Valkoinen orjakauppa (elokuva)

Nuori Anna-tyttö vastaa työpaikkailmoitukseen, jossa tarjotaan seuraneidin paikkaa Lontoossa. Perillä käy ilmi, että hän on joutunut ihmiskaupan uhriksi bordelliin. Anna onnistuu lähettämään kirjeen vanhemmilleen, ja hänen lapsuudenystävänsä Georg lähtee vapauttamaan häntä. Paikallisen yksityisetsivän ja Scotland Yardin avulla Georg onnistuu löytämään Annan ja monivaiheisen takaa-ajon jälkeen ihmiskauppiaat saadaan kiinni. Lopuksi Anna ja Georg päättävät mennä naimisiin.[1]

Nordisk Films Kompagnin ensimmäinen valkoisesta orjakaupasta kertova elokuva oli Viggo Larsenin Valkoinen orjatar (Den hvide Slavinde) vuonna 1907. Aarhusilainen Fotorama-yhtiö tarttui aiheeseen vuonna 1910 ja tuotti Tanskan ensimmäisen ”pitkän” elokuvan Den hvide Slavehandel. Alfred Cohnin ohjaamasta noin 40-minuuttisesta elokuvasta tuli suuri menestys, jolloin Nordisk Films päätti tehdä siitä oman versionsa. Juoneltaan ja kohtauksiltaan lähes identtistä, mutta hieman lyhyempää Valkoista orjakauppaa esitettiin rinnakkain Fotoraman elokuvan kanssa, ja parempien levityskanaviensa ansiosta Nordisk sai sen myytyä myös muualle Eurooppaan.[3][4]

Fotoraman Den hvide Slavehandelia pidetään yleisesti tanskalaisen mykkäelokuvan ensimmäisenä ”eroottisena melodraamana”. Lajityypin suosio perustui sensaatiomaisiin aiheisiin, joissa yhdistettiin seksiä, rikollisuutta ja väkivaltaa. Rohkeiden ja kiellettyjen teemojen käsittelyn mahdollisti opettavainen sävy, jonka avulla pyrittiin hämäämään vastikään syntynyttä elokuvasensuuria. Fotorama ja Nordisk julkaisivat valkoisesta orjakaupasta useita jatko-osia,[3] ja myöhemmin aiheesta tuli suosittu myös Yhdysvalloissa[5]. Nordiskin Valkoisen orjakaupan ja sen seuraajien sekä Kosmoraman Kuilun (1910) kansainvälinen menestys sai myös muiden maiden elokuvayhtiöt siirtymään pitkiin kokoillan elokuviin, mikä puolestaan synnytti uuden alueellisiin yksinoikeuksiin perustuvan levitysjärjestelmän[6].

Nordisk Filmsin julkaisema plagiaatti aiheutti suuren skandaalin, ja Th. S. Hermansenin Fotorama uhkasi Ole Olsenin yhtiötä oikeustoimilla. Tanskan tekijänoikeuslaki ei kuitenkaan suojellut elokuvia, ja asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella. Fotorama sai oikeuden levittää Nordiskin elokuvia Tanskassa, Norjassa ja myöhemmin myös Ruotsissa, jotka muodostivat vain pienen osan Nordiskin markkinoista.[7] Fotorama puolestaan rajoitti omaa tuotantoaan ja keskittyi vuoden 1913 jälkeen kokonaan elokuvien levitystoimintaan[8].

Nordiskin versiota[9] esitettiin Suomessa pian Tanskan ensi-illan jälkeen. Sitä mainostettiin pisimmäksi Helsingissä näytetyksi elokuvaksi, jonka esitys kesti lähes tunnin ajan[10]. Valkoisen orjakaupan kerrottiin olleen suuri yleisömenestys eri puolilla maata[11][12][13]. Kuopiossa poliisimestari kielsi sen esittämisen alle 18-vuotiaille, mikä herätti ivallisia kommentteja paikallisissa lehdissä[14][15]. Tanskalaiset pitkät elokuvat ja yksinoikeuksiin perustuva levitysmalli tekivät pian läpimurtonsa myös Suomessa[9].

Nordiskin Valkoinen orjakauppa on nähtävissä European Film Gateway -sivustolla. Fotoraman versiosta on säilynyt vain lyhyitä katkelmia.[16]

• Abel, Richard (ed.): Encyclopedia of Early Cinema. Abingdon: Routledge, 2005. ISBN 0-415-23440-9.
• Thorsen, Isak: Nordisk Films Kompagni 1906–1924: The Rise and Fall of the Polar Bear. East Barnet: John Libbey Publishing, 2017. ISBN 9780-86196-731-5.

• Valkoinen orjakauppa Internet Movie Databasessa. (englanniksi)