arvellaan olleen noin 1600-luvulla rakennettu, sillä kellotornin "hämäläinen tyyli" tuli yleisesti käyttöön. Kellotapuli oli rakennettu puusta ja se toimi myös pitäjän viljavarastona. Nykyisen kellotapulin paikalla oli silloin eteishuone, jonka kautta kuljettiin kirkkopihaan ja kirkkomaalle.

Nykyisen kellotapulin on suunnitellut arkkitehti Josef Stenbäck, ja se valmistui vuonna 1895. Tapulin rakennusurakasta vastasi rakennusmestari Th. Schreck Tampereelta. Sen urakkahinta oli 11 250 tuolloista markkaa ja kustannusarvio kaikkineen 14 775 markkaa. Tapulin perusta on harmaagraniittia ja yläosa on rapattu. Terävä ja piikinmuotoinen katto on mustaksi maalattua peltiä.

Tapulissa on perintönä kaksi kirkonkelloa, pikkukello ja isokello. Pikkukello on valettu vuonna 1745, ja sen kyljessä on kirjoitus ”Gudi till ärä och Våno kyrcka till prudnad. Guten for thes bekostnad i Stokholm år 1745 af Gerh. Meyer.” (”Jumalalle kunniaksi ja Vanajan kirkon kaunistukseksi. Gerh. Meyerin valama Tukholmassa 1745.”)

Iso kello on myöhempää ja kotimaista tekoa. Sen kyljessä on teksti ”Vanajan emäpitäjän kustannuksella ja sen kirkkoherran ja tähtimiehen M. Churbergin toimituksella valettu M Svedbergiltä Maalahdessa v. 1847.” Lisäksi keisari Nikolai I:n kuva on lauseen yläpuolella ja vastakkaisessa kyljessä psalmin 100 neljäs jae. Ylinnä kelloa kiertävät vielä raamatunlauseet.

Kirkkomaa
Vanajan kirkon sankarihaudat kesällä 2012.

Vanajan kirkkoon, kuten kaikkiin Suomen vanhoihin kirkkoihin, vainajat on haudattu alun perin kirkkohuoneen lattian alle. Vain vaivaiset, elätit, mökkiläiset ja itselliset haudattiin kirkon ulkopuolelle avattuihin yhteishautoihin nimettöminä ja ilman muistokiviä tai laattoja. Kirkkoon suoritettu hautaus oli kallista ja usein sen piti tapahtua jo talolle varattuun sukuhautaan.

Yleensä haudat oli rakennettu hirsistä, mutta jotkut olivat kivellä vuorattuja kammioita, joiden päällä oli raskas kivipaasi. Vanajan kirkossa on säilynyt kolme tällaista hautakiveä. Alttarin pohjoispuolelle oli haudattu mahtavan Harvialan kartanon väkeä ja eritoten Harvialan herra Matti Lassenpoika Kruus. Sen vieressä oli Katisten kartanon omistajan, nimismies Fuldan ja hänen puolisonsa hauta vuodelta 1687, ja kolmas hautakivi on Nukarin ratsutilan perhehauta vuodelta 1766. Nykyisin nämä hautapaadet on sijoitettu asehuoneen seinille.

Aluksi kirkkomaa kirkon ulkopuolella oli hyvin pieni, vain muutaman aarin kokoinen. Kun hautaaminen 1700-luvun lopulla kirkon sisätiloihin päättyi, hautausmaata oli laajennettava, sillä jopa Harvialan kartanon uusi hautaholvi sijaitsi kirkkoalueen ulkopuolella. Näin tuli uusi puolen hehtaarin alue liitetyksi hautausmaahan. Myöhemmin rakennettiin tien toiselle puolen uusi hautausmaa. Äskettäin on vanhan hautausmaan yhteyteen rakennettu jälleen uusi kirkkomaa.

Sankarihautausmaan muistomerkki on paljastettu 10. heinäkuuta 1949. Sen on tehnyt arkkitehti Einari Teräsvirta.

Saariteoria

Monissa 1800–2000-luvuilla julkaistuissa teoksissa mainitaan, että Vanajan kirkkoa ympäröivä alue olisi alkujaan ollut saari, joka yhdistyi mantereeseen vuonna 1857 suoritetun Vanajaveden järvenlaskun seurauksena. Saareen on viitattu nimillä Vanajansaari, Vana(j)ansalo tai Kirkkosaari. Aluetta ei kuitenkaan kuvata saareksi eikä siihen viitata millään näistä nimistä yhdessäkään tuota ajankohtaa edeltävässä asiakirjassa tai kartassa. Varhaisin tunnettu maininta saariteoriasta on eräässä Axel Heikelin vuonna 1878 julkaisemassa tieteellisessä artikkelissa, jonka tietolähteenä saattoi olla vanajalainen kansakoulunopettaja Kaarle Viktor Saarinen. Tiedot historiallisesta vedenkorkeudesta viittaavat siihen, että enintään korkeimpien kevättulvien aikana kirkko on saattanut joutua joka suunnalta veden ympäröimäksi.[3]

Katso myös

Kirjallisuus
  • Asikainen, Terho; Savimäki, Ismo: Vanajan alttarikaappi: keskiajan estetiikkaa ja kristinuskon mysteerejä. Omakustanne, 2011.

Lähteet
  • Salokannel, Akseli: Vanajan kirja I. Wanaja Seuran julkiasuja I, 1957.
  • Salokannel, Akseli: Vanhaa Vanajaa. Wanaja Seuran julkaisuja III, 1959.
  • Knut Drake: Vanajan kirkko: Vanajan historia I. Wanaja Seuran julkaisuja XX, 1976. ISBN 951-95296-2-4.

Viitteet
  1. Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 356. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9.
  2. Asko Rautioaho: Suomen urut/Orglarna i Finland 2006. [Helsinki]: Suomen kanttori-urkuriliitto, 2007. ISBN 978-952-92-1597-3 (nidottu). Sivu 99
  3. Salo, Erkki: ”Vanajan kirkkosaari – erään myytin taustoja”, Historiallinen aikakauskirja 3/2014, s. 282–296.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.