Vallankumouksen helluntaiyö

Kuningas Ludvig XVI:n Versailles’hin koollekutsuman vuoden 1789 säätyjen yleiskokouksen kolmas sääty oli kesäkuussa julistautunut perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Kuningas aikoi hajottaa kansalliskokouksen armeijan avulla, mutta Pariisin kansanjoukkojen toteuttama Bastiljin valtaus pakotti hänet luopumaan suunnitelmasta. Itsevaltiuden loppu oli jo tapahtunut tosiasia, mutta kansalliskokous ei edennyt muiden välttämättömien yhteiskunnallisten uudistusten käsittelyssä aateliston ja porvariston erimielisyyksien vuoksi. Heinäkuun 20. päivän tienoilla Ranskan maaseudulla alkoi kuitenkin levitä ”suurena pelkona” tunnettu laaja väkivaltainen hysteria, joka ajoi paniikissa aseistautuneet talonpojat hyökkäilemään aatelisten kartanoihin ryöstäen niitä ja tuhoten asiakirjoja. Feodaalinen järjestys ajautui hetkessä romahduksen partaalle. Kansalliskokous keskusteli 3. elokuuta mahdollisuudesta käyttää armeijaa talonpoikaislevottomuuksien kukistamiseen, mutta porvariston edustajat vastustivat ajatusta, koska samalla sotavoimalla voitaisiin hajottaa myös kansalliskokous ja palauttaa itsevaltius. Vaihtoehdoksi jäi pikainen uudistusten toteuttaminen.[1][2]

Illalla 4. elokuuta alkaneessa kansalliskokouksen istunnossa varakreivi Louis Marc Antoine de Noailles teki ehdotuksen, että kaikki aateliston ja papiston verotukselliset etuoikeudet kumottaisiin, maaorjuus, päivätyöt (corvée) ja muut vastaavat vapaudenrajoitukset poistettaisiin korvauksetta, ja lopuista feodaalioikeuksista tehtäisiin mahdolliseksi vapautua rahallista korvausta vastaan. Noailles ei itse omistanut maata, mutta yllättäen ehdotuksen kannattajaksi ilmoittautui herttua Armand-Désiré d’Aiguillon, joka oli kuninkaan jälkeen Ranskan suurin maanomistaja.[1] Aloite oli valmisteltu edellisinä päivinä liberaalien aatelisten muodostamassa bretonilaisklubissa, jonka jäseniä sekä Noailles että Aiguillon olivat.[2]

Feodalismin lakkauttaminen, Léopold Moricen veistämä pronssireliefi vuonna 1883 valmistuneessa tasavallan monumentissa Pariisin Place de la Républiquella.

Tämä käynnisti kello kahteen aamuyöllä jatkuneen erikoisen tapahtumasarjan, jossa aateliston ja papiston edustajat toisensa jälkeen pyysivät puheenvuoroa ilmoittaakseen luopuvansa vapaaehtoisesti vuosisataisista erioikeuksistaan, kuin kilpaillen siitä kuka ylittäisi edellisten puhujien myönnytykset. Kaikki eteni kuin hurmoksen vallassa ja pöytäkirjasihteereillä oli vaikeuksia pysyä mukana. Tilanomistajat julistivat luopuvansa seigneur-oikeuksistaan, katolinen kirkko kymmenyksistään ja parlamentit, maakunnat sekä kaupungit etuoikeuksistaan.[1][2] Tärkeitä esiintyjiä öisessä istunnossa olivat isä Henri Grégoire, Alexandre Lameth ja François Henri de Virieu.[3] Gérard de Lally-Tollendal pyysi turhaan puhemies Isaac le Chapelieria keskeyttämään istunnon sillä perusteella, että edustajat olivat ”menettäneet kaiken harkintakykynsä”.[1] Tapahtumaa on luonnehdittu muun muassa ”isänmaalliseksi deliriumiksi” ja ”uhrausten orgiaksi”.[2]

Kansalliskokous muotoili tehdyt päätökset 19 pykälää käsittäneeksi lakitekstiksi 5.–11. elokuuta 1789. Siihen sisältyi maaorjuuden lakkauttaminen, verovapauksien poistaminen, säätyyn perustuvien erityisten metsästys- ja tarhausoikeuksien poistaminen (mm. kyyhkyslakkojen osalta), kartanoiden tuomiovallan poistaminen, kymmenysten korvaaminen normaaleilla rahana maksettavilla veroilla, virkojen myynnin lopettaminen, feodaalimaksujen muuttaminen peruutettaviksi, ikuisten hallintaoikeuksien ja banalité-velvollisuuksien poistaminen, moninkertaisten virkatalojen poistaminen, perusteettomien eläkkeiden lakkauttaminen, siviili- ja sotilasvirkojen avaaminen kaikille kansalaisille, tiettyjen kaupunkien ja provinssien kuten Pariisin, Lyonin ja Bordeaux’n etuoikeuksien poistaminen sekä päätös uudistaa ammattikuntalaitos.[4][3] Lakitekstiin sisällytettiin julistus ”Kansalliskokous lakkauttaa feodaalijärjestelmän kokonaisuudessaan”.[1] Lisäksi laissa määrättiin lyöttämään mitali elokuun 4. päivän istunnon muistoksi.[4]

Ludvig XVI kieltäytyi allekirjoittamasta elokuun lakeja kutsuen niitä aatelistoon ja papistoon kohdistuvaksi ”ryöstöksi”. Lokakuun 1789 alussa tapahtunut naisten marssi Versailles’hin pakotti kuninkaan taipumaan ja allekirjoittamaan lait.[1] Lait promulgoitiin 3. marraskuuta 1789. Seurauksena muun muassa noin 1,5 miljoonaa maaorjaa vapautui. Parlamenttien toiminta lakkautettiin välittömästi.[3] Kymmenysten lakkauttaminen puolitti kirkon tulot.[2] Feodaalijärjestelmän purkaminen kokonaisuudessaan venyi kuitenkin kestämään pidempään. Talonpoikien pettymykseksi esimerkiksi champart-veroa ei lakkautettu tässä yhteydessä.[3][2] Maaliskuussa 1790 säädetty laki feodalismin lakkauttamisesta säilytti joitain osia seigneur-järjestelmästä, ja niitä lakkautettiin vähän kerrallaan seuraavan kolmen vuoden aikana.[3]