Valituslupa

Valituslupa on oikeusastejärjestyksessä ylemmän oikeuden myöntämä lupa valittaa alemman oikeuden tekemästä ratkaisusta. Valitusluvan myöntäminen on edellytys sille, että ylempi oikeusaste ottaa muutoksenhaun käsiteltäväkseen. Jos valituslupaa ei myönnetä, valitusta ei tutkita ja alemman tuomioistuimen antama tuomio tai muu päätös jää voimaan. Valituslupa tai sitä muistuttavat järjestelmät ovat käytössä useissa maissa, ja valituslupajärjestelmän tarkoituksena on antaa ylemmälle tuomioistuimelle mahdollisuus valikoida sen käsiteltäväksi tulevia asioita.

Valituslupa Suomessa

Valituslupa on Suomessa korkeimman oikeuden antama suostumus siihen, että se ottaa hovioikeuden tuomion tai päätöksen käsiteltäväkseen. Valituslupa voidaan myöntää ainoastaan silloin, kun on olemassa prejudikaattiperuste, purkuperuste tai jos luvan myöntämiseen on muu painava syy. Prejudikaattiperuste tarkoittaa, että luvan myöntämisen perusteena on pyrkimys oikeuskäytännön yhtenäisyyteen sovellettaessa lakia samankaltaisissa tapauksissa. Purkuperusteen nojalla lupa voidaan myöntää, jos on tapahtunut oikeudenkäyntivirhe tai muu virhe, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava. Valituslupa voidaan myöntää myös sellaisena, että se koskee vain osaa hovioikeuden ratkaisua.[1]

Muutoksenhaku ylimmästä tuomioistuimesta on luvanvaraista monessa valtiossa. Suomessa käytössä oleva järjestelmä muistuttaa läheisesti Ruotsin käytäntöä. Koska korkein oikeus ei tutki kaikkia hovioikeuden ratkaisuja, se voi keskittyä ohjaamaan lainkäyttöä ennakkopäätöksin, valvoa oikeuskäytännön yhtenäisyyttä ja oikaista selvästi virheellisiä tai epäoikeudenmukaisia ratkaisuja. Muutoksenhaku korkeimmasta oikeudesta on sallittua kaikissa asioissa ja kaikki hakemukset tutkitaan, mutta valituslupa myönnetään vain oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa mainituista syistä.[1] Korkein oikeus toimii muutoksenhakuasteena myös valitettaessa tietyistä markkinaoikeuden ja vakuutusoikeuden ratkaisuista. Kilpailunrajoittamiseen ja julkisiin hankintoihin liittyviin markkinaoikeuden ratkaisuihin haetaan muutosta korkeimmasta hallinto-oikeudesta.[2]

Hovioikeus liittää ratkaisuunsa selostuksen siitä, miten valituslupaa pyytävän on meneteltävä (oikeudenkäymiskaari 30:4). Määräaika valituksen tekemiseen on 60 päivää hovioikeuden ratkaisun antamisesta (OK 30:5.1). Valituslupahakemus ja valitus toimitetaan juttua käsitelleen hovioikeuden kirjaamoon. Hovioikeus lähettää muutoksenhakukirjelmän liitteineen, asiaa koskevan asiakirjavihkon ja hovioikeuden ratkaisun jäljennöksen korkeimmalle oikeudelle (OK 30:8.2).[3]

Valituslupajärjestelmä on ollut Suomessa käytössä vuodesta 1980 lähtien.[4] Sitä ennen käytössä oli muutoksenhakuluvan pyytäminen korkeimmalta oikeudelta.

Vuonna 2020 Korkeimmalle oikeudelle tuli 1 606 valituslupahakemusta, joista hyväksyttiin 133.[5]

Korkein hallinto-oikeus

Suomessa hallintoprosessiin kuuluu kaksi oikeusastetta. Hallintoviranomaisen päätökseen saa hakea muutosta hallinto-oikeudesta ja sen ratkaisusta voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka joissakin asioissa edellyttää valituslupaa. Valittaminen on luvanvaraista muun muassa veroja, toimeentulotukea, ulkomaalaislain soveltamista ja maaseutuelinkeinoja koskevissa asioissa. Valituslupaa edellytetään noin kolmasosassa asioista. Luvanvaraisuus liittyy oikeudellisesti yksinkertaisiin asioihin, joissa joko oikeuskäytäntö on vakiintunut tai joissa ei ole kyse subjektiivisesta oikeudesta. Valituslupa voidaan myöntää myös sellaisena, että se koskee vain osaa hallinto-oikeuden ratkaisusta. Jos asiassa edellytetään valituslupaa, on valittaminen luvanvaraista myös pääasiaan liittyvästä ratkaisusta kuten oikeudenkäyntikuluista ja todistajan palkkiosta.[6]

Perustuslain kannalta tarkasteltuna valittamisen luvanvaraisuus on epätavallinen vaatimus, jolle tulee olla painavat perusteet. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä pidättäytymistä valituslupajärjestelmän laajentamisesta, sillä valiokunnan mielestä se on poikkeuksellinen järjestely.[7] Valitusluvan vaatiminen ei kuitenkaan ole ristiriidassa perustuslain 21 pykälän kanssa, eikä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla edellytä mahdollisuutta valittaa hallinto-oikeuden ratkaisusta.[8][9] Valitusluvan myöntämisen perusteista säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 111 §:ssä.[10]

Katso myös

Lähteet
  1. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa IV palstat 802–804.
  2. Lappalainen, Juha et al.: Prosessioikeus, s. 992. Helsinki: WSOYpro, 2007. ISBN 978-951-0-32491-2.
  3. Lappalainen et al. sivu 1001.
  4. Jokinen, Antti: Rikosprosessi, s. 764. 4. uud. p.. Helsinki: Talentum, 2008. ISBN 978-952-14-1294-3.
  5. KKO:n käsittelyyn tuli aiempaa vähemmän asioita. Aamulehti 31. maaliskuuta 2021, s. A17.
  6. Mäenpää, Olli: Hallintoprosessioikeus, s. 170–174. 2. painos. Helsinki: WSOYpro, 2007. ISBN 978-951-0-33402-7.
  7. Perustuslakivaliokunnan lausunto, PeVL 4/2004 vp, sivu 10 ja PeVL 33/2006 vp, sivu 2.
  8. Suomen perustuslaki, 21 §.
  9. Euroopan ihmisoikeussopimus, 6 artikla 1. kohta.
  10. Laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019), 111 §.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.