Valtalaki (Saksa)

Saksan keisarikunnan jälkeen oli moni saksalainen valtakunnanhallitus turvautunut valtalakeihin, joilla ne olivat ottaneet itselleen toimeenpanovallan lisäksi perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle ja myöhemmin Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtiopäiville kuuluvaa lainsäädäntövaltaa. Seuraavat valtalait koskivat koko Saksan valtakuntaa, lisäksi useissa osavaltioissa säädettiin Weimarin tasavallan aikana omia valtalakeja:

Kaksi ensimmäistä valtalakia (1. ja 6. maaliskuuta 1919 säädetyt) koskivat vain hyvin rajattua osaa lainsäädännöstä. Ne koskivat Elsass-Lothringenin valtakunnanmaan aseman uudelleenjärjestelyä ja ensimmäisen maailmansodan päättäneen aselevon ehtojen toimeenpanemista. Sen sijaan niitä seuranneet valtalait olivat selvästi heikommin rajattuja. Vuonna 1923 säädetyt Stresemannin ja Marxin valtalait antoivat kulloisellekin hallitukselle käytännössä avoimen asianajovaltakirjan; niiden säätämistä perusteltiin Saksan vaikealla taloudellisella ahdingolla, joka teki välttämättömäksi ripeän ja tehokkaan lainsäädännön. Toisaalta nämä valtalait olivat kestoltaan lyhyitä ja sisällöltään rajattuja. Ne piti yleensä hyväksyttää valtiopäivien valiokunnissa, eikä niiden perusteella saanut säätää lakeja, jotka olisivat olleet ristiriidassa tasavallan perustuslain kanssa (vain marraskuussa 1923 säädetty Stresemannin valtalaki antoi mahdollisuuden rajata perustuslaissa säädettyjä kansalaisvapauksia). Jokainen niistä muodosti kuitenkin vaarallisen ennakkotapauksen, jonka mukaan hallitus voi ottaa itselleen ”tehottomien” valtiopäivien valtaa toimiakseen kansan ja valtion parhaaksi.

Toinen tapa hallita ohi normaalin perustalain säätämän lainsäädäntöjärjestyksen olivat valtakunnanpresidentin antamat hätätila-asetukset. Perustuslaki oli tarkoittanut nämä käytettäväksi vain todellisessa poikkeustilassa, jossa normaali lainsäädäntö ei olisi mahdollista, ja vain poikkeustilanteen selvittämiseksi tarvittavissa tilanteissa. Weimarin tasavallan loppuaikoina niitä käytettiin kuitenkin yleisesti normaalin lainsäädännön korvikkeena. Hätätilana pidettiin tällöin valtiopäivien riitaisuutta ja niiden kyvyttömyyttä antaa luottamusta riittävän laajapohjaiselle hallitukselle, joka olisi kyennyt pitkäjännitteiseen hallitustyöskentelyyn.

Saksan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Hitlerin hallitus oli kuitenkin kokoomushallitus, jonka ministereistä vain kaksi kuului Hitlerin lisäksi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Wilhelm Frick toimi valtakunnan sisäministerinä ja Preussin sisäministeri Hermann Göring salkuttomana ministerinä – Göringille oli tosin luvattu ilmailuministerin salkku, jos Saksalla joskus tulevaisuudessa olisi ilmavoimat. Suurin osa Hitlerin kabinetin jäsenistä kuului joko Saksalaiskansalliseen kansanpuolueeseen DNVP:hen, puolisotilaalliseen Stahlhelmiin tai sitten he olivat puolueisiin kuulumattomia konservatiiveja. Hitler oli riippuvainen konservatiivisista hallituskumppaneistaan, jota ilman hänellä ei ollut valtiopäivien enemmistöä. Hitlerin toimintavapautta rajoitti lisäksi Weimarin tasavallan liberaali perustuslaki, joka takasi laajat kansalaisoikeudet. Hitler ei kuitenkaan salannut toivettaan hallita valtiopäivien tahdosta riippumatta.

Alankomaalainen anarkisti-kommunisti Marinus van der Lubbe sytytti tuleen 27. helmikuuta Berliinin valtiopäivätalon. Vaikka van der Lubbe selitti toimineensa yksin, kansallissosialistit esittivät valtiopäivätalon palon merkiksi Saksan kommunistisen puolueen KPD:n aloittamasta kapinasta. Hitlerin kehotuksesta valtakunnanpresidentti Hindenburg antoi paloa seuraavana päivänä, 28. helmikuuta hätätila-asetuksen, jolla kumottiin perustuslain takaamat poliittiset ja yksilönvapaudet. Viranomaisille annettiin esimerkiksi oikeus määrätä valtiolle vaaralliseksi epäilty henkilö pidätettäväksi ja pidettäväksi turvasäilössä määräämättömän ajan ilman syytettä ja oikeudenkäyntiä. Saksan kommunistisen puolueen johtavat virkailijat pidätettiin muutamassa päivässä, samoin kuin puolueen valtiopäiväryhmän enemmistö. Vaikka leipzigilainen tuomioistuin totesi myöhemmin Marinus van der Lubben yksin syylliseksi valtiopäivätalon paloon, ilman että olisi löydetty merkkiäkään laajemmasta salaliitosta, poikkeustilamääräykset pidettiin voimassa. Myös Saksan sosialidemokraattisen puolueen SPD:n johtajistoa pidätettiin.

Saksassa pidettiin 5. maaliskuuta 1933 valtiopäivävaalit. Vaalit käytiin poikkeustilan vallitessa, kaduilla vallitsi käytännössä kansallissosialistinen terrori, vasemmistopuolueiden toimintaa häirittiin ja kansallissosialistit pystyivät käyttämään täysin rinnoin hyväkseen valtakunnallisia tiedotusvälineitä. Kansallissosialistinen puolue voitti vaalit selvästi, mutta se ei saanut toivomaansa ehdotonta enemmistöä parlamenttiin, 2/3 perustuslakienemmistöstä puhumattakaan. Kansallissosialistit saivat noin 45 % äänistä ja 288 paikkaa valtiopäivillä. Puolue pystyi muodostamaan enemmistöhallituksen kansalliskonservatiivisen Musta-valko-punaisen taisteluliiton kanssa, joka oli saanut 8 % äänistä ja 52 paikkaa. Se ei kuitenkaan pystynyt muodostamaan yksinään toimintakykyistä hallitusta. Oppositiopuolueista suurin oli sosiaalidemokraattinen SPD, jolla oli 120 valtiopäiväedustajaa. Kommunistien KPD:llä oli 81 edustajaa. Nämä eivät kuitenkaan pystyneet ottamaan mandaattiaan vastaan, koska heidät oli pidätetty tai pidätettiin heti vaalien jälkeen hätätila-asetuksen nojalla. Myös sosiaalidemokraattien valtiopäiväfraktiosta 26 edustajaa oli estynyt saapumasta valtiopäiville, joko heidät oli pidätetty tai he olivat paenneet ulkomaille.

Päästäkseen riippumattomaksi valtiopäivien enemmistöstä Hitler päätti säädättää Weimarin tasavallan valtalakien tapaisen erikoislain. Perustuslain mukaan 2/3 edustajista piti kannattaa lakia, jotta se menisi läpi; lisäksi 2/3 valtiopäiväedustajista piti olla paikalla, jotta äänestys olisi lainvoimainen. Valtiopäivien 647 edustajasta 432 piti siis olla paikalla, jotta istunto olisi lainvoimainen. Koska sosiaalidemokraateilla ja kommunisteilla oli yhteensä 201 valtiopäiväedustajaa, olisi tarvittu heidän lisäkseen vain 15 lakiin epäilevästi suhtautuvaa, jotta lain vastustajat olisivat voineet estää sen säätämisen yksinkertaisesti poistumalla valtiopäivien istunnosta. Estääkseen tämän Hitlerin johtama valtakunnanhallitus säädätti muutoksen valtiopäivien työskentelyjärjestykseen. Sen mukaan jokainen valtiopäivien jäsen, joka ei ollut erikseen saanut lupaa olla poissa istunnosta, katsottiin läsnä olevaksi, siitä riippumatta, oliko hän faktisesti paikalla vai ei. Koska pidätetyille kommunisteille ja sosiaalidemokraateille ei ollut annettu virallista lupaa olla poissa istunnosta – heitä oli vain käytännössä estetty osallistumasta siihen – heidät katsottiin istunnossa läsnä oleviksi.

Koska Berliinin Valtiopäivätalo oli tuhopolton jälkeen käyttökelvoton, valtiopäivät kokoontuivat Valtiopäivätaloa vastapäätä sijainneessa oopperatalossa, Kroll-oopperassa. Valtiopäivien kokoontuessa istuntoonsa 23. maaliskuuta talo oli vahvojen SS-joukkojen ympäröimä. Sisällä talossa partioivat ruskeapaitaiset SA-miehet. Valtiopäivätalon palon jälkeen Preussin sisäministeri Göring oli antanut määräyksen, jonka mukaan kansallissosialistisen puolueen SA- ja SS-joukkoja oli mahdollista käyttää apupoliiseina kommunistien vallankaappauksen torjumiseksi. Muodollisesti joukot olivat paikalla suojelemassa valtiopäivien istuntoa apupoliisin ominaisuudessa, mutta käytännössä opposition edustajat tunsivat heidät uhkaksi. Tätä uhkaa lisäsi se, että SA-joukot vaativat kovaäänisesti valtalain hyväksymistä ja uhkailivat samalla edustajia, mikäli lakia ei hyväksyttäisi.

Lain läpimenon kannalta oli ratkaisevaa, suostuisiko katolinen Zentrum äänestämään lain puolesta vai ei. Hyvitelläkseen Zentrumia Hitler esiintyi valtiopäivien istunnossa 23. maaliskuuta tietoisen maltillisesti. Hitler puhui ensimmäistä kertaa valtiopäivien täysistunnolle, suuri osa valtiopäiväedustajista näki hänet ensimmäistä kertaa elävänä. Hitler lupasi säilyttää sekä lainsäädäntöelinten olemassaolon että valtakunnanpresidentin viran ja valtaoikeudet. Hän lupasi niin ikään säilyttää osavaltioiden itsehallinnon ja lainsäädäntöelimet. Hän lupasi taata tuomareiden ja oikeusistuinten puolueettomuuden. Lisäksi hän lupasi, ettei kristillisten kirkkojen asemaa Saksassa tultaisi kaventamaan lain myötä. Hitler antoi edelleen ymmärtää, että valtiopäivien lainsäädäntötyö jatkuisi kuta kuinkin ennallaan; valtalakia tultaisiin soveltamaan vain muutamassa, kiireellisiä toimenpiteitä vaativassa asiassa. Hän antoi jopa ymmärtää, että hätätila-asetuksen nojalla rajoitettuja kansalaisvapauksia voitaisiin laajentaa, mikäli valtakuntaa uhkaava vaara saataisiin valtalain avulla torjutuksi.

Katolinen Zentrum piti tässä vaiheessa tärkeimpänä katolisen kirkon riippumattomuuden ja vaikutusvallan säilyttämistä. Kirkko oli alun alkaenkin pitänyt Weimarin tasavaltaa laajoine kansalaisoikeuksineen ja -vapauksineen epäilyttävänä. Puolueen johtaja, prelaatti Ludwig Kaas asettuikin valtalain tueksi, tosin varovaisin sanakääntein. Sen sijaan sosiaalidemokraattien valtiopäiväryhmän puheenjohtaja Otto Wels vastusti valtalakia selvin sanoin. Hänen puheensa oli viimeinen julkinen tunnustus demokratialle ja vapaalle kansalaisyhteiskunnalle ennen vuotta 1945.