Valtiotieteen historia

Valtiotiede kantaa kahta tutkimusperustaa, saksalaistaustaista Staatslehre-perinnettä ja anglosaksista politiikan tutkimusta (political science). Saksalainen tutkimus oli luonteeltaan filosofista, juridista ja historiallista. Se painottui selvästi enemmän rationalistiseen päättelyyn kuin havaintojen keruuseen, joka on ollut politiikan tutkimukselle ominainen työote.[1]

Suomen valtiotieteessä on alun perin vallinnut saksalainen suuntaus. Suomen kielessä sana valtio viittaa paikkaan, jossa käytetään valtaa. Sanan on kehittänyt Paavo Tikkanen vuonna 1846. Monien eurooppalaisten kielten stat/state-tyyppiset sanat taas viittaavat arvojärjestykseen ja pysyvyyteen. Suomen valtio on merkitykseltään aktiivisempi ja positiivisempi kuin stat, myös sellaisina sanaliittoina kuin itsenäinen valtio, hyvinvointivaltio. Niinpä suomen kielen Valtiollinen-sana tarkoitti 1950-luvulle saakka osittain samaa kuin poliittinen. Vasta 1950-luvulla alettiin puhua poliittisista puolueista ja poliittisesta elämästä eikä käytetty niissä valtiollinen-sanaa kuten siihen saakka.[2] Tutkijat pyrkivät nykyisin korvaamaan valtiotiede-termin politiikan tutkimuksella.

Länsimaisen politiikantutkimuksen keskeisiä tutkimuskohteita ovat olleet vapauden ja oikeudenmukaisuuden ihanteet. Platonista alkaen tutkijat ovat etsineet sellaista yhteiskuntaa, joka parhaiten toteuttaisi nämä ihanteet. Keskiajan jälkeen rationalismin piirissä pohdittiin niin sanottua vapauden ja välttämättömyyden ongelmaa. Ihminen on toisaalta vapaata harkintaa käyttävä aktiivinen toimija, toisaalta hän kohtaa välttämättömyyden ympäristön ja luonnonlakien muodossa.[3]