Valkoyökönlehti

Valkoyökönlehden kukkia.

Suvuttoman lisääntymisen tuloksena syntynyt tiivis mätäs Sloveniassa.

Valkoyökönlehden lehdet ovat tyviruusukkeena maan rajassa. Ruusukkeessa on tavallisesti 5–8 lyhytruotista lehteä. Vaalean kellanvihreä lehtilapa on 2–5 senttimetrin pituinen, ehytlaitainen, soikeahko ja laidoiltaan ylöspäin kiertyvä. Lehtien yläpinta on tahmea. Lehtiruusukkeen keskeltä nousee tavallisesti 1–4 kukkavanaa, jotka ovat 5–15 senttimetriä pitkiä. Vana on lähes kalju ja sen kärjessä on kukka. Kukan verhiö on kaksihuulinen: ylähuuli on kolmiliuskainen ja alahuuli kaksiliuskainen. Teriö on 10–16 millimetriä pitkä ja väriltään valkoinen, lisäksi alahuulessa on yksi tai kaksi keltaista täplää. Myös teriö on kaksihuulinen: ylähuuli on kaksiliuskainen ja alahuuli kolmiliuskainen. Nielu on avoin. Teriön kannus on lyhyt, leveä, käyrä ja tylppä. Kota on monisiemeninen. Kasvin juuret ovat pitkiä ja paksuja. Suomessa valkoyökönlehti kukkii kesä-heinäkuussa.[1] Valkoyökönlehti leviää suvuttomasti mehevien juuriensa avulla ja muodostaa tiiviitä mättäitä.[2]

Valkoyökönlehti on Euraasiassa kasvava vuoristojen ja pohjoisten seutujen laji. Sen levinneisyysalue on jääkauden jäljiltä hajanainen.[3] Euroopassa sitä tavataan Pyreneillä, Alppien alueella, Karpaateilla, Islannissa, Norjan ja Ruotsin keski- ja pohjoisosissa, Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Venäjällä. Lisäksi sitä tavataan kalkkialueilla Ruotsin Gotlannissa sekä paikoin Baltiassa. Skotlannista laji on kuollut sukupuuttoon. Aasian puolella valkoyökönlehden levinneisyysalue jatkuu Pohjois-Siperiassa, sekä erillisinä esiintyminä Mongoliassa ja Himalajan alueella.[4]

Valkoyökönlehti kuvattuna Kilpisjärvellä.

Suomessa valkoyökönlehti kuuluu alkuperäislajistoon.[1] Lajia tavataan Suomessa ainoastaan Lapissa ja Koillismaalla. Yleisin laji on Sallan–Kuusamon alueella, Utsjoella, Inarin pohjoisosissa sekä Käsivarren pohjoisosissa Enontekiöllä.[5]

Valkoyökönlehti vaatii kostean kasvupaikan. Sitä kasvaa muun muassa letoilla, tihkupinnoilla, puronvarsilla ja kosteilla kallionseinämillä. Laji on kalkinsuosija.[1]

Valkoyökönlehden kasvupaikat ovat niukkaravinteisia. Lisäravinteita kasvi saa muiden yökönlehtilajien tapaan saalistamalla hyönteisiä. Kiiltävät mutta tahmeat lehdet houkuttelevat pieniä hyönteisiä, jotka jäävät niihin kiinni. Kun hyönteinen on kuollut, lehden pinnalla olevat entsyymit sulattavat sen vähitellen kasvin ravinnoksi.[6]

Ruotsissa eri yökönlehtilajeja on käytetty viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Tuoreita lehtiä laitettiin siivilän pohjalle ja päälle kaadettiin maitoa. Siivilöidyn maidon annettiin seistä muutaman päivän, kunnes se oli jähmettynyt viiliksi. Valmistustavan kirjoitti ylös jo Carl von Linné teoksessaan Flora Lapponica (1737).[6]

• Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

• Kasviatlas 2011: Valkoyökönlehden levinneisyys Suomessa
• Pinkka, Lajituntemuksen oppimisympäristö: Valkoyökönlehti (Pinguicula alpina)^{[vanhentunut linkki]}
• LuontoPortti: Valkoyökönlehti (Pinguicula alpina)
• Flora of China: Pinguicula alpina (englanniksi)
• Pinguicula.org: Pinguicula alpina (englanniksi)