Valkobeisa

Valkobeisa Etelä-Israelissa.

Valkobeisan ruumiinpituus on 1,5–1,6 metriä ja säkäkorkeus 0,81–1,04 metriä.[4] Naaraalla on painoa keskimäärin 80 kiloa ja koiraalla 90 kiloa.[5] Sukupuolet eroavat ulkonäöltään vain vähän toisistaan. Ruumiinmuoto on lähes identtinen, joskin naaraan kaula on lyhyempi kuin koiraalla.[6] Sekä koiraalla että naaraalla on pitkät ja ohuet, 60–75 senttiä pitkät sarvet.[7] Naaraan sarvet ovat yleensä ohuemmat ja pidemmät kuin koiraiden. Valkobeisojen harja ulottuu päästä hartioihin ja koirailla on lisäksi kurkussa karvatupsu.[8] Sarvet ovat suorat ja nousevat melkein pystysuoraan ylöspäin. Valkobeisa on nimensä mukaisesti pääasiassa valkoinen, mutta sillä on tummanruskeat tai mustat jalat. Nilkat ovat kuitenkin valkoiset.[9] Muutoin valkeassa päässä on tummat laikut sarvien välissä ja kuonon päällä sekä sierainten välissä. Leuan alla on myös tumma alue, joka jatkuu kapeana juovana tummaan rintaan asti.[7] Toisinaan niillä erottuu myös kylkijuova.[6] Tummat alueet ovat kesäisin vaaleampia, mutta puuttuvat usein kokonaan.[10] Vastasyntyneet vasat ovat harmaita ja nuoret yksilöt vaalean kellanruskeita, mutta saavat aikuisen värityksen kolmen kuukauden ikäisinä.[7] Säkän yläpuolella on matala kyttyrä.[11] Häntä on 45–60 senttiä pitkä[9], väritykseltään valkea lukuun ottamatta mustaa kärkitupsua. Korvat ovat pitkät ja kapeat.[7] Levitetyt ja lapiomaiset sorkat auttavat valkobeisaa kulkemaan hiekkaisessa maassa.[5]

Valkobeisan levinneisyys käsitti aiemmin koko Arabian- ja Siinain niemimaan, Irakin ja Syyrian aavikot ja puoliaavikot.[7] Valkobeisa on kokonaan hävinnyt Egyptistä, Syyriasta, Jemenistä ja Kuwaitista. Israelin, Jordanian, Saudi-Arabian, Arabiemiraattien ja Omanin nykyiset valkobeisat ovat peräisin palautusistutuksista. Niitä on siirretty myös Bahrainiin, josta ne alun perin puuttuivat.[4][1]

Elinympäristöä ovat karut tasangot, sekä hiekkaiset ja kiviset aavikot. Niitä tavataan myös kivisten kukkuloiden rinteillä ja tiheissä pensaikoissa.[8][1] Kesäkuukausina alueen lämpötila voi olla jopa varjossa 50 °C.[5]

Edinburghin eläintarhassa lepäileviä valkobeisoja.

Valkobeisat ovat laumaeläimiä. Ne elävät yleensä korkeintaan kymmenen yksilön laumoina, mutta jopa sadan eläimen lauma on tavattu. Ainakin vankeudessa eläviä laumoja hallitsee yksi aikuinen uros, jonka laumaan kuuluu lisäksi useita aikuisia naaraita ja vasoja. Muut urokset elävät erillään poikamiesryhminä, joissa ne ratkovat keskinäisen arvojärjestyksensä takaa-ajoilla ja taisteluilla.[8] Urokset voivat elää myös erakkoina.[15] Juoksu on tasaista hevosmaista laukkaa.[6] Valkobeisat kaivavat puiden ja pensaiden varjoon matalia kuoppia, joita ne käyttävät lepopaikkoina helteen aikana.[9] Valkobeisat elävät hyvin laajoilla alueilla siirtyessään laidunmaalta toiselle. Erään Omaniin siirretyn lauman raportoitiin liikkuvan noin 3 000 km² laajuisella alueella, joka jakautui 100–300 km² kokoisiin laikkuihin, joita ne käyttivät 1–18 kuukautta kerrallaan. Kannan tiheys oli vain noin 0,035 yksilöä neliökilometriä kohden.[8]

Valkobeisaa on kuvailtu araksi, valppaaksi ja tarkkanäköiseksi.[8] Ne käyttävät sarviaan kaivamisessa ja puolustautuessaan. Puolustautuva eläin painaa päänsä alas, jolloin sarvet osoittavat suoraan eteenpäin.[7] Susi ja ihminen ovat lajin ainoita saalistajia.[15] Vasoja uhkaavat myös sakaalit[9] ja joskus myös aggressiiviset koiraat. Valkobeisoja kuolee kuivuuden aikaan myös nälkään ja nestehukkaan, sadeaikaan eläimiä hukkuu tulviin. Niitä kuolee myös tauteihin, käärmeenpuremiin ja koiraiden välisten kamppailujen aiheuttamiin vammoihin.[10]

Lisääntyminen ja elinkaari

Aikuinen valkobeisa ja kaksi vasaa Tierpark Berlinissä.

Valkobeisojen lisääntymisaika vaihtelee. Suotuisissa oloissa vasoja syntyy ympäri vuoden. Useimmat Jordaniassa elävät valkobeisat synnyttävät loka-toukokuussa. Tähän aikaan myös useimmat Omanin naaraat synnyttivät. Naaras synnyttää yhden vasan noin kahdeksan kuukauden kantoajan jälkeen. Kaksoset ovat äärimmäisen harvinaisia. Emo imettää vasaa noin 4,5 kuukautta.[8] Valkobeisanaaraat saavuttavat sukukypsyyden hieman yli vuoden ikäisinä. Urokset ovat sukukypsiä kaksivuotiaina, mutta naaraista käytävän kilpailun takia lisääntyvät yleensä aikaisintaan kolmivuotiaina. Useimmat naaraat synnyttävät joka vuosi, jos ravintoa on riittävästi. Uroksia ja naaraita syntyy yhtä paljon.[10] Elinikä voi olla jopa 20 vuotta.[9]

Peter Simon Pallas.

Tieteellinen nimi tulee kreikan sanasta orux, joka tarkoittaa gasellia tai antilooppia, ja sanasta leukos, joka tarkoittaa valkoista.[9] Valkobeisan arabialaisia nimiä ovat Wudhaihi, Baqr al Wash ja Omanissa Boosohla. Hepreankielisiä nimiä ovat Re’em lavan ja Re’em tenachi.[18]

Venäläinen eläintieteilijä Peter Simon Pallas kuvasi valkobeisan tieteelle. Vuonna 1767 julkaisemassaan muistelmateoksessa, joka käsitteli Antilope-sukua hän käytti ensimmäisen kerran sanaa oryx. Hän sovelsi nimitystä kuitenkin afrikkalaiseen hirviantilooppiin. Sana tuli kuitenkin tieteellisen kirjallisuuden käyttöön. Toisessa, vuonna 1777 julkaistussa muistelmateoksessa nimeä käytettiin kapmaalaisesta beisasta. Samassa teoksessa Pallas käytti valkobeisasta tieteellistä nimeä Antilope leucoryx. Ranskalainen Henri Marie Ducrotay de Blainville jakoi Antelope-sukua vuonna 1816 ja otti tällöin beisojen suvun nimen käyttöön. Valkobeisan nimi ei kuitenkaan vakiintunut, sillä saksalainen Martin Lichtenstein siirsi lajinimen leucoryx sapelibeisalle. Valkobeisa jäi tällöin ilman nimeä. Tilanne muuttui kun Zoological Society of Londonille lahjoitettiin vuonna 1857 kaksi valkobeisaa. Ne olivat ensimmäisiä Eurooppaan elävinä tuotuja lajin edustajia. Naaras kuoli pian, mutta urosta säilytettiin British Museumissa. Sitä pidettiin aluksi keskenkasvuisena eteläafrikanbeisana (Oryx gazella), kunnes John Edward Gray huomasi niiden olevan hänelle tuntemattomia. Gray ei kuitenkaan osannut yhdistää niitä Pallasin kuvaamiin eläimiin, vaan piti lajia uutena. Gray antoi samana vuonna tietämättään valkobeisalle uudeksi nimeksi Oryx beatrix, Prinsessa Beatricen kunniaksi. Oldfield Thomas nimesi sapelibeisan uudelleen vuonna 1903 ja palautti valkobeisalle Oryx leucoryx -nimen. Grayn antamaa lajinimeä käytettiin kuitenkin sitkeästi vielä vuosia.[6]

Jotkut auktorit pitävät valkobeisaa ja muita beisalajeja vain Oryx gazella -lajin alalajina,[6] mutta esimerkiksi Mammal Species of the World ja Integrated Taxonomic Information System luokittelevat sen omaksi lajikseen.[19][20]

Valkobeisa on ollut kotiaavikoidensa suosittua riistaa. Beduiinit ovat metsästäneet sitä sen nahan ja maukkaan lihan vuoksi. Lisäksi valkobeisan verellä uskottiin olevan parantavia voimia käärmeenpuremia ja ampumahaavoja vastaan.[7] Suurriistan metsästäjät jahtasivat niitä saadakseen metsästysmuistoja. Lajia metsästettiin pitkään kamelien selästä, kunnes metsästys tehostui nelipyöräisten ajoneuvojen ja tehokkaampien automaattikivääreiden saatavuuden parannuttua.[4][7]

Luultavasti vain kameli on inspiroinut valkobeisaa enemmän arabialaisia kansantaruja ja runoutta. He ihailivat sen valkeutta ja käyttivät siitä nimeä ”Wahedi Arabi”, jolla viitataan valkobeisan puhtaaseen ja kirkkaaseen väritykseen. Sitä on myös kutsuttu ”villilehmäksi” ja kuvailtu tuikkivaksi tähdeksi kimaltelemassa taivaalla. Valkobeisojen taisteluista ihmisiä ja heidän koiriaan vastaan jo kauan sitten kirjoittaneet arabirunoilijat eivät koskaan toivoneet metsästäjien voittoa. Runoilijat vertasivat beisalaumaa ”kauniiksi metsäksi karulla aavikolla”. Beisa oli vallan, arvokkuuden ja ylpeyden symboli, koska se ei koskaan paennut mahdollista taistelua, vaan heidän mukaansa seurasi ahdistelijaansa, kunnes se joko hävisi tai voitti hyökkääjän.[21] Valkobeisa on saattanut vaikuttaa yksisarvisen taruun, koska se voi sivulta katsottuna näyttää siltä, kuin sillä olisi vain yksi sarvi. Lisäksi sen juoksu muistuttaa enemmän hevosen kuin antiloopin juoksua.[22]

Valkobeisa oli vuonna 2006 Dohassa pidettyjen Aasian kisojen maskotti.[23]

• Valkobeisan suojelualue