Valkoinen eskadroona

Elokuva perustuu ranskalaisen Joseph Peyrén romaaniin L’escadron blanc, jonka tapahtumat on siirretty Ranskan Algeriasta Italian valloittamaan Libyaan[1].

Rattopoika Mario Ludovici tavoittelee aristokraattista Cristinaa, joka torjuu hänen rakkautensa. Pettynyt Ludovici liittyy Italian siirtomaa-armeijaan ja päätyy Saharan laidalla sijaitsevaan linnakkeeseen. Ankaran kapteeni Santelian opastus ja autiomaan koettelemukset tekevät Ludovicista miehen. Santelia saa surmansa taistelussa kapinallisia vastaan ja Ludovici ottaa hänen paikkansa. Cristina saapuu matkailijaseurueen mukana tapaamaan Ludovicia, joka on hylännyt menneisyytensä ja päättänyt uhrata elämänsä isänmaalle.[2][3]

Mustavalkoinen[4] Valkoinen eskadroona on kuvattu Cinesin studiolla Roomassa[5] sekä Ghadamesin lähellä Libyassa[6]. Ohjaaja Augusto Genina aikoi tehdä sen ensin Ranskassa, mutta tuottaja Francesco Giunta houkutteli hänet palaamaan Italiaan,[3] jossa elokuva sai fasistien avokätisen rahoituksen[7].

Valkoinen eskadroona on yksi tärkeimmistä Italian siirtomaasotia kuvaavista propagandistisista elokuvista. Sen arvoja ovat isänmaallisuus, sankaruus ja miesten välinen toveruus, joiden vastakohtana esitetään yläluokan naisten toimeton elämä. Tarinan keskiössä ovat Santelian ja Ludovicin vertauskuvallinen isä-poikasuhde sekä miehisten ominaisuuksien kehitys ankarissa olosuhteissa. Siirtomaavalloitusten syyt ja varsinainen sodankäynti jäävät elokuvassa taka-alalle. Naiset on suljettu miesyhteisön ulkopuolelle ja suhde alkuasukassotilaisiin on holhoavan paternalistinen.[8]

Vahvasti tyylitellyn elokuvan rakenne perustuu voimakkaisiin kontrasteihin ja parallelismiin. Yläluokan rappeutunut elämä on pimeää ja synkkää, kun taas siirtomaa-armeijan valloittama autiomaa on avara ja valoisa. Alkuasukassotilaiden suorat rivit ja kameliratsastajien muodostelmat kuvaavat järjestystä, ja eskadroonan vastuksista piittaamaton eteneminen symboloi päähenkilön sielussa tapahtuvaa muutosta.[9] Elokuvan estetiikka ja rytmi ovat vähällä syrjäyttää sen ideologisen sanoman, joka lopussa huipentuu verhottuun lupaukseen uudesta sodasta[10].

Valkoisen eskadroonan ensi-ilta oli vuoden 1936 Venetsian elokuvajuhlilla, jossa se sai Mussolini-palkinnon vuoden parhaana italialaisena elokuvana[3]. Geninan ohjaustyö oli arvostelu- ja yleisömenestys kotimaansa lisäksi myös ulkomailla[11][12]. Valkoisen eskadroonan jälkeen ohjaaja teki kaksi muuta taiteellisesti merkittävää mutta fasistisen propagandan läpitunkemaa elokuvaa, Alcazar (L’assedio dell’Alcazar, 1940) ja Bengasi (1942)[13].

• Landy, Marcia: Fascism in Film: The Italian Commercial Cinema, 1931–1943. Princeton: Princeton University Press, 1986. ISBN 0-691-05471-1.
• Di Carmine, Roberta: Italy Meets Africa: Colonial Discourses in Italian Cinema. New York: Peter Lang, 2011. ISBN 978-1-4331-0868-6.

• Valkoinen eskadroona Elonetissä.
• Valkoinen eskadroona Internet Movie Databasessa. (englanniksi)