Valkohäntäpeura

Valkohäntäpeuranaaras Ontariossa Kanadassa.

Amerikassa valkohäntäpeurat ovat hieman vaihtelevan värisiä alalajista ja elinympäristöstä riippuen.[1] Tummimmat peurat elävät kosteilla ja metsäisillä seuduilla, vaaleimmat kuivilla ja aukeilla alueilla ja punertavimmat trooppisissa ympäristöissä.[1] Suomessa elävä Pohjois-Amerikan itärannikon alalaji on väritykseltään kesällä punertavan ruskea. Syksyllä sen punertavuus vähenee[6] ja talvisin kylkien ja selän normaalisti ruskea karvapeite saa harmahtavia sävyjä. Maha ja jalkojen sisäsivut ovat valkeat, samoin kuin noin 30 cm pitkän hännän alapuoli ja peräpeili, nenän ja silmien ympärykset sekä kurkku ja alaleuka.[1][16] Tummien kylkien ja vaalean vatsan väriero on selvärajainen.[16] Vasat ovat nuorena valkopilkullisia, mutta pilkut häviävät 3–4 kuukauden iässä.[1] Amerikassa valkohäntäpeura saatetaan sekoittaa hyvin samannäköiseen muulipeuraan. Muulipeuralla on kuitenkin suuremmat korvat ja eri värinen häntä, minkä lisäksi lajien urosten sarvet ovat muodoltaan erilaiset.[17] Lajit voidaan tunnistaa myös juoksutyyliensä perusteella: muulipeuran loikkiessa sen kaikki jalat kohoavat ja laskeutuvat yhtäaikaisesti, kun taas valkohäntäpeura ponnistaa hyppyyn takajaloillaan ja laskeutuu maahan etujaloillaan.[17]

Valkohäntäpeurauroksilla on monihaaraiset, kaarevapiikkiset ja sisään- ja eteenpäin kaartuvat sarvet.[18][6] Ne säilyvät päässä niin kauan kuin naaraat ovat kiimassa, mutta yleensä ne putoavat joulukuun lopulla tai tammikuussa. Kasvavissa sarvissa on aluksi ohut nukkamainen nahkapeite, joka myöhemmin irtoaa[6], kun urokset keloavat puita ja oksia sarvillaan ennen kiima-ajan alkamista.^lähde?

Kooltaan valkohäntäpeura on hirveä paljon pienempi, mutta metsäkaurista suurempi. Täysikasvuisen yksilön ruumiinpituus on 150–180 cm, säkäkorkeus 90–105 cm ja paino 70–140 kg.[6] Koska koko kuitenkin vaihtelee alalajin mukaan, mainitut mitat ovat tyypillisiä vain suurimmille alalajeille, kuten Suomessakin esiintyvälle O. v. borealis -muodolle. Amerikassa elävien pienimpien alalajien yksilöt painavat vain noin 20 kg.[6] Urokset kasvavat huomattavasti suuremmiksi kuin naaraat. Suomessa täysikasvuisen naaraan teuraspaino on noin 35–40 kg, kun uroksella se vaihtelee yleensä 45–75 kilogramman välillä, mutta vanhat yksilöt voivat olla painavampiakin.^lähde?

Valkohäntäpeura käyttää erilaisia ääniä yhteydenpitoon lajitovereidensa kanssa. Pääasiassa ne liittyvät ryhmän koossa pysymiseen, varoituksiin ja kiimaan. Vaaratilanteissa peura päästää voimakkaita suhahduksia muita varottaakseen. Esimerkkejä äänistä löytää verkosta esimerkiksi hakusanoilla ”white-tail deer vocals”.

Suomen valkohäntäpeurakanta on saanut alkunsa Minnesotaan muuttaneiden amerikansuomalaisten lahjasta entiselle kotimaalleen.[18] Siirtolaisten maastalähdön aikoihin Suomessa ei elänyt juuri lainkaan luonnonvaraisia hirvieläimiä, sillä metsäpeurat oli metsästetty sukupuuttoon, hirvikanta näytti olevan kokemassa saman kohtalon[6] eikä metsäkauris ollut vielä levittäytynyt sinne. Yhdysvalloissa sen sijaan eli useita hirvieläinlajeja, joista valkohäntäpeura oli yleisin.[6] Siksi Minnesotan siirtolaiset perustivat vuonna 1932 erityisen peurakomitean, jonka tavoitteeksi tuli saada valkohäntäpeurasta Suomeen uusi riistalaji.[6] Syksyllä 1934 komitea oli saanut hankittua laivalla tapahtuvaa kuljetusta varten kahdeksan peuranvasaa, joista puolet oli uroksia ja puolet naaraita.[6] Yksi uros kuitenkin kuoli jo ennen laivamatkaa, ja kaksi menehtyi laivassa.[6] Helsingin satamaan selvisi hengissä yksi uros ja neljä naarasta,[6] jotka saapuivat 8. syyskuuta 1934 perille Vesilahden Laukon kartanon maille perustettuun tarhaan.[22]

Ensimmäiset suomalaiset vasat syntyivät toukokuussa 1937.[22] Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat aitauksestaan, eikä urosta enää saatu kiinni.[22] Tällöin tarhassa jäljellä olleet kolme naarasta ja niiden kaksi urosvasaa päädyttiin laskemaan vapauteen.[22]

Kannan geneettisen perimän laajentamiseksi Suomeen tuotiin vielä muutamia valkohäntäpeurayksilöitä lisää vuonna 1948.[6] Lentomatkalle lähti tuolloin joko kuusi tai kahdeksan yksilöä (puolet kumpaakin sukupuolta), mutta niistä 2–3 ehti kuolla ennen Laukossa tapahtunutta vapauttamista.[6]

Kanta oli alkanut kasvaa nopeasti jo ennen jatkoistutusta, sillä vuonna 1948 sen kooksi laskettiin noin sata yksilöä ja metsästyksen aloittamisvuonna 1962 tuhat yksilöä.[6] Metsästys ei hidastanut runsastumista, vaan vuonna 1968 peurojen määräksi arvioitiin jo neljätuhatta.[18] Määrä kasvoi nopeasti 1970-luvun alussa[6] ja vuosikymmenen lopulla talvikannaksi arvioitiin noin 25 000 yksilöä.[18] Valkohäntäpeurojen metsästystä alettiin tehostaa, ja siihenastisena ennätysvuonna 1980 kaadettiin lähes 15 000 yksilöä.[6]

Peurakannan leviämistä rajoittavat lumipeitteen paksuus[16] ja ravinnon saatavuus, mutta maan itä- ja pohjoisosissa myös suuret yhtenäiset metsäalueet ja vesistöt[6]. Metsästäjien harjoittama voimakas ruokinta on 2000-luvulla mahdollistanut kannan kasvun jatkumisen voimakkaana huolimatta suurista kaatolupamääristä. Petoeläimistä ilves ja susi verottavat kantaa.

Nykyisin valkohäntäpeuraa tavataan yleisimmin Vaasa–Jyväskylä–Kotka-linjan lounaispuolella[23], ja satunnaisemmin pohjoisempanakin. Oulun seudulla on jo pitkään ollut erillinen esiintymä[6][18]. Ahvenanmaalle laji ei ole tiettävästi levinnyt.[6] Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomessa on noin 98 000 valkohäntäpeuraa.[24] Vaikka koko Suomen nykyinen valkohäntäpeurakanta polveutuu vain muutamasta yksilöstä[13] se on säilynyt terveenä ja välttynyt sisäsiittoisuuden ongelmilta^lähde?.

Valkohäntäpeuran siirtämiseen mantereelta toiselle sisältyi huomaamaton riski, joka olisi voinut olla kohtalokas Suomen hirvikannalle. Pohjois-Amerikassa valkohäntäpeura on hirvieläimillä loisivan Pneumostrongylus tenuis -sukkulamadon pääisäntä.[6] Loinen ei ole peuroille haitallinen, sen sijaan hirvellä jo muutama yksilö riittää aiheuttamaan keskushermostoon vakavia kudosvaurioita.[6] Amerikassa tämä paikoitellen hyvin yleinen loinen oletettavasti vähentää hirvien määriä niillä alueilla, joilla elää paljon valkohäntäpeuroja.[6] Sukkulamatoja ei ole löydetty Suomesta, mahdollisesti syynä on niiden väli-isänniksi soveltuvien kotilolajien puuttuminen.[6]

Valkohäntäpeuran on arveltu voivan kilpailla uuden elinalueensa alkuperäisten hirvieläinten, hirven ja metsäkauriin, kanssa ravinnosta, sillä näiden lajien ravintostrategiat ovat keskenään samankaltaiset.[25]

Suomalaiset valkohäntäpeurat ovat vähitellen levittäytymässä Ruotsiin ja Venäjälle. Ruotsissa tehtiin ensimmäinen havainto lajista vuonna 2008, jolloin Tornionlaakson Juoksengissa ammuttiin yksi urospuolinen yksilö.[26] Ruotsin ja Norjan viranomaiset eivät haluaisi lajin leviävän maidensa alueille.[25] Suomesta peräisin olevien valkohäntäpeurojen on havaittu vierailleen myös Venäjän puolella.[25]

Valkohäntäpeuroja metsässä Appalakkien Blue Ridge Mountains -vuoristossa, Yhdysvaltojen itärannikolla.

Kesällä valkohäntäpeura elelee yksin, mutta talvireviireillä ne oleskelevat pienissä 4–8 yksilön laumoissa. Niillä on ympäristön laadusta riippuen 40–500 hehtaarin laajuinen reviiri, jota ei kuitenkaan puolusteta aktiivisesti.[1] Valkohäntäpeura on yöeläin, mutta liikkuu myös päivisin.^lähde?

Valkohäntäpeura nostaa häntänsä ylös silloin, kun se havaitsee jotakin epäilyttävää, tuntee itsensä uhatuksi tai kiihtyneeksi tai kun se pakenee. Tällöin pitkän hännän valkoinen alapuoli ja sen alta paljastuva vaalea peräpeili toimivat kauas näkyvänä varoitusmerkkinä.[27] Lauman jäsen varoittaa muita peuroja tömäyttämällä etusorkkaansa terävästi maahan. Hännän ajoittainen heilauttaminen ruokaillessa on tarkoitettu pitämään laumaa koossa.^lähde?

Amerikassa valkohäntäpeuroilla on monia luontaisia vihollisia puumasta suteen ja harmaakarhuun. Paikallisille ilveslajeille, punailvekselle ja kanadanilvekselle, ne ovat kuitenkin luonnonoloissa liian suuria saaliseläimiksi[6]. Sen sijaan Suomen oloissa valkohäntäpeurat kerääntyvät talvisin joukoittain ruokintapaikkojen äärelle ja ovat siksi helpohkoa saalista euraasialaiselle ilvekselle, josta on tullut niiden merkittävin saalistaja uudella elinalueella.[6]

Emo ja vasa ruokailemassa.

Valkohäntäpeura aterioi herättyään ensi kerran aamunsarastuksen aikoihin ja toistamiseen illalla ja jatkaa ruokailua usein yöhön asti. Sen ravinto koostuu monenlaisista kasveista ja kasvinosista, kuten heinistä, ruohoista, varvuista, pensaiden ja puiden lehdistä, viljanjyvistä, tammenterhoista, marjoista ja omenoista sekä sienistä[17][16]. Erityisesti se pitää maitohorsmasta.[27] Amerikan ankarilla aavikkoilmaston alueilla valkohäntäpeura elää erilaisilla kaktuksilla ja jukilla. Sokerintuotantoalueilla sokerijuurikas on paikoin merkittävä osa syksyn ja alkutalven ravintoa. Talvisin männyn ja varsinkin katajan neulasilla ja vuosikasvaimilla sekä pihlajan, haavan ja pajujen oksilla on ravinnossa suuri osuus.[18][16] Se myös kaivaa lumen alta ruohoja, mustikan ja puolukan varpuja ja jäkälää.[27][18]

Paksu, yli puolimetrinen lumikerros haittaa valkohäntäpeurojen liikkumista ja luontaista ravinnonhankintaa.[6][18] Pienisorkkaisilla jaloilla ei ruoan kaivu lumesta onnistu. Lisäksi eläimet pyrkivät talvisin kerääntymään suuriin laumoihin, jotka helposti kuluttavat pienen alueen ravintovarat loppuun[6]. Suomessa ne selviävätkin talvisin paljolti metsästäjien suorittaman riistaruokinnan avulla.[18] Ruokintaan käytetään eniten omenia ja juureksia, kuten perunaa, porkkanaa ja punajuurta sekä viljaa, heinää ja lehtikerppuja. 1990-luvulla suoritettujen kyselyjen ja laskentojen perusteella Suomessa on keskimäärin yksi ruokintapaikka kolmea peuraa kohden.^lähde?

Valkohäntäpeuran vasa.

Valkohäntäpeuran kiima-aika on yleisimmin loppusyksyllä ja alkutalvella marras[18]-joulukuussa, mutta siinä esiintyy suurta vaihtelua. Joskus naaras saattaa olla kiimassa jopa maaliskuussa. Kiiman aikana uros kerää ympärilleen useita naaraita haaremiksi, jota se puolustaa muita uroksia vastaan[18]. Naaras synnyttää toukokuun lopulla tai kesäkuussa[18] 1–2, joskus jopa 3, vasaa.[16] Hyvissä laidunoloissa kaksivasaisuus on tyypillistä.[18][16] Aluksi vasat pysyttelevät paikoillaan jossakin heinikon kätköissä, kunnes muutaman viikon ikäisinä alkavat seurata emoaan.[6] Emo imettää niitä neljän kuukauden ikäisiksi asti. Ensimmäisenä elinvuotenaan naaras- ja urosvasat selviytyvät yhtä todennäköisesti, mutta sen jälkeen naaraat säilyvät uroksia selvästi useammin hengissä. Metsästyspaine kohdistuu voimakkaammin uroksiin kuin naaraisiin. Naaraat myös elävät vanhemmiksi kuin urokset.^lähde?

Valkohäntäpeura saavuttaa luonnossa vain harvoin yli kymmenen vuoden elinikää.[28] Vanhin tunnettu lajin yksilö eli vankeudessa lähes 22-vuotiaaksi.[28]

Michiganilainen metsästäjä saaliinsa äärellä.