Virallinen kieli

Virallinen kieli on hallinnon määrittelemä kieli, jota käytetään lainsäädännössä ja virallisissa dokumenteissa sekä opetetaan kouluissa[1][2].

Valtion tai osavaltion tai muun alueen laki määrittelee kielen viralliseksi kieleksi. Joissakin maissa saattaa olla vahva de facto virallinen kieli, jolla lait annetaan ja yhteisiä asioita hoidetaan, mutta nämä eivät ole de jure virallisia ellei niitä erikseen ole sellaiseksi määritelty.

Kieltä, joka on virallisena kielenä vähintään yhdessä valtiossa, voidaan kutsua valtiokieleksi.

Käyttö

Valtion virallinen kommunikaatio käydään, hallintoelinten toiminta tapahtuu, ja julkaistut päätökset, mm. lainsäädäntö julkaistaan virallisella kielellä tai kielillä. Virallisen kielen asema voi tarkoittaa myös sitä että viralliseksi säädetyillä kielillä on mahdollista asioida viranomaisen kanssa, esimerkiksi oikeudenkäynnissä. Toisaalta voidaan määrätä että esim. kouluopetus tapahtuu vain valtion virallisella kielellä, jolloin se voi toimia assimilaation välineenä.

Viralliset kielet eri maissa

Noin puolella maailman maista on virallinen kieli, yksi tai useampia. Yhden virallisen kielen valtioita ovat mm. Albania, Liettua, Ranska (vaikkakin kansallisia kieliä on useampia) ja Saksa. Virallisesti kaksikielisiä valtioita ovat Suomen lisäksi esimerkiksi Kanada ja Irlanti. Joissakin valtioissa on useampia kansallisia kieliä, esimerkiksi Sveitsissä neljä ja Etelä-Afrikassa yksitoista. Useita virallisia kieliä on lisäksi sellaisilla mailla kuin Afganistan, Belgia, Bosnia ja Hertsegovina, Paraguay ja Valko-Venäjä.

Joissakin maissa, kuten Espanja, Irak ja Italia on yksi virallinen kieli, mutta joillakin tärkeillä alueilla sen rinnalla on muita virallisia kieliä. Joissakin valtioissa, muun muassa Yhdysvalloissa, ei ole virallista kieltä, mutta joissakin osavaltioissa on. Joissakin valtioissa virallista kieltä ei ole olemassa millään tasolla, tällainen maa on esimerkiksi Australia, ja tähän ryhmään kuului vuoteen 2009 asti myös Ruotsi.

Kolonialismin ja/tai neokolonialismin seurauksena joissakin Afrikan ja Oseanian valtioissa sekä Filippiineillä viralliset kielet (usein englanti tai ranska) eivät ole yleisimmin tai aina edes yleisesti puhuttuja. Toisaalta nationalismin seurauksena Irlannissa iiri on virallinen kieli vaikka sitä puhuu vain hyvin pieni osa väestöstä suurimman osan puhuessa toissijaista virallista kieltä eli englantia. Joissakin valtioissa kieli, jota erilaisissa tilanteissa käytetään, on merkittävä poliittinen kiistakapula.

Kansalliset ja muut kielet Suomessa

Suomessa perustuslain 17 § mukaan Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomessa ei siis enää laissa käytetä termiä "virallinen kieli", mutta oikeusministeriön mukaan termi ”kansalliskieli” on siihen rinnastettavissa.[3] Vanhassa hallitusmuodossa oli määräys virallisista kielistä. Ruotsin- ja suomenkielisten perustuslaillista oikeutta saada palveluita säädellään kielilaissa.[4] Perustuslaki takaa saamelaisille, romaneille ja muille ryhmille oikeuden ylläpitää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Viittomakielisien ja vammaisuuden vuoksi käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan myös lailla. Tarkemmin saamelaisten oikeudesta saada viranomaispalveluita omalla äidinkielellään säädetään saamen kielilaissa.[5]

Kansainvälisten järjestöjen viralliset kielet

Katso myös

Lähteet
  1. Financial Times Lexicon
  2. Cambridge Dictionary
  3. Usein kysyttyä – Kielilakia koskevia kysymyksiä vastauksineen. Oikeusministeriö. Arkistoitu 7.8.2007. Viitattu 11.9.2020.
  4. Kielilaki (423/2003). Finlex.
  5. Saamen kielilaki (1086/2003). Finlex.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.