Valkeavuoren taistelu

Muistomerkki taistelupaikalla.

Böömin kapinaa ja Prahan toista defenestraatiota on pidetty usein historiankirjoituksessa kolmikymmenvuotisen sodan alkuhetkenä. 23. toukokuuta 1618 joukko böömiläisiä aatelisia oli tunkeutunut Prahan linnaan, jonka ikkunoista heitettiin ulos kaksi Prahan johtavaa katolilaista neuvosmiestä ja näiden kirjuri. Protestantit toivoivat näin sytyttävänsä uuden hussilaissodan.[1] Kapinalliset saivat nopeasti huomattavia voittoja ja Pfalsin vaaliruhtinas Fredrik V oli hyväksynyt Böömin kruunun. Vuoden 1620 aikana Saksan keisari ja Böömin kuningas Ferdinand II:n katolisen liigan joukot ajoivat kuitenkin kapinalliset kohti Prahaa. Lopulta kapinalliset päättivät Christian von Anhaltin ehdotuksesta kohdata vihollisensa Valkeavuorella (tšek. Bílá hora) hieman Prahan länsipuolella.[2]

Böömiläisten kapinallisten joukkojen taktiikka ja aseistus oli pitkälti edelleen keskiaikainen ja vanhentunut. Tyypillisiä aseita olivat esimerkiksi leveät lyömämiekat, sapellit, kirveet, sotavasarat, hilparit, tapparat ja niin sanotut böömiläiset aamutähdet. Musketeista oli pulaa ja böömiläiset turvautuivat jalkajousiin. Keisarillisten joukkojen taktiikka oli nykyaikaisempi. Joukot oli järjestetty kurinalaisiin tercioihin ja miehillä oli peitset ja musketit. Keisarillisilla joukoilla oli myös parempi kenttätykistö ja heidän huomattavin etunsa oli Espanjan Flanderin armeijan kokenut ratsuväki. Kapinallisia johtivat Christian von Anhalt, Matthias Thurn ja George von Hohenlohe. Fredrik V ei itse ollut armeijan mukana. Keisarillisia joukkoja komensivat kreivit Johann Tilly ja Charles Bucquoy. Katolisten puolella oli myös myöhemmin filosofina tunnetuksi tullut René Descartes.[1]

Kartta joukkojen liikkeestä.

Taistelu Valkeavuorella alkoi aamulla 8. marraskuuta 1620. Molemmat armeijat olivat väsyneitä marssista taistelupaikalle ja molempia riivasivat kulkutaudit. Keisarilliset joukot yllättivät kapinalliset hyökkäämällä kapinallisten hallussaan pitämälle kukkulalle ylämäkeen aamusumussa. Jalkaväki rynnäköi ylös rinnettä. Sumu toimi jonkin verran kapinallisten eduksi tehden lähitaisteluaseista musketteja tehokkaampia. Keisarin joukkojen tykistö saattoi kuitenkin ampua kapinallisten asemiin. Keisarin jalkaväen aggressiivisuus ja tykkituli söivät kapinallisten taistelutahtoa ja lopullisen iskun antoi keisarillisen ratsuväen rynnäkkö kapinallisten puolella taistelleiden unkarilaisen ratsuväen paetessa. Vain alle tunnin kestäneen taistelun jälkeen kapinallisten armeija lähti pakoon kohti Prahaa. Vain kuninkaan määriläinen henkivartiokaarti taisteli viimeiseen mieheen.[1]

Saatuaan uutisen tappiosta Fredrik V pakeni kaupungista ja Praha antautui lopulta ilman vastarintaa.[1] Ferdinand teloitutti kapinan johtajat, heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja protestantit karkotettiin. Voittoa juhlittiin ympäri katolilaista maailmaa. Roomassa paavi Gregorius XV nimesi uuden basilikan Santa Maria della Vittoriaksi taistelun kunniaksi. Ferdinand perusti puolestaan taistelupaikalle luostarin. Prahaan pystytetty voitonpylväs purettiin vuonna 1918 Habsburgien vallan merkkinä.[2] Sotaa taistelu ei kuitenkaan päättänyt, vaan paennut Fredrik piti edelleen itseään oikeana Böömin kuninkaana.[1]