Venäjän keisarikunnan valtakunnanduuma

Tappio Venäjän–Japanin sodassa oli kärjistänyt poliittista ilmapiiriä Venäjällä, ja verisunnuntai ja muut levottomuudet olivat aiheuttaneet sekasortoa. Rauhoittaakseen tilannetta tsaari Nikolai II päätti talvella 1905 perustaa neuvoa-antavan kansanedustuslaitoksen. Hankkeen valmistelu annettiin sisäministeri Aleksandr Bulyginille. Nikolai II antoi manifestin duuman perustamisesta 19. (6.) elokuuta 1905, ja sen oli määrä kokoontua tammikuussa 1906. Bulyginin duumaksi kutsutun alkuperäisen suunnitelman mukaan duuma olisi antanut lakiesityksistä vain lausuntoja valtakunnanneuvostolle ja keisarille, sen vaalit olisivat olleet epäsuorat ja vaille äänioikeutta olisivat jääneet muun muassa naiset, työläiset ja opiskelijat. Tämä herätti tyytymättömyyttä ja muun muassa Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue kehotti työläisiä ja talonpoikia boikotoimaan Bulyginin duumaa.[1] Kun Venäjällä puhkesi lokakuussa 1905 vallankumouksellinen yleislakko, tsaari joutui antamaan 30. (17.) lokakuuta Sergei Witten johdolla valmistellun lokakuun manifestin, jossa luvattiin kansalaisvapaudet, laajempi äänioikeus ja duumalle lainsäädäntövalta.[1][2] Tämä merkitsi siirtymistä itsevaltiudesta perustuslailliseen monarkiaan.

Joulukuussa 1905 julkaistiin vaalilaki. Sen mukaan äänestäjät jaettiin maanomistajiin, kaupunkilaisiin, talonpoikiin ja työläisiin. Viimeksi mainituista äänioikeus oli niillä, joiden työnantajan yrityksessä oli vähintään 50 työntekijää. Erona yleiseen äänioikeuteen tällä säännöksellä äänioikeuden ulkopuolelle jäi 2 000 000 työläismiestä. Äänioikeutta ei myöskään ollut naisilla, alle 25-vuotiailla, asepalveluksessa olevilla eikä suurella joukolla kansallisia vähemmistöjä. Äänioikeus ei ollut yleinen, mutta ei myöskään äänestäjäryhmissä yhtäläinen. Maanomistajan valitsemiseen tarvittiin 2 000, kaupunkilaisen 4 000, talonpojan 30 000 ja työläisen 90 000 ääntä äänestäjäluokkansa sisällä. Valtioduuman edustajamäärä vaihteli 480:stä 520:een.

Lääkäri ja filantrooppi Anna Šabanova alkoi vuodesta 1905 lähtien ohjata johtamansa naisten avustusjärjestön toimintaa puoluepolitiikan suuntaan saadakseen Venäjän naisille äänioikeuden.[3] Hän järjesti 10.–16. joulukuuta 1908 Venäjän naisten yleiskokouksen perustaakseen naisten puolueen. Sen perustaminen epäonnistui, sillä sosialistipuolueet selittivät, ettei köyhän kansanosan naisilla ole mitään yhteistä parempiosaisten naisten kanssa.

Nikolai II halusi edelleen säilyttää itsevaltaisen hallintotavan rajoittamalla duumalle julistettuja oikeuksia. Juuri ennen duuman perustamista hän laati niin sanotut peruslait, jotka olivat lokakuun manifestin vastaisia. Niissä määrättiin, että duuma ei voinut valita tsaarin ministereitä ja nämä eivät ole vastuussa duumalle. Toukokuussa 1906 säädettiin perustuslait, joita duuma ei voinut muuttaa kuin hallitsijan itsensä aloitteesta. Hallitsijan veto-oikeus oli rajoittamaton ja koko toimeenpanovalta kuului hänen alaisuuteensa.

Hallitsija nimitti ministerit, säilytti oikeuden julistaa sota ja solmia rauha, hänellä oli oikeus rajoittamatta julkistaa jollekin alueelle poikkeus- tai sotatila. Perustuslakien 87. pykälän mukaan duuman istuntokausien välillä hallitsija saattoi antaa omissa nimissään lakeja. Kolmatta duumaa lukuun ottamatta duuma työskenteli vain muutamia kuukausia. Näin ollen todellinen valta säilyi tsaarilla eikä siirtynyt duumalle. Tsaarilla oli myös oikeus hajottaa duuma milloin tahansa ja julistaa uudet vaalit. Näin tehtiin kolme kertaa.

Ensimmäisen kauden valtakunnanduuma istui 72 päivää 10. toukokuuta (J: 27. huhtikuuta) 1906 alkaen. Se kokoontui Taurian palatsissa tehtyään ensin tervehdyskäynnin tsaarin luokse Talvipalatsiin. Ensimmäisenä puhemiehenä toimi perustuslaillisiin demokraatteihin kuuluva S. A. Muromtsev.

Edustajat valittiin erikseen neljästä ryhmästä: maanomistajista, kaupunkilaisväestöstä, talonpojista ja työläisistä. Kaikkiaan valittiin 448 edustajaa. Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue, kansalliset sosialidemokraattiset puolueet, sosialistivallankumouksellisten puolue ja Yleisvenäläinen talonpoikien liitto julistivat boikotoivansa vaaleja.

Valituista edustajista valittiin 153 perustuslaillista demokraattia, kadettia, eri kansallisista ryhmittymistä 63, lokakuulaisista 13, trudovikeista 97, sitoutumattomista 105 ja muista 7.

Mainittu sitoutumattomien ryhmä koostui lähinnä talonpojista, joille ei puolue-elämä ollut tuttua.Heillä ei ollut juuri maakysymyksen lisäksi kiinnostusta valtiollisiin asioihin, eivätkä he siksi liittoutuneet poliittisten ryhmien kanssa. Historioitsija Alfred von Hedenströmin mukaan heillä oli Pietarissa työnjako kolmen hoitaessa yhteisasunnon taloutta yhden aina vuorollaan duumassa kuunnellessa "herrojen" puheita "monarkkisista prerogatiiveista ja amnestiasta, absolutismista ja konstitutsionalismista, budjetista ja interpellatsionista, agraarirevolutsionista ja latifundioisen likvidatsionista". He lähettivät kotikyläänsä palkkiona saamistaan kymmenestä ruplasta yhdeksän.[4]

Trudovikkien ryhmä koostui kaikista kadettipuoletta jyrkemmistä uudistusryhmistä, ja heidän joukossaan oli 15 salaista sosialidemokraattia. Ryhmänjohtajana oli karismaattinen Kazanin yliopiston kasvatti, Arkangeliin karkotettu ja sieltä ulkomaille paennut A. F. Aladin. Pientä oikeistolaista monarkistiryhmää johti kreivi Pjotr Heiden. Mukana oli myös eri kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta kannattavia edustajia Puolasta ja Ukrainasta sekä Baltian maista sekä myös tataareja. Nämä kansalliset ryhmät tukivat ensimmäisessä duumassa lähinnä kadetteja.[4]

Ensimmäinen duuma teki kaksi merkittävää tekoa. Ensinnäkin se teki kadettipuolueen aloitteesta tsaarille adressin, jossa vaadittiin radikaaleja uudistuksia kuten kirkon ja hallitsijasuvun yksityismaiden luovutusta talonpoikien hyväksi eli vaati osittaista maareformia. Samalla se vaati armahdusta valtiollisista rikoksista sekä kuolemanrangaistuksen ja jopa valtakunnanneuvoston poistamista. Edelleen adressissa vaadittiin Venäjän kaikkien kansallisuuksien oikeutettujen tarpeiden tyydyttämistä. Tämä säikähdytti erityisesti puolalaisten edustajat, jotka olisivat vaatineen Puolan itsehallinnon palauttamista. Adressia vastaan äänestivät lopulta vain monarkistit ja sosialidemokraatit. Toiseksi alettiin käsitellä toden teolla agraarikysymystä. Talonpoikain edustajat kävivät vuorotellen toistamassa kantansa, jonka mukaan maa kuuluu Jumalalle, ei tsaarille eikä tilanomistajalle, ja siksi talonpojalla on siihen yksinomainen oikeus. Kadettien veto tuli Moskovan yliopiston professorilta M. Herzensteinilta, joka eräänlaista perinnöllistä vuokratilajärjestelmää.[4]

Valtakunnanneuvosto ei hyväksynyt minkäänlaisia pakkoluovutuksia, mutta lupasi valtion maapankin avulla talonpojille avustuksia heidän siirtyessään Siperiaan. Hallitusvalta ja kansanedustuslaitos joutuivat näin täysin vastakkaisille kannoille. Hallitus päätti hajottaa duuman, ja sen tsaari Nikolai II allekirjoitti sen ratkaisevan käskykirjeen 21. heinäkuuta 1906, mutta osa duuman kadetti- ja trudovikkiedustajista yritti jatkaa työtään Viipurin Hotelli Belvederessä.[4] He julkistivat siellä niin sanotun Viipurin manifestin. Pikemmin kuin vaatimuslistaa tämä ilmensi kadettien epätoivoa tilanteessa, jossa he tajusivat, ettei valtaa vailla olevalla kansanedustuslaitoksella ole laillista valtaa, kun valtakunnanneuvosto, tavallaan ylähuone, voi kaataa kaiken, ja perustuslain mukaan viimeinen sana on kuitenkin yksinvaltiaalla tsaarilla.[4]

Pääartikkeli: Venäjän keisarikunnan neljäs valtakunnanduuma

Nikolai II hajotti duuman helmikuun vallankumouksen yhteydessä 11. maaliskuuta 1917. Joukko duuman edustajia perusti niin sanotun väliaikaisen komitean, joka vuorostaan asetti väliaikaisen hallituksen muutamaa päivää myöhemmin. Itse duumaa ei enää helmikuun vallankumouksen jälkeen kutsuttu kertaakaan virallisesti koolle ja väliaikainen hallitus käytti myös parlamentin valtaoikeuksia. Syy tähän oli ilmeisesti se, että väliaikaisen hallituksen keskustavasemmistolaiset puolueet eivät hyväksyneet muutettujen vaalilakien alaisuudessa vuonna 1912 valittua neljättä duumaa. Lisäksi väliaikaisen hallituksen vahva mies Pavel Miljukov ei mahdollisesti halunnut jakaa valtaa duuman puhemiehen Mihail Rodzjankon kanssa. Uudesta hallinnosta syrjäytetty Rodzjanko kutsui koolle useita duuman epävirallisia kokouksia, viimeisen niistä 2. syyskuuta 1917, mutta mitään lainsäädäntövaltaa niillä ei enää katsottu olevan. Väliaikainen hallitus julisti duuman virallisesti lakkautetuksi 20. lokakuuta 1917.[7] Sen seuraajaksi perustettiin lyhytikäinen Venäjän tasavallan väliaikainen neuvosto eli ”esiparlamentti”, jota ei valittu vaaleilla. Vapailla vaaleilla marraskuussa 1917 valittu Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous ehti puolestaan kokoontua vain yhteen istuntoon tammikuussa 1918 ennen kuin bolševikit hajottivat sen.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän keisarikunnan valtakunnanduuma Wikimedia Commonsissa