Valpo I

Joulukuussa 1938 hyväksyttiin eduskunnassa säädökset, laki ja asetus, sisäministeriön johdon ja valvonnan alaisesta Valtiollisesta poliisista (Valpo). Ne tulivat voimaan 1. tammikuuta 1939. Lain mukaan Valpon tehtävänä oli varjella Suomen itsenäisyyttä sekä valtio- ja yhteiskuntajärjestystä. Asetus määräsi Valpon valvomaan matkustajaliikennettä ja ulkomaalaisia sekä järjestämään ja säilyttämään tarpeelliset tiedot henkilöistä ja yhtymistä. Päällikön nimittäminen säädettiin valtioneuvoston tehtäväksi. Valpon päälliköksi nimitettiin lakkautettavan Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Paavo Säippä.

Vuonna 1939 säädettiin Tasavallan suojelulaki vakoojia ja sabotöörejä vastaan sota-aikana ja asetus, jolla määrättiin henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta. Sisäministeri Urho Kekkosen käskystä Valtiollinen poliisi pidätti 16.10.1939 272 SKP:n toimitsijaa[2]. Talvisodan sytyttyä Valpo määräsi turvasäilöön satoja juutalaisia ja ulkomaalaisia.

Valpon toiminta perustui ilmiantojärjestelmään. Paikallisia tiedustelutietoja työpaikoilta ja kunnista Suomessa saatiin sekä palkallisten että palkattomien tiedustelijoiden avulla. Tiedot kirjattiin kortistoihin ja asiakirjoihin. Laajimmillaan Valpon henkilökortisto oli talvisodan aikana, jolloin siinä on arvioitu olleen 400 000–500 000 suomalaisen tiedot. Suomalaisista Valpoa kiinnostivat erityisesti kommunisteiksi epäillyt työntekijät, joiden nimeämisessä, pidätyksissä ja irtisanomisissa Valpo, työnantajat ja suojeluskunnat toimivat yhteistyössä. Suurimmilla työpaikoilla ja kommunistisessa puolueessa Valpolla oli salassa toimivia tiedonantajia.

Sisäministeri Ernst von Born erotti Paavo Säipän tammikuussa 1941. Helmikuun 1. päivänä 1941 Arno Anthoni nimitettiin Säipän seuraajaksi. Hän oli toiminut aiemmin nimismiehenä, Uudenmaan läänin poliisitarkastajana, Helsingin poliisimestarina ja liikkuvan poliisikomennuskunnan päällikkönä. Anthonin apulaispäällikkönä toimi Bruno Aaltonen.

Valpo tutki sota-aikana Aseveliliiton työjärjestön painostamana ja sisäministeri Toivo Horellin vuonna 1941 antamasta määräyksestä Suomi-Neuvostoliitto -seuran ja SDP:n kansanedustajien muodostaman sosialistisen eduskuntaryhmän epäiltyä sodanvastaista toimintaa. Suomessa oleskelleet Neuvostoliiton diplomaatit olivat Valpon tarkkailussa vuosina 1940-41. Kesäkuussa 1941 Valpo aloitti valtion turvallisuuden kannalta vaarallisina pitämiensä henkilöiden pidätykset. Jatkosodan sytyttyä sisäministeri Horelli määräsi 400–500 henkilöä nopeasti turvasäilöön otettaviksi.

Jatkosodan aikana Valpo oli yhteydessä Saksan salaiseen poliisiin Gestapoon ja Saksan tiedusteluun Suomessa sekä teki Saksan viranomaisten kanssa yhteistyötä henkilöluovutuksissa. Vakiintunut käytäntö oli, että Anthoni ilmoitti ulko- ja sisäministeriön luvalla Viroa miehittäneille saksalaisille Suomeen saapuneiden virolaisten pakolaisten nimet ja Saksa antoi Suomelle vastineeksi hyödyllisiä tiedustelutietoja.

Valpolla oli tiedottaja suomalaisten SS-miesten keskuudessa. Ari Kauhanen rekrytoi Henry Lindahlin tähän tehtävään vuonna 1941. Lindahl toimi Valpon tiedottajana SS-joukoissa vuoteen 1944. Ari Kauhanen toimi yhdessä Bruno Aaltosen kanssa hallitusneuvos Esko Riekin avustajana saksalaisten kanssa käydyissä suomalaisia SS-miehiä koskeneissa neuvotteluissa.[3]

Anthoni erosi omasta pyynnostään helmikuun lopussa 1944. Hänen tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Moskovan välirauhan aikana marraskuussa 1944 Kastarin tilalle nimitettiin Nikolai Saarnio, joka pian kuitenkin siirtyi Tullihallituksen pääjohtajaksi. Toukokuussa 1945 Valpo uudistettiin täysin sekä henkilöstönsä, organisaationsa että tehtäviensä osalta, jotta se pystyisi omalta osaltaan hoitamaan Liittoutuneiden valvontakomission Suomelle asettamat vaatimukset.

Sotatoimien loputtua Suomen valtiollista poliisia ja sen päällikköä Arno Anthonia arvosteltiin liiallisesta väkivallasta pidätettyjä kohtaan sekä juutalaisten ja Viron pakolaisten pakkoluovutuksista Natsi-Saksaan. Otto Brusiinin johtama komitea tutki Valpon väitettyjä väkivaltaisuuksia ja löysi todisteet 90 pahoinpitelytapauksesta. Osa pakolla luovutetuista virolaisista oli ollut talvisodassa Suomen puolesta sotineita vapaaehtoisia. Liittoutuneiden valvontakomissio ja Puola vaativat Anthonin lisäämistä sotasyyllisten luetteloon ja haastamista sotarikosoikeuteen. Vuosina 1947–1948 Turun hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa käydyn oikeusprosessin tuloksena syyte virkavirheestä Viron pakolaisten luovutusasiassa hylättiin. Anthoni kuitenkin todettiin syylliseksi jatkuvaan varomattomuuteen virantoimituksessa, mistä oli seurauksena varoitus.

• Lackman, Matti 2009: ”’Ensimmäisen tasavallan’ turvallisuuspoliisi 1918-1944”, Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009. Toimittanut Matti Simola.
• Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa, s. 69–97, 189–200. Helsinki: Love kirjat, 1982. ISBN 951-835-057-4.
• Simola, Matti (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.
• Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
• Swanström, André: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena, 2018. ISBN 978-952-300-449-8

• Statspolisen hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)