Valtakunnanritari

Valtakunnaritari (saks. Reichsritter, lat. Eques imperii) oli Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa suoraan keisarin alainen ritari.

Ritarikantoneiden vaakunoita esittävä kaiverrus vuodelta 1721.

Historia

Valtakunnanritarit juonsivat juurensa keskiaikaisesta vapaasta aatelista (saks. edelfrei) ja ministeriaaleista. Toisin kuin muut ritarit, jotka olivat korkeampien aatelisten vasalleja, he nauttivat keisarillista välittömyyttä ja olivat täten monin tavoin valtakunnansäätyjen ja valtakunnankaupunkien vertaisia. Valtakunnanritareilla ei kuitenkaan ollut edustusta valtiopäivillä. Heidän suhteensa keisarikuntaan määriteltiin yleensä feodaalivelvollisuuksina keisaria kohtaan, kuten asepalveluksena ja vapaaehtoisina rahalahjoituksina.[1]

Valtakunnanritarit olivat lounais-Saksaan ja etelä-Saksan keskiosiin – Schwabeniin, Frankeniin ja Reinin keskijuoksun varrelle – rajoittunut ilmiö. Nämä alueet olivat poliittisesti erityisen hajanaisia, eikä niihin ollut muodostunut voimakkaita valtioita. Pohjois- ja koillis-Saksassa, sekä Baijerissa ja Itävallan arkkiherttuakunnassa, paikalliset aateliset eivät olleet kyenneet säilyttämään itsenäisyyttään.[2]

Suojatakseen asemaansa ja välttääkseen mahtavampien aatelisten vasalleiksi joutumista, valtakunnanritarit järjestäytyivät ensin 1400-luvun lopulla kolmeksi ja 1577 yhdeksi yhteisöksi, tarkoituksenaan välittömän asemansa tunnustaminen. Westfalenin rauhassa heidän oikeutensa tunnustettiinkin: ritarit maksoivat (vapaaehtoista) veroa suoraan keisarille, heillä oli oikeus valita valtionuskonto mailleen ja verottaa alustalaisiaan, sekä joukko muita etuoikeuksia, kuten perheenjäsenten avioliitoista ja suvun omaisuuden periytymisestä päättäminen. He eivät kuitenkaan päässeet valtiopäiville, eikä heitä luettu ylempään aateliin (saks. Hochadel).

Vuodesta 1650 alkaen valtakunnanritarit järjestäytyivät kolmeen ritaripiiriin (saks. Ritterkreise): Frankenin, Schwabenin ja Reinin piireihin. Piirit jakautuivat edelleen pitkälti itsenäisiin kantoneihin (saks. Ritterkantone). Kantoneita johtivat eliniäksi valittu johtaja (saks. Ritterhauptmann) ja ritarineuvosto (saks. Ritterräte), jonka jäsenet valittiin määräajaksi. Vaikka johtajat ja neuvoston jäsenet olivat ritareita, suurin osa hallinnosta oli aatelittomien juristien ja komiteanjäsenten käsissä.[3]

Vuonna 1803, keisarikunnan hajotessa, suuremmat valtiot kuten Baijeri ja Württemberg alkoivat anastaa itselleen valtakunnanritarien maita, jotka olivat yleensä enklaaveja. Tästä kaappauksesta käytettiin nimeä Rittersturm. Keisari Frans II julisti sen laittomaksi, mikä keskeytti anastukset mutta ei palauttanut alueita ritareille. Vuonna 1806 Reinin liiton perustamissopimus vahvisti tilanteen, jossa aiemmin itsenäisistä valtakunnanritareista tuli ylempien aatelisten vasalleja ja heidän maansa liitettiin ympäröiviin valtioihin. Suurin osa valtakunnanritareista otti vapaaherran arvonimen ja alistui tilanteeseen.

Tunnettuja valtakunnanritareita
Götz von Berlichingeniä esittävä korkokuva.

Lähteet
  1. Gagliardo, J. G.: Reich and Nation: The Holy Roman Empire as Idea and Reality, 1763–1806, s. 12–13. Indiana University Press, 1980. ISBN 9780253167736. (englanniksi)
  2. Hillay Zmora: The Formation of the Imperial Knighthood in Franconia: A Comparative European Perspective. The Holy Roman Empire, 1495–1806, 2011. Oxford: Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.4.2023. (englanniksi)
  3. Epstein, Klaus: Cover of The Genesis of German Conservatism The Genesis of German Conservatism, s. 617-618. Princeton University Press, 1966. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.4.2023). (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.