Valtakunnankirous

Valtakunnankirous eli valtakunnanpanna (saks. Reichsacht) oli Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa käytössä ollut lainsuojattomaksi julistaminen, jonka saattoi antaa keisari, valtiopäivät tai valtakunnankamarioikeus.

Valtakunnankirous perustui germaanisen oikeuden lainsuojattomuustuomioon (acht), jonka saanut henkilö ei nauttinut enää lain turvaa, hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja kotinsa tuhottiin, hänet ajettiin pois mailtaan ja hänet sai kuka tahansa vapaasti surmata ilman rangaistusta. Henkilöä kohdeltiin oikeudellisesti kuolleena, hänen puolisonsa katsottiin leskeksi ja lapset orvoiksi. Aiemmista rangaistuksista poiketen valtakunnankirous oli voimassa koko keisarikunnan alueella ja keisari saattoi langettaa sen poliittisista rikoksista keisarikuntaa vastaan.[1] Fredrik II:n ajoista alkaen muodostui käytännöksi, että valtakunnankirouksesta seurasi lisäksi automaattinen kirkosta erottaminen. 1200-luvulta alkaen valtakunnankiroukseen oli mahdollista julistaa myös kokonaisia kaupunkeja.[2]

Tunnetuin valtakunnankiroukseen tuomittu oli kerettiläisyydestä syytetty uskonpuhdistaja Martti Luther vuonna 1521.